Lainalapsia

Lueskelin jostakin toisesta ulkosuomalaisesta blogista mielenkiinnolla juttua perheen au pair -kokemuksista.

Meillähän piti tässä vaiheessa olla virallinen tasavertainen. Järjestö kuitenkin hoiti infoamisen vähän sinnepäin. Olimme prosessissa jo hyvin pitkällä, kun ohjelman todelliset kustannukset selvisivät. Tiskiin lyötiin iso lasku eräpäivällä "mieluummin eilen", eikä maksuaikaa myönnetty.

Oikeaa au pairia meillä ei siis ole koskaan ollut. Kalifornialla on kuitenkin oma hohtonsa, ja olemme ilolla avanneet ovemme useammalle nuorelle, joka on halunnut Kaliforniaa katsella. Siinä sivussa he ovat ikään kuin isosiskoina ja -veljinä olleet meidän lastenkin kanssa. Suomessa meillä kävi useampia vaihto-oppilaita, ja tavallaan tämä on ollut samanlaista.

Monet täällä vierailleista nuoristamme ovat puhuneet suomea, mikä on ihan huikean hyvä juttu, etenkin nyt. Pohjoisessa sekä meidän lapsilla että aikuisilla oli suomenkielisiä ystäviä ja tytöt kävivät Suomikoulussa. Täällä etelässä kaikki nämä elementit puuttuvat. (Suomikoulu siksi, ettemme vain jaksa ottaa ylimääräistä harrastusta ja ajamista viikonloppuihin.) On hyvin arvokasta, että tytöt kuulevat muidenkin kuin vanhempiensa puhuvan suomea - ja käyttävät sitä uusien ystävien kanssa aktiivisemmin itsekin.

Ihanaa on myös se, että arjessa on yksi aikuinen ihminen lisää. Joku saattaa näin ollen olla kotona (nukkumassa), kun aamulla käymme juoksemassa ennen lasten herättämistä. Joku voi oma-aloitteisesti ottaa siivotakseen keittiönpöydän aamupalan jälkeen. Joku ehkä haluaa joskus ulkoiluttaa itsensä ja ottaa kävelylle mukaansa koiran. Kaikki ilahduttaa!

Jokainen isännöintikokemus on ollut erilainen, sillä nuoret ovat luonteeltaan ja taustaltaan erilaisia. Siinä missä yksi on lähtöjään omatoiminen, on toinen oppinut kotonaan tekemään, kun käsketään. Kolmas puolestaan taas saa hädintuskin vietyä omaakaan lautastaan tiskikoneeseen. Ja tietysti nuoret haluavat nähdä ja kokea kaikenlaista, eikä heistä kukaan ole tietenkään tullut vain meitä tapaamaan.

Olennaisinta kokemusten kannalta tuntuu lopulta olevan asenne. Yhteistä rakkaille lisälapsille on ollut vain se, että he ovat olleet aidosti kiinnostuneita ympäristöstään ja lainaperheestään. Joku on laitellut tytöille lettejä, joku on tykännyt leipoa heidän kanssaan. Meidän lapset ovat kiitollisesti innostuneet joka projektista.  

Muutama vuosi sitten mies ja minä olimme riittävän nuoria, että tunnuimme nuorille ikään kuin kavereilta. Saatoimme niin shoppailla kuin tapetoida yhdessä. Nyt nuoret näyttävät löytävän yhteisen sävelenalun helpommin teinin kuin meidän aikuisten kanssa.

Jos maailmalle lähtevälle nuorelle jonkun neuvon antaisin, se olisi tämä: lähde ainoastaan, jos olet valmis lähtemään. 

Joskus olemme tavanneet - myös vaihto-oppilaina - nuoria, joille ei juuri siinä kohdassa elämää ole ollut aidosti hyvä kohta irtautua kodista, kotimaasta, omasta perheestä, seurustelukumppanista tai älypuhelimesta. Silloin ei uuteen asettuminen onnistu.

Yksi kansainvälinen nuori meiltä aikoinaan lähti kesken kaiken, koska hän tuntui ajatelleen, että olisimme suunnilleen samanlaisia kuin hänen oma perheensä. Mutta jos ei olla ennestään tuttuja, vastaanottava porukkahan voi olla ihan erilainen kuin tulokas itse. Vaikka kovaääninen! Sotkuinen! Huumorintajultaan aivan kummallinen! Voi olla, että perhe on ikään kuin eri yhteiskuntaluokkaa tai heidän arvonsa ovat etäällä tulokkaan omista.

Ja nythän puhutaan vasta vain kohtuullisen normaalista väestä. ;) Olen kuullut tarinoita perheistä, jotka... No, tarinoita kuulee kaikenlaisia.

Suurin osa meillä käyneistä nuorista on jäänyt meille mieleen ja sydämiin kuin rakkaat lisälapset. Luonamme käydessään he ovat olleet upea lisä perheeseemme ja takaisin he ovat tervetulleita milloin tahansa. 

Yksi Uusi Ystävä asuu kanssamme juuri nyt. Toisen lainalapsen saan kotiin Kiitospäiväksi. Kolmas lähetti juuri viestin: "Saanko tulla alkuvuodesta?" Neljäs kertoi haaveilevansa keväästä Kaliforniassa. 

Toivoakseni isännöimme lainalapsia tavalla tai toisella vielä pitkään. Avaamalla oman kotimme olemme saaneet elämäämme monta rakkaaksi käynyttä ihmistä.

Kasvatuksesta, kulttuureista ja konflikteista

Erään tuttavani some-seinällä käytiin keskustelua arvoista ja lasten kasvattamisesta. Osallistuin sanoen, että voin äitinä opettaa lapsilleni vain sen, minkä itse tiedän ja antaa vain sen, mikä minulla itselläni on. Se on myös velvollisuuteni. Niinpä esimerkiksi opetan lapsille omaa kieltäni, vaikka he myöhemmin hylkäisivät sen. Kasvatan heitä tuntemaan omat arvoni, vaikka he aikuisina omaksuisivat toisenlaiset.

Kahdessa kulttuurissa kasvavat lapseni saavat kodin ulkopuolelta erilaisia vaikutteita kuin meiltä vanhemmiltaan. Koulu, ympäristö ja kaverit puhuvat kirjaimellisesti eri kieltä ja opettavat toisenlaisia asioita kuin koti, vanhemmat ja (aiempi) kotimaa - joskus jopa keskenään ristiriitaisia.

Me onneksi elämme paikassa, jossa kulttuurinen moninaisuus on normi ja sallivuus suurta. Tuttavan some-seinällä arvokeskustelu äityi kiistaksi ja ala-arvoisiksi heitoiksi. Muistin, että entinen kotimaa näyttää joskus ajatuksellisesti ahtaalta.

Toki täälläkin tulee vastaan konflikteja. Tavallisimmillaan ne ovat byrokraattisia ja aika harmittomia, kuten vaikeudet, joita koettiin, kun koetettiin saada tyttären lääkitystä mukaan kouluun. Nuori työkaverini neuvoi, että ei kun ympäri vaan, säännöt on tehty rikkomista varten! Selitin tahtovani kulkea viitoitettua reittiä pitkin, jotta kuusivuotiaan ei tarvitsisi kokea moraalista ristiriitaa.

Jatkoimme keskustelua kulttuurierojen tiimoilta ja pohdimme mm. itsevarmuutta. Amerikkalaisessa kulttuurissa ihmisen on syytä osata ottaa paikkansa ja puolustaa sitä. Pitää osata näyttää toisillekin, mikä oma arvo on. Varmuus - tarvittaessa jopa tietynlainen röyhkeys - nähdään hyvänä asiana.

Selitin, että suomalaisessa kulttuurissa hyvän näkeminen itsessä on piiruntarkkaa puuhaa, sillä saa erittäin herkästi kerskailijan maineen. Työkaveri totesi, että siinäpä sitä jo sitten onkin lapsilleni ristiriitaa, jonka kokemista en voi heiltä valita pois.

Röyhkeyden ja itsevarmuuden kääntöpuolella amerikkalaiset (ainakin täällä länsirannikolla) kasvattavat lapsiaan kohteliaisuuteen, poliittiseen korrektiuteen ja etenkin vanhempien ihmisten kunnioittamiseen. Monet painottavat tätä puolta paljon enemmän kuin suomalaiset.

Minusta kuitenkin on ihan hauskaa ja virkistävää, että lapset ovat joskus aavistuksen nokkelia ja nokkavia. Muistavatkohan tytöt aina, että kotona voi joskus olla sarkastinen ja leikitellä ivan rajapinnalla, mutta opettajalta saa samalla puheella vähintäänkin pahan katseen? Lapsethan ovat kuitenkin lapsia: monissa taidoissaan rosoisia ja keskeneräisiä.

Olen viime aikoina ajatellut, että immigranttiäitinä yksi tärkeimpiä tehtäviäni onkin se, että muistutan immigranttityttärilleni, että he ovat upeita. He ovat upeita, vaikka eivät vastaisi kertakaikkiaan kenenkään odotuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla. Luultavasti he ovatkin jo "aina liian jotakin" riippumatta siitä, missä maantieteellisesti sijaitsevat. Olen päättänyt, että se on hienoa. Kukapa haluaisikaan elää muotissa!

Jotkut konflikteista eivät kuitenkaan ole niin harmittomia. Kannan huolta lapsestani, joka kamppailee sosiaalisten taitojensa kanssa enemmän kuin toiset. Hänessä on paljon upeita ominaisuuksia, mutta ajoittain hän on sosiaalisesti kömpelö. Hän on erilainen, eikä hän ole helppo, ja tämä pätisi jossain määrin, kasvaisipa hän missä tahansa.

Äitinä näen tietysti ensisijaisesti kaiken sen hyvän, mitä lapsessani on. Mutta ellei minulla olisi häneen lämmintä suhdetta ja jos kulttuurisesti tai omiin arvoihini nojaten odottaisin lapsilta yleensä aivan toisenlaista käytöstä, tätä lasta voisi olla erityisen vaikea ymmärtää. Ellen olisi itse edes vanhempi, en välttämättä käsittäisi sitäkään, että aivan kaikkea ei lapsissa voi kasvattaa. Aivan kaikkea ei pidä edes yrittää.

Olemme käyneet Uncle B:n kanssa tästä lukuisia keskusteluja. Minä arvelen, että hän näkee pienessä tyttäressäni myös omia mörköjään. Hän puolestaan arvelee, ettemme me tunnusta totuutta tai "tee asialle mitään". Mahdollisesti keskustelemme myös aivan eri lähtökohdista käsin. Ja sitten on ollut joitakin aivan päättömiä syytöksiä, niin kuin se, että koiran silmätulehdus olisi ollut tämän lapsen aiheuttama.

Siinä kohdassa mietin, että mitä tähän voi edes sanoa?

Hetken mietittyäni sanoin olevani syytöksestä hyvin loukkaantunut ja vihainen.

Konflikti on töninyt minua mukavuusalueeltani - siltä, jolla olen ystävällinen people pleaser - ja patistanut etsimään kohtaa, jossa keskustelu, ymmärtäminen ja avoimet loput päättyvät. Olen surullinen siitä, että tilanne kalvaa ystävyyteemme syvää juopaa. 

Mutta onhan sentään asioita, jotka pätevät kielestä ja kulttuurista, jopa lajista riippumatta: koskaan ei ole ollut kuningasidea töniä hereille äitikarhua.

Työstä, terveydestä ja sairaudesta

Facessa joku postasi eteenpäin jutun, jossa nuori suomalainen neito juhli peruskoulun loppumista. Neito julisti riemuissaan, että hänen koulunkäyntinsä loppuu tähän.

Kaverit koettivat ehdotella, että ehkä opiskelu kannattaisi. Tyttö suunnitteli elävänsä vanhempiensa ja yhteiskunnan tuella. Tiesi vielä mentorinkin, joka auttaisi  navigoimaan sosiaalitukien viidakossa.

Amerikanvuosien aikana minusta on tullut sen verran sininen, että moinen tuntuu käsittämättömältä. Ei siksi, etteikö löytyisi ihmisiä, jotka haluavat köllötellä järjestelmässä - totta kai löytyy. Vaan että miksi on rakennettu ja miksi ylläpidetään järjestelmää, jossa se on mahdollista! Todellisessa maailmassa terve ihminen elättää itse itsensä.

Sairaus on eri asia. Tiedättekö esimerkiksi sen tilanteen, kun tekee fyysistä työtä jotenkin huonossa asennossa ja nitkauttaa selkänsä? Pitää hakea lekurista kipupiikki ja ehkä ottaa viikko sairaslomaa, ennen kuin elämä jatkuu.

Uncle B. satutti selkänsä töissä tällä tavoin ja potee sitä tällä hetkellä ehkä viidettä päivää. Ensin hän yritti purra hammasta ja jatkaa työntekoa kivusta piittaamatta, sillä tiesi hyvin seuraukset.

Työnantaja on täälläkin velvollinen auttamaan töissä tapahtuneen onnettomuuden tuottamissa sairaskuluissa. Uutena työntekijänä Uncle B:llä ei vielä muutamaan kuukauteen olisi ollut terveysvakuutusta. Yleisen käytännön mukaan työnantaja kuitenkin sitten irtisanoo työntekijän, jottei joudu taloudelliseen tai lailliseen vastuuseen, jos ongelma pitkittyy tai pahenee.

Uncle B:llä on toki ohut turvaverkko, monella amerikkalaisella ei. Jos ystävämme nyt uudestaan joutuukin työnhakuun, koti sentään pysyy ja siitä voi ponnistaa uudestaan. Aikaa se tietenkin vie.

Sen verran suomalaisen järjestelmän kasvatti olen amerikanvuosien jälkeenkin, ettei tämä mahdu oikeustajuuni. Ei se, että ihmisen voi vain heittää syrjään eikä se, että sairauden tai vähäisenkin onnettomuuden vuoksi voi ilman omaa syytään menettää kaiken.

Ja kuinka tämä maailma ei ole sama kaikille.

Uncle B.

Kuinka paljon toisen tarinaa voi ymmärtää ja kuinka paljon siitä voi kertoa, kun ei täysin ymmärrä?

Amerikkalaiset (länsirannikolla, Kaliforniassa) viittaavat usein yksilön itsensä tekemiin vääriin valintoihin, kun jokin jonkun elämässä menee pieleen. Ja jossain määrin se on tietysti totta - on valinta, kehittääkö vai rapistaako itseään; on valinta, yrittääkö vai antaako periksi.

Mutta on myös asioita, joita ei itse valitse ja joille ei mahda mitään. Niiden edessä valinnoista puhuminen tuntuu kollektiiviselta itsepetokselta, jolla taikauskoisesti koetetaan suojautua arvaamattoman pahan ulottumattomiin.

Uncle B. on hyvä ihminen ja loistava tyyppi, jonka elämässä oli hyvien valintojen hyviä seurauksia. "I used to have a life", hän sanoo. Se, ettei sitä kaikkea enää ole, on muiden tekemien valintojen ja arvaamattoman pahan vaikutusta.

Ja ehkä jotain hänessä itsessään. Mutta valintaselitys ei hänen tilanteessaan päde.

Uncle B. on uinut jo pitkään kuin se rotta, jonka edessä kellutetaan toivoa antavaa lauttaa. Hän on selvinnyt sitkeästi tilanteesta toiseen, kodista toiseen, työpaikasta seuraavaan. Hänellä on hyvä asenne eikä hän anna periksi.

Amerikkalaiset (länsirannikolla, Kaliforniassa) auttavat toisia mielellään. Monet vielä mieluummin pitävät avunsaajat terveellisen etäisyyden päässä itsestään tai asettavat yltäkylläiselle anteliaisuudelleen selvät rajat.

Uncle B. on asunut ystävien luona, pätkän siellä, toisen täällä. Bay Arean järjettömässä asuntohintakuplassa hän kuului niihin, joille ei yhden palkansaajan tuloilla (ja kahden koiran kanssa) löytynyt sijaa mistään vuokratalosta. 

Viime joulun tietämillä Uncle B:n kristittyjenkin ystävien vieraanvaraisuus oli kulutettu loppuun ja hän suunnitteli lähtevänsä kauas toiseen osavaltioon, ohuen ja epävakaan turvaverkon sekä edullisempien asuntojen luo.

Jouluaattona hän kävi syömässä meillä ja keskustelimme. Tammikuun lopulla tai ehkä helmikuun alussa hän muutti asumaan meille - autotalliin, sillä muuta tilaa ei meilläkään ollut.

Me emme sopimuksen mukaan saaneet alivuokrata asunnosta osaa, joten emme hyväksyneet häneltä vuokraa. Vapaapäivinään hän halusi usein osoittaa arvostustaan laittamalla koko perheelle ruokaa.

Olen hyvin helpottunut siitä, että uudessa asunnossa voimme tarjota Uncle B:lle ja hänen kahdelle suloiselle koiralleen oman huoneen, omalla sisäänkäynnillä, talon sisältä.

Hän itse sanoo saaneensa perheen. Minä ajattelen, että hän on kuin mieheni veli. Miehelle Uncle B. on hyvä ystävä. Ja lapset kutsuvat häntä englanniksi juuri sanalla uncle.

Uncle B:n(kin) vuoksi toivon, että asiat, jotka nyt ovat ilmassa, laskeutuvat turvallisesti ja asettuvat uudelleen vakaiksi. Toivon, että jonain päivänä istumme yhdessä hänen oman kotinsa patiolla. Silloin hänellä on se mitä hän toivoi, koska joskus hetken oli maa, joka ei luistanut alta, kun siitä otti ja ponnisti.

Mutta niin paljon kuin haluaisin, en voi luvata sitä hänelle. Elämä on arvaamatonta, jokaiselle.

Uusi alkaa

Lapseni istuvat hotellin hot tubissa leikkimässä ja rentoutumassa. Valvon heidän uintihetkeään palmun varjosta. Syvänsinisellä taivaalla liitelee haukka.

Tätä päivää odotin koko viime viikon. Kun pakkasimme, kun hyvästelimme, toivoin että olisimme jo täällä.

Muutimme Suomesta kaksi vuotta sitten ja Piilaaksosta toissapäivänä. Uusi kotimme on suur-Los Angelesin alueella.

Näinä päivinä Bay Arealta lähtee paljon ihmisiä, koska asumiskustannukset ovat siellä hyvin korkeat ja liikenneruuhkat pahenevat jatkuvasti. Tavallaan me olemme osa tuota ilmiötä, vaikka osittain lähdimme silkasta seikkailunhalusta. Kun tuli aika pohtia, jäämmekö vai emme, vaa'ankieleksi osoittautui se, että alue hinnoittelisi meidät kuitenkin ulos muutamassa vuodessa.

Uuden kodin hankkiminen 360 mailin päästä osoittautui haastavaksi. Kävimme yhden viikonlopun paikan päällä ajelemassa turhaan edestakaisin - ja hyvä niin. Los Angelesin alueen ruuhkatodellisuus kävi meille siinä päivänselväksi ja uuden kodin hakualue vaihtui.

Los Angelesin liepeillä asumisen kustannuksissa on enemmän kirjoa kuin SF Bay Arealla, mutta niin näköjään myös koulujen ja asuinalueiden tasossa. Me halusimme lapset hyvään kouluun ja olisimme, kuten puolisoni sanoi, asuneet vaikka autotallissa siitä hyvästä.

Onneksi lopulta löysimme Truliasta talon ja jonkun, joka suostui vuokraamaan meille. Selvästi vuokramarkkinoilla mennään täälläkin omistajan ehdoilla ja kysyntää riittää. Tai sitten meidän suuri perheemme ei vain ole yhdenkään vuokraisännän unelma. Pelkäsin etukäteen, että talossa on jotain pahasti vialla tai sitä ei ehkä ole olemassa ollenkaan.

Eilen näimme talon ensimmäistä kertaa vain paria tuntia ennen, kuin muuttomiehet alkoivat kantaa  omaisuutta sisään. Olin onnellinen siitä, että talo on olemassa ja ilmeisesti asumiskelpoinen, kunhan viivästynyt remontti saadaan sisätiloissa valmiiksi.

Vielä eilen siellä ei ollut suihkuja, jääkaappia tai pesukonetta. Yläkerran ikivanhat sammaleenvihreät kokolattiamatot kaipasivat kipeästi pesua ja takapiha naulojen poimintaa.

Takapihan nurkasta löytyi yllätys-jacuzzi. 

Uuden talon neljännen makuuhuoneen annamme ystävälle, joka niin ikään pakon edessä muuttaa Bay Arealta mukanamme. Kerron hänen tarinaansa tuonnempana. Hänelle L.A. on joko uusi alku tai viimeinen naula - saa nähdä.

Suomalais-amerikkalainen L.A. Famigliamme on siten kolmen aikuisen, kolmen lapsen ja kolmen koiran kokoinen. Voiko sillä kokoonpanolla elää miljoonakaupungin liepeillä?

Edellisestä asettumisesta tiedän jo sen, että uudelle on annettava aikaa. Tänään en osaa reittejä, en tiedä paikkoja enkä tunne täältä vielä ketään. On tämä uima-allas, ja se keskeneräinen talo ja jossakin koulutoimisto. Juuri nyt se saa riittää.

Tästä alkaa uusi.