Ihan pelkkiä juoksujuttuja

Hain suomalaisen Takomotrainingin testiryhmään, jossa olisi autettu kehittämään uudenlaista henkilökohtaista valmennusta, toimisi kuulemma mainiosti etänäkin. Hakemuksessa kyseltiin, onko hakija bloggaaja l. voiko mainostaa valmennustaan jollakin foorumilla. Ilmoitin olevani, ja kipitin nopeasti blogille piilottamaan edellisen tekstin - sen, missä kerroin, kuinka epätoivoisen kiireistä arki tällä hetkellä on. Jotenkin tuntui, ettei se olisi ollut hyvää mainosta valmennukseen hakevalle.

No, valmentajista ei ole kuulunut mitään, joten löysivät varmaankin testipuput toisaalta. Minäpä nostin siis edellisen tekstin takaisin seinälle ja lähdin lenkille. Olisi ollut tosi kivaa saada tueksi ammattilaisen näkemyksiä ja ehdotuksia, mutta toisaalta, onhan se nyt aika kivaa seurata omia päähänpinttymiäänkin. Ja pikkuhiljaa karttuu myös tietoa, jota voi soveltaa treeneihinsä.

Yksi merkittävä tiedonlähde on viime viikkoina ollut Another Mother Runner -podcasti, jota kuuntelen automatkoilla. Los Angelesin alueen liikenne on syksyn tullen muuttunut pahemmaksi kuin se on minun rajallisen kokemukseni mukaan koskaan ollut, joten nyt on välillä ihan yli kolmekin tuntia aikaa arkipäivinä kuunnella podcastia ja jutella puhelimessa. Mihinkään muuhun sitä aikaa ei sitten olekaan... Ja siis edelleen, mun työmatka on alle 30 km suuntaansa.

Mutta Another Mother Runner. Oregonilainen (sieltä siis tulee jotain hyvääkin) leidi juttelee juoksuheimonsa jäsenten ja asiantuntijoiden kanssa niitä näitä. Vähän höpötellään lapsista ja vähän juoksusta. On puhuttu mm. kirjoista, leffoista, liikavarpaista, peräpukamista, ruoanlaitosta, arkea helpottavista pienistä nikseistä ja taas juoksemisesta. Ihan mahtavan paljon parempi podcast kuin ne sellaiset, joissa jutellaan intopinkeänä pelkistä sykkeistä ja negative splitseistä.

Mutta niinpä vain minunkin ranteessani tänään lenkillä heilui uusi juoksukello, niin että kyllä se juoksun teknistyminen hiipii omaankin tekemiseen. Puhuin kellosta pitkän aikaa puolisolle, luin arviointeja ja pohdin ees sun taas. En halunnut maksaa kellosta kovin paljon, mikä johti siihen, että sykkeitä varten olisi tarvittu erillinen vyö. Ihan ehdottomasti tuntui, että sitä en halua. Rannemittauksista luin puolesta ja vastaan, ja tulin siihen tulokseen, että ainakin edullisempien kellojen teknologia taitaa olla vielä hiomista vaille. Eniten kaipasin kännykkäsovellusta helpompaa tapaa seurata tahtia ja matkan pituutta, joten niitä tämä pastellikarkin näköinen uusi härveli sitten kertoo. Turkoosi. Sopii kivasti mun muuten kovin pinkkiin juoksulookiin.

Samaan saumaan tuli luettua artikkeli proteiinilisistä ja päätin testata. (Se oli varmaan joku vahvasti tieteellinen Women´s Running Magazine tai FB:n 5K-juoksuryhmän nettiartikkeli.) Me löydettiin pienellä hakemisella lopulta ihan lähi-Ralphsista vegaaninen luomuproteiinijauhe, joka maistuu periaatteessa kaakaolta ja käytännössä ei, mutta kuitenkin menee ihan kelvollisesti manteli- tai soijamaidon kanssa. Jälkimaku on sen verran sopivasti jauhoinen, että lapsia ei kertamaistaman jälkeen tämä aikuisten pirtelö ole kiinnostanut yhtään. En ole varsinaisesti huomannut tästä mitään muuta hyötyä kuin sen, että jauheen seuraksi piti ostaa kivannäköinen sheikkeri (sori, ei irtoa suomeksi tämä) ja että itsensä tuntee tosi urheilulliseksi, kun juoksun jälkeen nykäisee hikisenä vähän protskulisää. Kallistakin se tietysti oli kuin fan.

Juoksuhan on siitä kiva harrastus, että siihen ei oikeastaan tarvitse sen kummempia välineitä. Paitsi että niitä alkaa kummasti jotenkin kuitenkin "tarvita".

Lääkärin kanssa ollaan tehty pitkäjänteisesti töitä sieltä jostain keväästä asti, ja hiottu pikkuhiljaa kuntoon niitä vaivoja, joista joskus kauan sitten blogiin kirjoittelin. Nyt on pari kertaa mennyt viisi mailia (n. 8 km) nätisti ilman, että mikään paikka olisi oikeastaan prakannut. Tästä rohkaistuneena uskaltauduin tänään ilmoittautumaan Manhattan Beachilla lokakuussa järjestettävään 10K-juoksutapahtumaan, ja olen siitä aivan ihkuinnoissani. Puoliso pohtii vielä, lähtisikö mukaan. Mieli tuntuu palavan radalle (hahaha, oikeasti hän inhoaa yli kaiken meditatiivisen tainnuttavia maileja high schoolin radalla), mutta oliko se nyt sitten oikea polvi, joka haraa vähän vastaan.

Puolison juoksun isoin haaste juuri nyt taitaa olla se, että viimeaikaiset kengät eivät ehkä ole olleet oikeat. Mikä varmaankin tarkoittaa, että meidän pitää mennä juoksukenkäostoksille! Voi harmi. Mä kun en ollenkaan halunnutkaan uusia juoksukenkiä. En ainakaan ole lueskellut puhki viimeisintä Runner´s Worldia, jossa uutuuksia esiteltiin, ja vertaillut droppeja ja pohtinut omien koipien pronaatioita. Siis yhtään. Mutta siis puolisoon palatakseni, kesän juoksuepäsäännöllisyyksien jälkeen on hyvä muistaa, että hiljaa ja venytellen hyvä tulee. Tahtia ja pituutta pitää ihan oikeasti kasvattaa vähitellen.

Vaikka ihan älyttömästi näkee / kuulee ihmisten tekevän toisin. Työkaveri: "En oikeastaan juokse, mutta olen muuten hyväkuntoinen, joten vetäisen kokomaratonin." Jep? Nettipalstalainen: "Olen juossut viimeksi joulukuussa, mutta nyt syyskuussa ilmoittauduin puolimaratonille, joka on kahden viikon päästä. Pitäkää peukkuja!" Peukunpitäminen on aina tosi pätevä tapa korvata olematon treeni. Entinen naapuri: "Treenasin sohvarapakunnosta aloittaen neljä viikkoa, ja juoksin 10 km kisan. Osaako kukaan sanoa, miksi polvi on nyt niin kipeä ja turvoksissa, ettei sille voi varata painoa?" No ootapa kun mietitään, mistähän tuo olisi tullut? Tositarinoita jokaikinen. Liikkumisen ilo on ihana asia, urheilulliset tavoitteet upeita - mutta silti, haloo, maltilla ihmiset! Yksikään maaliviiva ei itsessään tee ketään vahvaksi ja terveeksi.

Kampaajatuolissa viime viikonloppuna (kun turkkilainen taiteilija oikeastaan paljoakaan kyselemättä päätti, että hiuksistani tulee entistä sporttisemmat ja lyhyemmät) kerkesin miettiä omiani ja haaveilla hiukan. Ihan tosiasia on se, että jos tämä viime viikkojen ruuhka-aste oikeasti on nyt uusi normaali, ja siihen päälle heitetään vielä vähän odottamattomia parkki- ja työmaahaasteita työpaikan tuntumassa, niin joku näistä tikuista on lopulta se, joka tekee meidän arjesta ihan mahdotonta. Nyt olemme muutaman kuukauden taas "turvassa" apukäsien ansiosta, mutta todellisuus tekee tuloaan. Ja niinpä siis haaveilen.

Olisi mahtavaa, jos tästä harrastuksesta ja hurahtamisesta voisi joskus tulla työ, tai edes jonkinlainen vakava häiriötekijä, johon kaupan valmiiksi pilkotusta taikinasta keksejä paistaessaan voisi kotiäitiydessä vellovan mielensä kiinnittää. Haluaisin kehittää juoksuryhmiä, jotka olisivat matalan kynnyksen hyvinvointiryhmiä esimerkiksi maahanmuuttajaäideille (lastenhoitojärjestelyillä) ja uusia yhteisöjä muualta muuttaneille.

Yksi tällainen, aika utopistisen harppauksen ajatuksesta toteutukseen ottanut yhteisö on Back on My Feet. BoMF hoitaa kodittomuutta juoksemalla. Kodittomien on oltava ohjelmassa mukana ainakin kuukausi, osallistuttava aktiivisesti kolmesti viikossa aamuvarhaisella järjestettäviin juoksuihin ja pysyttävä uudessa itsetunnossaan, itsekurissaan ja itsekunnioituksessaan, jotta he pääsevät mukaan niihin ohjelmiin, jotka auttavat uuden asunnon, uuden työn ja uuden elämän pystyttämisessä. Aika mahtava juttu. Valitettavasti BoMF etsii jatkuvasti palvelukseensa vain esimerkiksi jotain kirjanpitäjiä, jollaiseksi matemaattiset lahjani eivät tässä elämässä millään riitä.

Mutta siis unelmia. Ja niitä tavoitellessa, monia unelmien saavuttamiseen harjoittavia maileja. :)

Ylläri!

Perjantai-iltana en jaksanut ajatella juuri muuta kuin sohvaa. Takana oli taas yksi intensiivinen työviikko.

Kotimatkalla töistä kuitenkin keksin, että lapsille voisi viikonlopun kunniaksi järjestää pienet jätskijuhlat ja kummastelin, kun puoliso pontevasti vastusteli aiettani käydä kaupassa.

Kotiovella kaikki lapset ryntäsivät yllätyksekseni halaamaan. Kyllähän meillä halitaan lähtiessä ja tullessa, mutta yleensä sitä saa ottaa kenkänsä ensin pois. "Me halutaan hali, ennen kuin sä...", aloitti pienin, ja siihen puoliso jo ehtikin väliin: "No niin, siinähän sä olet, eiköhän lähdetä?"

Mutta kun se sohva ja ne mukavat kotihousut? Lähdetään minne?

Matkalaukku oli pakattu mun puolesta ja  hotellihuone varattu. Lapsille oli tilattu pitsaa ja lastenhoitajan kanssa koko homma sumplittu ilmeisesti jo viikkoja sitten.

Niin me sitten ajettiin ensin syömään. Sitten hotelliin ja jacuzziin rentoutumaan. Ikkunan takana välkkyi jokin neonvalokyltti ja kaskaat sirittivät tummuvassa yössä.

Näin levotonta unta siitä, ettei herätyskello soinut ja että meillä oli mukana kaikki lapsetkin, ja joku lastenhoitajan kaveri mukamas apuna, vaikkei tästä apua ollutkaan. Ja sitten hätäiltiin, että ehditäänkö ja jos ei, niin olisiko parempi olla edes yrittämättä.

Niinpä oli vallan helpotus, kun kello kuudelta soi ihan niin kuin sitä oli pyydetty. Hotellin aamiaispöytä oli vehnää täynnä, mutta sain siitä tilkan kahvia ja toisen appelsiinimehua. Ja sit me ajeltiin rannalle 5K-juoksukisaan.

Joka meni ihan hyvin nähtynä siihen, ettei viime viikolla päässyt yhtään treenaamaan. Puoliso jaksoi ottaa loppukirin ja mä juoksin sitkeästi maaliin omaa tahtiani. 

Joku umpiluuidiootti siellä joukossa oli päättänyt, että kaikki varmaan haluaa kuunnella musiikkia niin kuin oltais rock'n'roll-maratoonilla. Hän juoksi sitten kännykkä kädessä soittaen sitä musiikkia kaikille. Piti ottaa vähän spurttia, että päästiin kaverista kauemmaksi, koska mähän en siis osaa hengittää ja juosta, jos musiikki soi. 

Mutta muuten siis ihanaa, kaunis ranta, puoliviileä aamu ja hyvä fiilis!

Lihakset lepyteltiin siellä jacuzzissa, ja sit me kiepautettiin vielä romanttinen kaksinkävely Aquarium of the Pacificissa, jonne hankittiin joskus kauan sitten kausiliput. Kalojen katsominen oli oikeasti aika meditatiivista, jos zonasi jotenkin ulos lukuisat lapset, jotka laumassa kiljuivat juuri löytäneensä Nemon.

Talvella näitä viikonloppuylläreitä ei sitten enää niin tapahdukaan, kun lastenhoitaja lähtee taas itärannikolle omiin maisemiinsa. Mutta onpas ihanaa, että joskus perjantai-ilta on jotain ihan muuta kuin siltä odottaa.

4th of July ja Suomi 100

Kun me kolme vuotta sitten tultiin, hämmästelin sitä, kuinka ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä me kohdattiin. Paikalliset ulkosuomalaiset menivät hyvinkin ylimääräisen mailin auttaakseen meitä asettumaan, sopeutumaan, asumaan ja kalustamaan. 

Piilaaksossa toimiva luterilainen kirkko St. Luke oli uskomaton yhteisö. Kun olimme siellä perheenä ensimmäisen kerran, he kuulivat, että olemme muuttamassa, ja järjestivät keskuudestaan puolessa tunnissa sekä muuttoauton että -avun.

Tietysti täällä moninaisessa maassa riittää ihmisiä, joilla ei ole voimia tai kiinnostusta toisten ihmisten huolille ja vaikeuksille. On sellaista kylmäsydämisyyttä, että huh. Mutta yhä edelleen myös löytyy hyökyinä aivan poikkeuksellista lämpöä ja välittämistä.

Seurailen netin yli erään suomalaisen juoksijan kertomuksia seikkailuistaan. Hänelle juoksu on jo ammatti ja elämäntapa, joka vie eri mantereille ja äärikokemuksiin. Nyt hän juoksee Suomi 100 -juoksua Nuorgamista Helsinkiin. 

Parin etapin jälkeen hän kaipaili toisenlaisia kenkiä edellisessä seikkailussa harmistunutta kantapäätään hellimään. Hän on itse vielä monta päivää aivan keskellä erämaata, eikä siellä ole juuri muuta kuin paikoitellen heikohko nettiyhteys. Edessä ainakin kolme päivää ja toista sataa kilometriä ennen ensimmäistäkään kenkäkauppaa.

Huhuilin juoksijan puolesta muutamassa ryhmässä. Jos joku nyt sattuisi olemaan siellä päin (edes samassa maassa) ja haluaisi auttaa. Oikeasti ehkä odotin sometarinaa, jossa joku juoksija nappaa kengät kaupasta, myyjä lahjoittaa ne ilmaiseksi kuultuaan mihin niitä tarvitaan, ja sankari ajaa yötä myöten umpi-Lappiin, julistaa kaveria-ei-jätetä -henkeä ja postaa Instaan kuvia juoksijan ja Suomen lipun kanssa.

Se taisi olla vähän amerikkalaistunut ajatus. Suomalaiset toivottelivat somessa juoksijalle kovasti tsemppiä ja lähettelivät virtuaalisia jaxuhaleja. Yksi juoksija olisi ollut valmis tuomaan kengät reitille, mutta keneltäkään ei löytynyt kenkiä eikä halua niitä hankkia.

Viis kaverista! Huolehtikoon itsestään. Mitäs läksi? Olisi pakannut paremmin. Hullun hommaa joka tapauksessa. Siinäpähän oppii?

Huomenna juhlitaan USAn itsenäisyyspäivää. Menen aamulla lähirannalle juoksemaan viiden kilometrin pyrähdyksen noin kolmen tuhannen muun juoksijan kanssa, ja illalla perheen kera katsomaan ilotulitteita. 

Huomaan, että juhlin asuinmaatani mielelläni. Heinäkuun neljäs ei ole minulle enää vain vapaapäivä eikä ainoastaan kiva ja eksoottinen kokemus. 

Politiikasta ja byrokratiasta viis, tässä maassa on paljon upeita ihmisiä. Tai ehkä juuri siksi? Kun kansalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan, että joku muu hoitaa, ei ole mun ongelma, me näemme paljon välittämistä, lämpöä, yrittämistä, sitkeyttä, sankaritarinoita ja kaveria ei jätetä -henkeä.

Suomalaiset lukevat niitä samoja tarinoita somestaan. Tarjoilijalle annettiin tonnin tippi, eläinten suojelijat pelastivat lähes nääntyneen koiran, proteesien tekijä lahjoitti pikkupojalle tuhansien dollarien arvoisen jalan.

Jossakin sellaisessa tarinassa haluaisin joskus nähdä suomalaisen päähenkilön.

Urheilusta ja hulluudesta

Mä en oikeasti ymmärrä, miksi ihmiset rääkkää itseään yli rajojensa ja sit ylpeilee sillä. Tai siis ymmärrän, mutta just nyt en halua ymmärtää, kun en itse sellaiseen yhtään pysty. Heittäydyn siis järkeväksi.

Tällä viikolla mun Face ja feedit on olleet täynnä mm. NUTS Karhunkierrosta, jossa suomalaiset polkujuoksijat kisasivat matkoilla 31 - 160 km (pari vaihtoehtoa välissä).

Ja ihan huikeeta siis kulkea tuollainen viiden päivän vaellusmatka vuorokauteen tjsp., inspiroivaa ja upeaa, että joku sen oikeasti pystyy juoksemaan!

Enkä mä ymmärrä polku- tai ultrajuoksusta mitään, mutta näin tyhmän harrastelijan silmiin se näyttää siltä, että aika moni osallistujista oli omaan tasoonsa nähden aivan liian syvissä vesissä.

On oikeasti muutama tosi kova tyyppi ollut tuollakin, jotka ovat juosseet sen, mitä nyt olosuhteet (umpihanki?) ovat antaneet myöten. Mutta osallistujien omien kisaraporttien perusteella varsin paljon oli väkeä, joka käveli suurimman osan matkasta, ja polvi hajosi, ja nilkka hajosi, ja niin edelleen. 

Mä ymmärrän, että kokeneellekin voi sattua maastossa yllätys. Mutta se ei ole yllätys, jos hyvin kevyellä treenaamisella lähtee rankkaan kisaan, eikä selviä. Miksi ihmiset lähtee sellaisille matkoille, joita niiden keho ei kestä?

Ja siis ihan saman jutun voi tietysti tehdä vaikka vain viiden kilometrin matkalla. Voi uskoa, kun joku urheilija uhoaa, että kuka tahansa voi milloin vain juosta vitosen tai kympin ja mennä tekemään sen harjoittelematta. Totta sen sisulla just jaksaa tai sitten kävelee loppuun. Mutta ei siitä terveyttä seuraa.

Mä aloitin juoksun siis viime kesänä ihan järkyttävästä rapakunnosta. Vuosia vaivanneet krooniset nivelsairaudet veivät Suomessa viimeisenä vuotena siihen, etten selvinnyt arjesta. Kaliforniassa aloin voida paremmin, ja aloin hiljalleen kuntoutua. Ensin kävelin. Sitten joogasin (vähän!) ja kävelin.

Jouluna joku sanoi mulle, että kyllä sä jo voit puolimaratonin mennä. Totesin, että en voi. Mieli tekisi. Ihan oikeasti, juoksu on musta ihanaa ja mä en muuta tekisikään, jos se olisi mahdollista. Mut ei ole. Olen siis aloittanut todella, todella hitaasti ja kasvattanut mailimääriä maltilla.

Tässä kuussa mun piti juosta 10K kisa. Siis 10 kk sen jälkeen, kun aloitin säännöllisen harjoittelun. Ensin tuli eteen esteitä (muutto, työkiireitä). Sitten huomasin, että aikoinaan lasten synnytysten yhteydessä saadut vaivat alkoivat palata sillä volyymilla, ettei niitä voinut enää jättää huomiotta. Onneksi lääkäri tiesi mitä tehdä.

Mutta siis pointti: lähes nelikymppinen nainen, jolla on kunto hukassa ja kremppaa siellä täällä, ei saa itseään parempaan kuntoon, ellei lähde ihan tosi tiukasti perusteista. Saa ehkä lopulta huonompaan.

Eri juttu nuorilla (ja ehkä täysin perusterveillä, en tiedä). Teini juuri juoksi koulun juoksujoukkueen kanssa viisi mailia, kevään päätösjuoksun. Ne aloitti syksyllä täysin nollasta, treenasivat vain kerran viikkoon (+ liikuntatuntien pakollinen mailin juoksu joka perjantai) ja kasvattivat matkaa aika isoilla harppauksilla. Viisi mailia (n. 8 km) oli tytölle kova matka, mutta hän selvitti sen ihan hienosti. Ja on nyt kaikin puolin paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Äitinsä sen sijaan palaa nyt toviksi joogaan ja kävelyyn. Tajusin tällä viikolla, että jos siis vatsalihakset ovat suunnilleen ainoa asia, mikä vaimentaa lantionpohjaan kohdistuvaa tömähtelyä juostessa, niin ehkä niiden vatsalihasten kannattaisi olla jotain muuta kuin aika heikot. Siitä siis aloitan.

Ja sitten aloitan juoksun uudestaan, koska mä kyllä rakastan sitä edelleen. En vain niin paljoa, että juoksisin itseni rikki. Tai okei, kyllä niin paljon. Mutta mun tavoite oli olla vahvempi ja terveempi, ja sen täytyy tulla ensin! Jos se tarkoittaa sitä, että mä en koskaan juokse puolimaratonia Yellowstonessa, niin siihen pitää tyytyä. Tämän kehon kanssa pitää mennä loppuun asti, eikä se näytä kestävän kaikkea sitä, mitä villi pää kulloinkin päättää pitää hyvänä ideana.

5K Malibussa

Lauantaina iltapäivällä lähdimme puolison kanssa ajelemaan kohti Malibua. Malibu puolimaraton ja 5K ei oikeastaan ole Malibussa, vaan Venturassa, mutta sillä nimellä juoksu kuitenkin kulkee ja numerolaput haettiin Malibusta. 

Numerolaput oli ollut mahdollista tilata kotiin etukäteen (lisämaksulla). Toinen vaihtoehto oli hakea ne etukäteen joko perjantaina tai lauantaina. Kisapäivänä rekisteröityminen ei enää ollut mahdollista. Olimme pohtineet, ettei edestakaisin ajeleminen Malibuun olisi järkevää (matkaa on kuitenkin noin puolitoista tuntia suuntaansa), joten olimme päättäneet yöpyä hotellissa aivan kahdestaan.

Malibu on kerrassaan viehättävä paikka! Rannan ja Pacific Coast Highwayn väliin on joskus aikoinaan rakennettu yksi rivi taloja. Osa niistä on upeita, osa ränsistyneitä. Kalliita ne lienevät kaikki. Talojen välistä pilkottaa aina välillä vaalea hiekkaranta ja korkeina rantatöyrääseen lyövät aallot. 

Kisan rekisteröintipöydän vieressä tuote-esittelijät kertoivat uuden hyvinvointialan yrityksen eteerisistä öljyistä, joilla voi esimerkiksi hoitaa kipeitä lihaksia. Tuote-esittelijä siveli automatkalla jumittuneeseen niskaani piparminttu-jotakin. En ole ollut lainkaan vakuuttunut näiden tuotteiden tehosta, mutta kas, hetken päästä niskaa ja hartiaseutua kihelmöi kivasti, verenkierto vilkastui ja orastanut päänsärky väistyi. Olin aivan valmis tilaamaan tuotteita nettikaupasta, mutta sitten saimmekin samaa ainetta lahjaksi kisan jälkeen. Ensimmäinen ilmaiseksi ja sitten ollaan koukussa?

Olimme varanneet hotellihuoneen Camarillosta, noin kolmen mailin päästä kisan parkkipaikalta. Huoneessa piti olla myös jacuzzi, mutta olikin jacuzzi-suuttimilla varustettu ja jacuzzina mainostettu kylpyamme. Illemmalla siinä istuttiin varsin rentouttavassa kylvyssä, mutta ihan ensimmäiseksi kotoa karkuun päässyt äiti otti päiväunet suunnilleen kolmelle ja puolelle hengelle tarkoitetussa parisängyssä. 

Haimme päivällisen läheisestä ravintolasta ja parin telkkariohjelman jälkeen olimme jo aivan valmiita yöunille. Päänvaivaa tässä kohden aiheutti vain se, että seuraavana yönä kelloja siirrettäisiin tunti taaksepäin. Herääminen oli tänä yönä varsin olennaista, joten pohdimme tarkkaan, kuinka herätykset asettaisimme. Periaatteessa älypuhelinten saattoi olettaa siirtävän kelloja itsekseen ja soivan oikeaan aikaan. Mutta elleivät ne siirtyisikään? Laitoimme varmuuden vuoksi herätyksiä kaksi joka laitteeseen, sekä oikeaan uuteen että oikeaan vanhaan aikaan.

Ensimmäinen herätyksistä soi yöllä kolmelta. Kesti hetken nukahtaa uudestaan, kun koetin pohtia, kuinka kummassa puhelin onnistui osumaan kaksi tuntia pieleen. Ajatteliko se siirtyvänsä kesäaikaan? Oma puhelimeni kilkatti sitten uudestaan viideltä, kuten pitikin. Vaatteet ja varusteet odottivat valmiina pinoissa ja vesipullot napattiin mukaan autoon. Valmisteluihin ei mennyt paljon aikaa, mutta silti ehdin pariin otteeseen hypellä paikallani malttamattomana ja kinuta, että mennään jo!

Puoli kuuden maissa olimme yliopistoalueen parkkipaikalla, löysimme tyhjän ruudun ja asetuimme tyytyväisinä jo muodostuneeseen jonoon odottelemaan koulubussia, joka kuljettaisi meidät kisapaikalle. Tässä kohden aloitettiin Sport Beanien nutustelu, jotta juoksuun riittäisi energiaa.

Hetken päästä pimeästä ilmestyi lisää juoksijoita ja perässämme alettiin miettiä, kuinka kauan olimme jo mahtaneet odottaa, miksei kukaan kerännyt parkkimaksuksi ilmoitettua viittä dollaria, missä mahtoivat olla opastekyltit ja oliko joku siis satavarma siitä, että tämä oli oikea paikka. Joku jonon alkupäästä ilmoitti aiemmin nähneensä tässä bussin.

Odottelimme noin kuuteen, ennen kuin kampusalueen poliisi kaartoi paikalle ohjaamaan siihen mennessä kertyneet sadat kilpailijat oikeaan osoitteeseen, noin puolentoista mailin päähän toiselle parkkialueelle.

Kerkesimme kisaan kaikesta huolimatta mainiosti, mutta kaikki eivät ehtineet. Sekaannus sai parkkialueen sisäänajoliikenteen sumppuun ja viivästytti jälkeemme tulleita niin paljon, ettei kisa lopulta päässyt alkamaan aiotussa aikataulussa. 

Se nyt oli sinänsä pieni juttu, paitsi että ulkona oli tässä vaiheessa aamua noin 50 F (+ 10 C), ja kun huppari oli jätetty varustesäilöön, tuli lyhythihaisessa urheilutopissa välittömästi hyvin kylmä. Lihakset olivat krampata kipeästi siihen paikkaan, joten ei auttanut kuin hyppiä ja jammailla. Hetken pelkäsin, että puolison huumori saattaisi pettää, mutta lähtöalueen loistava musiikki ja upea DJ auttoivat kestämään siihen saakka, kun aurinko melko tasan seitsemältä kurkisti vuorten takaa ja alkoi saman tien lämmittää.

Varttia yli seitsemän olimme rauhoittuneet kuuntelemaan kansallislaulun ja hypelleet ohjatut lämmittelyt. Puolimaratoonarit lähtivät ensin matkaan, me viiden kilometrin pyrähtäjät pian heidän jälkeensä. 

5K-kisat ovat siitä upeita, että niissä juoksijoiden kirjo on laaja ja juoksemisen demokraattisuus näkyy: tämä on sallittua ihan kaikille! Aloittelijalle tai satunnaiselle harrastajalle 5K on palkitseva, sillä se on nopeasti saavutettavissa oleva matka. Kuitenkin se on ihan kunnon juoksu, minkä jokainen sohvapilkkaaja voi testata laittamalla nyt ihan saman tien lenkkarit jalkaan ja rykäisemällä vitosen. Koska matkaan voi lisätä mäkiä ja nopeudella leikitellä, viidessä kilometrissä riittää haastetta juuri niin pitkään, kuin matkaa tahtoo sahata. 

5K-kisoissa on yleensä mukana myös kävelijöitä - isovanhempia, lapsia, lastenrattaita ja koiria, jos kaikki kisanjärjestäjien puolesta sallitaan. Monet osallistujat liikkuvat ihan vain odotellessaan pitkänmatkan juoksijaansa, jos kisassa on molemmat matkat rinnakkain. Paljon on niitä, joille kisa on iso etappi uuden urheilullisen elämän alkutaipaleella. On tavallisia kuntojuoksijoita, loukkaantuneita pitkänmatkan juoksijoita ja sitten niitä huippunopeita superisti treenanneita. Sunnuntaina Malibussa kisan voittajat juoksivat kääntöpaikalta pääjoukkoa vastaan siinä vaiheessa, kun me muut olimme tuskin mailin kohdalla. Menivät tosi kovaa!

Tosi kovaa omaan vauhtiimme nähden menimme mekin. Puoliso oli aiemmin viikolla puhunut, että haluaisi alittaa puoli tuntia. Tähän saakka olemme treenatessa menneet alle kymmenen minuutin mailin tahtia vain satunnaisesti, joten tässä riitti tekemistä - etenkin, kun reitillä oli yksi pitkä ja toinen lyhyempi nousu. Kisatunnelman innostamana ylsimme tavoitteeseen kuitenkin. Yhtään en olisi voinut tahtia kiristää, mies sen sijaan olisi tainnut voida juosta kovempaakin. 

Juoksijoiden hyvää yhteishenkeä kuvastaa hyvin se, että kun puoliso viimeisellä suoralla intoutui kaivamaan kännykän kotelosta kuvaa varten ja tipautti siinä samalla ajokorttinsa reitille, perässä tullut juoksija hidasti omaa tahtiaan napatakseen sen sieltä ja toimitti kortin miehelle takaisin maalissa.

Heti maaliviivan ylitettyämme saimme kaulaamme osallistujamitalit ja käteen vesipullon. Juoksijoille tarjottiin bageleita, maapähkinävoita, energiapatukoita sekä terveysjuomaa. Tässä kohden kaipasin urheilujuomaa, mutta sain sen sitten autossa, kun ensin olimme jälleen matkanneet koulubussilla parkkipaikalle. Sen verran oli pää tyhjänä suorituksen jälkeen, että minä olisin jättänyt hupparini varustesäilöön, ellei mies olisi niitä muistanut.

Hotellilla käytiin enää kääntymässä: suihkussa ja aamupalalla. Kotona erityisesti keskimmäinen tytär odotti meitä saapuvaksi, olihan hänellä syntymäpäivä. Sitä juhlitaan kavereiden kanssa vasta myöhemmin, mutta tänään mentiin synttärisankarin toiveesta syömään pannukakkubrunssi.

Juoksu Malibussa ja yhteinen vuorokausi kahdestaan miehen kanssa olivat kumpikin mahtavia kokemuksia. Illalla sitten surffailin netissä etsien jo seuraavia juoksuja, joihin voisimme osallistua. Kyselin: "Lähtisitkö mun kanssa 10K:lle, jos löytäisin tosi kivan tapahtuman, jossa ei ole vitosta?" "Tää on nyt liian lähellä vielä", vastasi mies. Se ei selvästikään ollut ei, joten kysyn myöhemmin uudestaan. :)

Kisa

Olimme rannalla aamukuudelta. Yksinäinen lentopalloilija odotteli verkkojen luona pelikavereita. Puistotyöntekijä tyhjensi roskasäiliöitä. Rantabulevardin taloissa heräiltiin hiljalleen.

Kello oli soinut toivotusti 5.45, lasten hoitaja saapunut etuajassa pari minuuttia myöhemmin. Muutama urheilukäyttöön tarkoitettu sport bean (mitä lienevät suomeksi?) oli korvannut aamiaisen.

Auto jäi vahingossa kauas, kisan järjestäjät olivat siirtäneet maalialuetta ennakkotiedoissa ilmoitetusta yli kilometrillä. Rivakka kävely kävi alkulämmittelystä.

Kisa oli pieni, alle kolmekymmentä juoksijaa. Rekisteröityminen kävi näppärästi, saimme heti numerot paitoihin. Personal trainer veti alkulämmittelyt; organisaation perustaja kertoi, kuinka juoksu on auttanut häntä taistelussa rintasyöpää vastaan.

Tiesimme lähtiessä varoa kärkipään ryhmää ja sen kovaa vauhtia. Hakeuduimme joukon keskipaikkeille ja siinä saimme pysyä koko matkan, juosta aivan omaa tahtiamme rinnakkain. 

Kuten olimme ennalta arvelleet, kisassa oli niitä, jotka juoksivat kelloa vastaan ja niitä, jotka liikkuivat rauhassa ja riemulla. Joku tiesi kävelevänsä koko matkan ja toinen ulkoilutti samalla koiransakin.

Me pyrimme vain juoksemaan koko matkan maaliin, ja saavutimme tavoitteen hyvin, ihan kohtuullisessa ajassakin. Olen tosi iloinen siitä, että kesän treenit ovat tehneet tehtävänsä - ja Kalifornian lämpö ja kuivuus, jotka pitävät krooniset kipuni hienosti aisoissa.

Suren sitä, että lapset edelleen huolehtivat mamin voinnista, vaikka se on jo pitkään ollut parempi. Se  onkin voima-ajatukseni niin rankassa ylämäessä kuin pohkeen krampatessa: tämä harjoittelu tekee minusta vahvemman ja pystyvämmän äidin, myös niinä päivinä, joina en taas voi hyvin.

Kaikista syvimmän riemun koen kuitenkin siltä, että tämä on jotakin, mitä teemme yhdessä miehen kanssa. On mahtava tunne juosta samaan tahtiin yhdessä puolison kanssa, kuunnella toisen hengitystä, rytmittää askelia. On hienoa painaa menemään rinnakkain ylämäkeen ja juosta vähän lujempaa kuin yksin edes yrittäisi.

Eilen maalin lähestyessä aioin sanoa miehelle, että mene vain, jos jaksat vielä kovempaa. Samassa tiesin kuitenkin, ettei hän olisi mennyt. Kotiovelle voi jonakin aamuna painella leikkimielellä toista karkuun, mutta kisassa juoksimme maaliin yhdessä.

Jälkeenpäin juhlimme yhdessä lasten kanssa nauttimalla maistuvan brunssin superkauniissa ravintolassa Marina Del Reyssä. Katselimme vedessä leikkiviä merileijonia ja ihastelimme lammessa ruokaa kärkkyviä kultakaloja.

Ja iltapäivällä tietysti ilmoittauduttiin jo seuraavaan juoksutapahtumaan.

Kohtuullisia unelmia

Luen kirjaa Jason Lesteristä. Kaveri joutui kaksitoistavuotiaana auto-onnettomuuteen. Luita murtui ja toinen käsi halvaantui. Urheilullinen poika jatkoi ystäviensä kannustamana mm. baseballin pelaamista tämän jälkeenkin. 

Myöhemmin Jason Lesteristä tuli harras kristitty ja hän koki, että Jumala halusi hänen ylittävän omat rajansa, jotta hänen elämänsä kannustaisi muita esimerkillään. Hän onkin nykyään thriatlonisti, joka on kilpaillut useaan kertaan sekä Iron Man että Ultra Man -kilpailuissa. Niissä, joissa siis sekä uidaan, pyöräillään että juostaan saman kilpailun aikana aivan huikeita matkoja.

Vau! Minun on helppo ymmärtää, että joku haluaa puskea itsensä äärirajoilleen ja niiden yli. On inspiroivaa, että että Jason Lester - ja muut hänenkaltaisensa urheilijat - ylittävät vielä ekstrahaasteen muutenkin lähes mahdottomissa suorituksissa. Kun tällaista lukee, on tuossa tuokiossa aivan vakuuttunut siitä, että itsekin voisi saavuttaa mitä tahansa. Ihan tekee mieli ryhtyä harrastelija-thriatlonistiksi.

Lester kertoo kirjassaan kuitenkin myös, että kun hän ymmärsi kutsumuksensa ja lähti tavoittelemaan sitä, hänen oli luovuttava kaikesta muusta. Hän muutti toiseen osavaltioon, irtisanoutui töistään, myi omistamansa taidegallerian, hyväksyi ettei ehdi tavata ystäviään tai käydä elokuvissa. Mies harjoitteli suunnilleen kaiken hereilläoloaikansa, joten ei ehkä ole kumma, että myös hänen avioliittonsa kariutui ja perheensä hajosi.

Äärimmäisten unelmien hinta voi olla äärimmäisen kova.

Paljon vaatimattomampien unelmienkin toteuttaminen on kuitenkin periaatteessa samankaltaista. Jostain pitää luopua, että jotain saa. Tällä viikolla olen pohtinut kotona ääneen, kuinka viikkoon saisi mahtumaan lisää juoksumaileja, jos 5K-kisan jälkeiseksi tavoitteeksi ottaisi askelta pidemmän matkan.

Milloin äiti urheilee, tai soittaa instrumenttiaan, tai maalaa, tai kirjoittaa, sisustaa, hoitaa yrttipuutarhaa? 

Löysin googlettamalla paljon hyvää tietoa siitä, millaisiin juoksurattaisiin pienet lapset voisi laittaa ja kuinka heitä voisi siinä juostessaan viihdyttää, mutten juuri mitään järkevää siitä, kuinka samaa haastetta ratkotaan isompien lasten kanssa. 

Ehkä haaste ei lopulta kosketa kovin monia rattaista ulos kasvaneiden lasten äitejä (ja puhun nyt ihan tietoisesti vain äideistä, koska täkäläisessä todellisuudessa tällaiset asiat nyt vain menevät niin). Jos äidit eivät ole töissä, he liikkuvat - mikäli haluavat -, kun lapset ovat koulussa / preschoolissa. Jos äidit ovat kokopäiväisesti töissä, lapset ovat joka tapauksessa kokopäiväisesti hoidossa - joten tunti liikuntaa sinne tänne on vain tunti lisää hoitoa.

Jos kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei toimi tai toteudu, jäljelle jäänee vain yhden äitibloggarin puuskahdus, että lenkille täytyy lähteä "really freaking early", ennen kuin lapset heräävät. Hänelle tämä tarkoitti esimerkiksi puoli viittä aamulla.

Ilahduin, kun sitten löysin 10K-treeniohjelman, jota noudattaen arkiaamuihin tulisi vain kahden ja kolmen mailin juoksuja. Näihin aika testatusti riittää, vaikka ei heräisikään aamuyöstä. Kaksi mailia on kiva pyrähdys. Kolme ollaan juostu vähän kovempaa, jotta ollaan oltu ajoissa takaisin herättämässä teiniä.

Ja ehkä tämä riittää. Pohdin, olisiko Jason Lesterin tarina erilainen, jos hän olisi nainen ja äiti (vaikka siis onkin isä). Onko miehen edelleen (tässä kulttuurissa) paljon helpompi valita yksi suunta ja heittää kaikki peliin? 

Äitien osaksi jää toisenlainen moniottelu: tasapainopeli, jossa toteutetaan koko perheen unelmia ja hyvinvointia. Ja sitten, aikaisina aamuhetkinä, päivään tahdonvoimalla puristettuina, vähän niitä omiakin. Niitä kohtuullisia.

Lisää juoksusta

Sen heinäkuisen aamun jälkeen, jona innostuin aamujuoksulle, on lenkille tullut hilpaistua useampanakin aamuna. On hauskaa painella menemään pitkin hiljaisia katuja, kun naapurusto heräilee ja aurinko vasta aloittelee päivän töitään.

Tiedostan kyllä, etten sijaitse täysin terveessä kropassa eikä laji välttämättä ole paras valinta. Koska se päälle kuitenkin sopii mainiosti, aion katsoa, kuinka pitkään ja kuinka lujaa nivelet kestävät. On tosi hienoa huomata, että jotain ne kestävät ja että vähitellen sohvaperunakin voimistuu.

Muutaman kerran olen kesän aikana vienyt lapsetkin illansuussa rannalle nimenomaisesti liikkumaan. Tytöillä on ollut mukana potkulaudat ja harjoittelu on ollut hauska yhdistelmä juoksua, lautailua, aalloissa leikkimistä ja pokemonien etsintää.

Heinäkuun lopulla mies alkoi lähteä mukaan juoksuille. Ensimmäinen kokemus oli hänestä hyvin ikävä, mutta ei hän siitä lannistunut. Ei hän vieläkään juoksemista rakasta, mutta on siitä salaa vähän innostunut. Ja kojootteja vastaan on toki kivempi puolustautua kahdestaan, jos niitä jonain aamuna satumme kohtaamaan.

Ensimmäisten juoksuviikkojen keskelle sain viestin entisen työkaverini odottamattomasta poismenosta. Hän oli hauska, lämmin ihminen, joka huolehti aina kaikista muista. Mutta hän oli myös tunnollinen, äärimmäisen ahkera ja painoi raa'asti töitä itsestään piittaamatta. Kävimme puolison kanssa monta surullista keskustelua. En voi tehdä mitään muuttaakseni työtoverin kohtaloa, mutta voin antaa sen herättää itseni.

Tänään rekisteröin meidät muutaman viikon päästä juostavaan kisaan, matkana meidän tasolle hyvin sopiva 5K. Eihän se mikään maraton ole (perheessäni on maratoonareita, enkä voisi olla heistä ylpeämpi). Tarkoitus on pääasiassa pitää yllä treenimotivaatiota ja lopulta kisata ainoastaan itseämme vastaan. Mahdollinen maaliin saapuminen ei silti jää ihmeestä yhtään.

Aamujuoksulla

Ihan joskus suunnilleen toissa vuonna (1998) ilmestyneen Hevoskuiskaaja-elokuvan alussa teini-ikäisen tyttären äiti käy aamulla juoksemassa. Mikä merkittävintä, leidi käy juoksemassa ihan ensin ja hengaa vasta sitten keittiössä kahvinkeittimen luona.

Paljoa muuta en elokuvasta muista, mutta tuo kohtaus on piintynyt mieleen lähtemättömästi. Olen siis kohta kaksi vuosikymmentä ihastellut kuvitteellisen hahmon mielenlujuutta.

Kuten aiemminkin on tullut mainittua, täällä päin jokaisen kotiäidin perusverme on jonkinlainen aktiiviasu. Urheiluosastolta hankitut tiukat topit ja caprimittaiset legginssit ovat sopiva univormu kaikenkokoisille ja -ikäisille naisille. Esimerkiksi koulun pihalla iltapäivisin lapsiaan hakevat tai lastensa kanssa puistoissa ulkoilevat leidit ovat ulkoasunsa puolesta hetkenä minänsä valmiit kirmaamaan reippaaseen juoksuun (vaikkeivät sitä koskaan todella tekisi).

Olen pitkään ollut tosi tympeä ja vastustanut tiiviisti tätä trendiä. Keväällä annoin vihdoin tyttärille luvan mennä kouluun legginsseissä ja t-paidassa, koska - huokaus - kaikki muutkin tekivät niin. Ensi lukuvuonna teini palaa ruotuun, sillä Middle School ilmoitti jo etukäteen, etteivät leggarit ole housut. No sitähän minäkin!

Vanhassa blogissa joskus kirjoittelin siitä, kuinka jatkuvalla tekopirteydellä ja paikallisiin hyviin tapoihin kuuluvalla myönteisyydellä on positiivinen vaikutus mielialaan. Kun jatkuvasti hymyilee ja ilmoittaa voivansa hyvin, alkaa yrmeä immigranttikin jossain kohtaa kuvitella näin todella olevan. Samalla tavoin jatkuva urheiluvaatteiden näkeminen piilovaikuttaa psyykeen.

Niinpä viime viikolla hypistelin itselleni Sketchers-kenkäkaupan outletista kivan pinkin juoksupaidan. Ja vaikka oli oletettavaa, etten ole juoksukelpoinen monellakaan tapaa, halusin kuitenkin ulkoiluttaa paitaa.

Tykkään aamujuoksujen ajatuksesta. Käytännöllisesti ajatellen silloin on usein pilvistä eikä siis liian kuuma. Auringon jo noustua aremmat kojootit ovat hakeutuneet takaisin piiloihinsa. Ja itsellä on kaikki päivän energiat nätisti purkissa. Eniten tällä hetkellä inspiroi se, että oman hyvinvointinsa voi asettaa etusijalle heti, kun on silmänsä auki saanut.

Samalla voi näppärästi ulkoiluttaa koiran. Meidän piski raahautuu kivasti narun päässä, paitsi jos sattuu näkemään naapurin kissan. Silloin vetäjän paikkaa vaihdetaan.

Aamuseitsemältä hevoskuiskaajan vaimo näkisi kukkulan päältä pitkälle laaksoon ja pilvien välistä aamun varhaiset auringonsäteet. Kyllä sen takia sietää vähän juoksennella, kahvittakin.