maanantai 30. toukokuuta 2016

Kuoppaista tietä


Viime viikkoina olemme saaneet tarkastella huolellisesti omaa elämäntapaamme. Olen ajatellut, ettemme ole kovin kulutuskeskeisiä - ja ehkä emme tässä yhteiskunnassa olekaan. Mutta on meidän arkeemme selvästi hiipinyt vähän kaikenlaista.

On kylmiä ja kuumia juomia, joita mielellämme käymme ostamassa autoon mukaan. On alennusmyyntipäiviä ja jatkuvasti alennuksella myyviä kauppakeskuksia, joista käymme ostamassa kengät sekä sille lapselle, joka niitä tarvitsee, että kahdelle muullekin. (Koska ne kuitenkin tarvitsisivat niitä pian ja muuten pitää jotenkin käsitellä se paha mieli -tilanne. Olen järkyttynyt siitä, että huomaan tosiaan toimivani ja ajattelevani näin.) Ja noutoruokaa tai ulkona syömistä, sitähän me teemme aika paljon. Tilamme pitsan, kurvaamme kiinalaiselle tai lähdemme aamiaiselle pannukakkutaloon.

Kun muutimme, oletus oli, että tähän kaikkeen on varaa. Puolison saama työtarjous oli hyvä ja sen perässähän tänne lähdettiin.

Nyt jos on sukulaisia linjoilla, kannattaa istahtaa tukevasti siihen penkkiin. En ole monelle huudellut, kuinka siinä sitten kävi.

Koko viritys tuntuu jälkikäteen jotenkin epäilyttävästi rakennetulta. Hirveä kiire aloittaa, ja sitten kaikki ne kummalliset ongelmat. Vaikeudet saada työvälineitä ja sitten niille vaikeuksille perustettuja katteettomia moitteita.

Eräänä iltana, aika pian tänne tulon jälkeen, puoliso soitteli kotimatkallaan autosta - kuten usein tekee. Hän ei kertonut päivästään juuri mitään, mutta kyseli, kuinka minulla ja lapsilla oli mennyt. Ilahduin huomaavaisuudesta, mutta muistan hiukan kummastelleenikin sitä. Keittiön pöydän ääressä hän sitten kasvotusten kertoi, että työsuhde päättyi tänään.

USAssa työsopimukset ovat tyypillisesti "at will". Se tarkoittaa silloin molemminpuolin sitä, että milloin tahansa voi lähteä tai voidaan pyytää lähtemään. Irtisanoutumisaikana pidetään kahta viikkoa: on kohteliasta antaa työnantajalle sen verran varoitusaikaa. Mutta jos työnantaja pyytää lähtemään, hän usein saattaa saman tien ovesta ulos.

Niinpä me sitten selitimme lapsille, ettei nyt ostetakaan niitä rullakenkiä (sellaisia, joissa kengän pohjan sisään on piilotettu rullaluistimen rullat), jotka mami oli juuri tullut kaikille luvanneeksi. Ja etteivät aikuiset nyt hae noutokahveja.

Arvostan valtavasti sitä, kuinka vastuullisesti puoliso tilanteeseen suhtautui. Hän haki uutta työpaikkaa hellittämättä. Samoin tein minä. Ja kanssamme muuttanut Uncle B. Vitsailimme, että se, joka ensimmäisenä työllistyy, ostaa tarvitsemiamme asioita. Kuten kuivausrummun.

Nyt, muutama viikko myöhemmin, on Memorial Day - pitkän viikonlopun maanantai. Huomenna aloitan osa-aikaisessa työsuhteessa, jonka tunnit sijoittuvat lasten kouluaikaan. Tällä viikolla Uncle B. aloittaa pysyvässä työsuhteessa, jonka ehdot hän sai neuvoteltua mieleisikseen. Puolisolla on huomenna ensimmäinen päivä määräaikaisessa tehtävässä, joka ehkä sittemmin muuttuu pysyväksi, tai jonka aikana hän ehtii sijoittua muualle.

Uuden alku on ollut odotettua kuoppaisempi, mutta edessäpäin tie näyttää nyt paremmalta. Aina välillä on ehkä ihan hyväkin vähän säikähtää ja ymmärtää, ettei mukava elämä ole itsestäänselvyys. Eivät soijakahvit. Eivät rullakengät. Ei kuivausrumpu - eivätkä edes ruoka ja koti.

5 kommenttia:

  1. No huh! Onneksi teillä on sisua ja tarmoa. Tästä elämästä ei koskaan tiedä. Jaksamista vaan eteenpäin❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Elämästä ei tosiaan koskaan tiedä, eikä ulkomailla asuessa ole yhtään sen enempää suojassa arkisilta ongelmilta. Jaksamme kyllä eteenpäin, nyt on ainakin hetken taas helpompi hengitellä.

      Poista
  2. Voi hurja. Olette sinnikkäitä! Välillä on varmasti hyvä säikähtää mutta toivotaan, että yllätykset oli nyt tässä ja elämä tasaantuu.

    Paljon tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kata! Ehkä näin jälkikäteen viisasteltuna olimme liiankin rohkeita tämän muutoksen kanssa. Täällä ei ole turvaverkkoja, joten muutosten kanssa pitäisi ottaa varman päälle. Ehkäpä opimme jotakin, ja sehän on aina hyväksi! :)

      Poista
  3. Voin vain kuvitella huolta ja mielen mylläkkää jota teillä on ollut. Sillä lailla päättäväisen valoisasti kuitenkin kirjoitat, että tuntuu että teillä on kaikesta huolimatta ns homma hallinnassa. Respect! Ja tsemppiä.

    VastaaPoista