Vaaroja paratiisissa

Helsingin Sanomien toimittaja oli käväissyt kahden viikon lomalla Kaliforniassa, ja kirjoittanut siitä lehteen varsin sensaatiohenkisen jutun. "Kalifornia on paratiisi, joka voi tuhoutua minä päivänä hyvänsä" (HS 16.7.2017) - ja tällä tietysti viitattiin siihen suureen / niihin suuriin maanjäristyksiin, joita täällä odotetaan.

Toimittaja oli ilmeisen ankarasti pelännyt maanjäristyksen tai tsunamin sattuvan omalle kohdalle. Ehkäpä hiukan jet lagista tokkuraisena hän raportoi kauhistuneensa heiluvilta tuntuneita vessanpönttöjä. Hän tuntuu myös pohtineen sekä hotelliensa että loma-aktiviteettiensa maanjäristysturvallisuutta. Toimittaja kertoi kyselleensä natiiveilta, kuinka he elävät sen tiedon kanssa, että paikallinen maailmanloppu voi koittaa koska tahansa.

Siis ilmeisesti sen lisäksi, että se maailmanloppu voi hyvinkin koittaa meille kaikille. Varsinkin, kun maailmassa on vallassa ihmisiä, joiden mielestä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarkoitetuilla rahoilla voisi rakentaa vähän lisää hiilivoimaloita. Antaa merivesien nousta, otsonikehien ohentua ja kylvömaiden kuivua.

Haastatellut paikalliset tuntuvat pohtineen toimittajalle, että voihan sitä kuolla johonkin muuhunkin. Ja että missä se sitten olisi se turvallisempi paikka. Tornadoalueella? Tai hurrikaanien keskellä?

Suomessa muuten kuulemma eletään historiallisen kylmää kesää. Tällaista ei ole ollut vuosikymmeniin. Ei se viimevuotinenkaan tainnut olla kummoinen. Ja sitä edellinenkö se oli, kun juhannuksena satoi lunta? Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että Golf-virta hiipuu tai kääntyy muutamassa vuosikymmenessä. Sitten Suomessa koittavat ympärivuotiset Siperian pakkaset ja iänkaikkiset nälkävuodet - etenkin, kun hyvinvointiyhteiskunnasta on siihen mennessä tehokkaasti hankkiuduttu eroon. Kuinka ihmiset voivat elää sen tiedon kanssa?

Tai mitenkähän itärajan tuntumassa nukutaan, kun historiallisesti katsoen on ihan todennäköistä, että ison naapurin kanssa taas joskus soditaan? Nukkuvatko kaikki terävä puukko tyynyn alla ihan satunnaisten partisaanien varalta? Juurihan ne "vihreät miehet" Suomessa lailla kiellettiin, ja toki aivan sattumalta vain tämä kansankielinen nimitys lain sisällölle viittaa itänaapurin armeijan maastovarusteiden väriin.

Voisinkohan minäkin käväistä kesälomalla pohjoisessa lintukodossa ja kirjoittaa jutun, jossa kertoisin sen voivan tuhoutua "hetkenä minä hyvänsä"?

Suureen maanjäristykseen on tietysti kalifornialaisten järkevää varautua. Kyllä se joskus tulee. Minne, milloin, millaisena - emme me tiedä. Lapset harjoittelevat koulussa, miten toimia. Töissä siitä lähetetään aina välillä muistutukseksi sähköposti. Nämä ohjeet kertaamme kaikkien kaukaisten vieraidenkin kanssa.

Pidämme kotona kaiken aikaa varaston pullovettä ja kuivamuonaa, autoissa on aina vähintäänkin vettä. Autot pidetään tankattuina, alle 100 mailin tankki alkaa jo vähän ahdistaa. Ja tuntuu ihan kivalta asua kukkulan päällä, kun tuo valtameri potentiaalisine tsunameineen on tuossa varsin likellä. Välissä on vielä toinen, vähän isompi kukkula, mikä tuntuu vielä kivemmalta. Se toivottavasti vähän vaimentaisi mahdollisen ison aallon iskua.

Varautumisesta huolimatta pelätä ei pidä, eikä kauhuun ole aihetta - ja siksi tämä HS:n toimittajan uutisointi minua niin kovasti ärsyttääkin. Tilastollisesti ottaen Suur-L.A:n alueella on merkittävästi todennäköisempää kuolla liikenteessä kuin maanjäristyksessä. Silti me autoilemme joka ikinen päivä. Onhan täällä myös ilmansaasteita, ja niistä voi seurata vaikka syöpä - silti aivan jatkuvasti syömme ja hengitämme. Ihan vähän aikaa sitten pienlentokone tipahti sille moottoritielle, jota tapaan ajaa töistä palatessani. Sitä voi siis vaikka saada lentokoneesta päähänsä keskellä kirkasta päivää! Riskejä on kaikkialla. "Ei elämää pakoon pääse", sanoo toimittajan lähde Hesarin jutussa, ja niin se on.

Välimeren rantamilla tiedettiin jo vuosisatoja sitten, että meri on vaarallinen elementti. Laivoja katosi ja upposi, mutta niiden varassa oli elintärkeä kaupankäynti ja sen myötä kaikkinainen vauraus. "Navigare necesse est", totesivat roomalaiset kylmästi: "vivere non est."*) Kaliforniassa ei kenenkään liene pakko asua, mutta jossakin ihmisen pitää olla. Missä hyvänsä sitä sitten onkin, lopullisen selviämisen mahdollisuutta siellä ei ole.

Miksei siis viettäisi aikaansa paratiisissa, jos kerran voi?


_______________________________________
*) "Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei."

Tyttö, sä oot glitterii

Mies ja lapset olivat ostoksilla, kun joku tuli kertomaan, että meidän lapset on harvinaisen kauniita. Tooot-ta, eikä sinänsä poikkeuksellista: amerikkalaiset tekevät tätä. Juuri kesällä joku väitti kaupassa, että näytän lasteni isosiskolta, haha.

Tämänkertainen lähestyjä kuitenkin ojensi myös kutsun seuraavana päivänä pidettävään tilaisuuteen, jossa etsittiin nuoria näyttelijöitä ja malleja. Paperissa oli Disneyn logo.

Mahtava kokemus, totta kai lapset halusivat mennä! Keskimmäistä käytiin erikseen vielä houkuttelemassa mukaan, kun hän paikan päällä oli kuitenkin päättänyt jättää esiintymisen väliin. Vanhin ja nuorin kävivät esittelemässä itsensä kameralle.

Ja sitten vanhimmalle tuli call back. 

Homma eteni aika ripeästi, seuraavana iltana puoliso, Uusi Ystävä ja teini olivat jo Los Angelesissa. Nyt työskenneltiin studiossa. Lapselle annettiin opeteltavaksi pieni mainosteksti, jonka esittäminen nauhoitettiin. "Olihan toi vähän karheeta, mutta mä todella tykkään sun tyylistä!"

Odotettiin mahdollista puhelua, joka tulikin. Taas tyttö halutaan takaisin paikan päälle! Keskusteluissa alkoi pyöriä sellaisia sanoja kuin työtilaisuus, agentti ja työlupa. Tulette vain huomenna uudestaan, ja nyt se äitikin sitten mukaan, koska sehän kohta joutuu jättämään päivätyönsä viedäkseen lasta kuvauksesta toiseen. Jalat maassa nyt, mutta katse tähtiin!

Ai niin, siihen niiden mahdollisten töiden sivuun tulee ne viikonloppuiset acting classes, meidän firmalta ja meidän hinnoilla. Hei vaan ja huomenna nähdään, täähän on ihan huikeeta! Tuokaa kuvia, joissa näkyy ne upeat siniset silmät!

Että hetkinen mitkä tulee?

Ja siis mikä se hinta oli?

Tässä kohtaa tulin kysyneeksi puolisolta, että vieläkö niissä viimeisimmissä papereissa luki Disney. Ei kuulemma. Sitten selvitettiin, mitä niissä oikein luki. Piti katsoa, mitä siitä firmasta selvisi kevyellä googletuksella.

Löytyy ylettömän ylistäviä arvioita. Löytyy pettyneiden varoituksia kaiken maailman kataluuksista.

Oh, hitto. Huijausko tämä nyt olikin? Taisipa muuten olla. Kyllä lapsi pettyy. Saamari, miten tyhmiä me oikein ollaan? Ha, no ainakaan ei tyhjätaskun näköisiä, jos onnenonkijat pysäyttelevät kaduilla.

Mutta ihan totta, tyttö kyllä haluaisi kokeilla jotain tällaista. Löytyyhän täältä myös luotettavia kursseja ja kouluja. Jospa etsitään sellainen. Koetaan joskus sitten myös jokin todellinen koe-esiintyminen. 

Hyvä muistutus siitä, että uskomattomilta kuulostavat tarinat harvoin ovat tosia.

Paholaisentuulia

Viime yönä heräsin vähän yhden jälkeen. Takapihalla tuntui pauhaavan myrsky. Valtavan suuren kuuloiset tuulet puhalsivat aitojen päältä alas pihaan, paukuttivat mennessään raollaan olleen ikkunan säleitä ja saivat minut välittömästi unisena kuvittelemaan, kuinka illalla pesemäni valkopyykki leijaili tuulen kauhassa naapurin pihaan.

Nousin ja kävin nostamassa kuivaustelineet sisälle. Kevyempi niistä olikin jo kierinyt pitkin pihaa.

Viikolla oli yksi iltapäivä, jona ei tuullut. Se oli aivan valehtelematta ensimmäinen tuuleton iltapäivä, jonka olen täällä etelässä asuessamme kokenut. Tuntui kummalliselta. Jokin olennainen elementti puuttui - kuin pihasta olisi kaatunut siinä miesmuistin seisonut puu. Oli muutenkin erikoinen sää; pilvistä, mutta silti kuuma. "Maanjäristyskeli", sanoi esimieheni, ja toden totta, noin kuuden mailin päässä Gardenassa koettiin muutamia kolmosen järistyksiä.

Kesällä rannikkoalue on ollut ympäri vuorokauden tasalämpöisempi kuin Bay Arean laakso koskaan, mutta nyt yöt alkavat olla viileitä, ja sitä myöden siis illat ja aamutkin. Ilmanpaineen vaihtelut saavat aikaan sen, että tähän aikaan vuodesta alkavat kehittyä Santa Ana -tuulet, paholaisentuuliksikin kutsutut.

Mikäli käsitän oikein, osittain juuri näitä tuulia on syyttäminen siitä, että syyskuu on eteläisessä Kaliforniassa tyypillisesti kuuma, kuulemma jopa vuoden kuumin kuukausi. Santa Anat ovat kuumia, kuivia ja voimakkaita tuulia, jotka syntyvät jossakin Sierra Nevadan ja Kalliovuorten välissä. Etelä-Kaliforniaan puskiessaan ne puhaltavat helposti 18 metriä sekunnissa.

Työkaverini sanoi, etteivät Santa Anat tällä seudulla juurikaan tunnu, mutta nyt niitä on viikonlopuksi luvattu, joten nähtäväksi jää. Kaunokirjallisuudessa paholaisentuulien on pitkään kuvattu vaikuttavan ihmisten vointiin ja mielialaan, aiheuttavan päänsärkyjä ja mystisiä kipuja, pahantuulisuutta, mielenhäiriöitä ja hirmutekoja.

Niin tai näin, naapuriin leijaileva alusvaatepyykki ja huonosti yönsä nukkuva perheenäiti ovat minusta kamaluuksina aivan riittäviä. Kuivaustelineet opin nyt siis nostamaan syysöiksi autotalliin.

Luontoretkellä

Kesätyttöjen kanssa on tullut taas tutkittua kotikontuja. Tällä kierroksella ollaan itsekin oltu hommassa mukana täydellä höngällä. Jossain vaiheessahan samojen turistinähtävyyksien tarkasteluun sitten taas turtuu.

Eilen teimme kevyen luontoretken. Sille jäi aikaa vain iltapäivä, sillä aamulla pienillä tytöillä oli aiemmin välistä jääneen pianotunnin paikkaus ja teinillä tanssitunti.

Ilman näitä rientoja olisimme varmaankin suunnanneet kohti Santa Monicaa. Google Mapsin mukaan Santa Monica Mountains kuitenkin suljettiin jo viiden maissa. Lähdimme siis kohti etelää, Rancho Palos Verdesiin. 

Kuumana iltapäivänä kävely kuivilla hiekkateillä jäi lopulta melko lyhyeksi. Jonkun hiekkamäen kapusimme alas-ylös, reippaimmat juosten. Onneksi upeimmat maisemat olivat saavutettavissa ilman tuntikausien taaperrusta.

Tuo syvempi sininen on vettä.

Poukaman kohdalla vesi hehkui turkoosina, kuva ei tee sille oikeutta.

Laskeuduimme autoilla alas laaksoon jäätelölle ja pistäydyimme sitten vielä kuvassa näkyvällä rannikolla. 

Trump National Golf Club Los Angeles.

Täällä vanhempi pariskunta tuli juttusille, kun kuuli miehen puhuvan lapsille suomea. Pariskunta oli muuttanut Suomesta sotien jälkeen, mutta kieli soljui edelleen luontevasti. He kertoilivat mielellään itsestään ja elämästään.

Toiset patikoijat kertoivat aiemmin päivällä nähneensä rannan tuntumassa delfiiniparvia.

Lapsia retki väsytti riittävästi. Kun ajelimme kotiin rantatietä, kehotin pariin kertaan takapenkkiläisiä tarkistamaan maiseman. Keskimmäistä tytärtä kesätytön Snapchat kiinnosti huomattavasti enemmän: "Joo, joo, palmuja ja vettä, mä olen nähnyt niitä jo."

Rannan tuntumassa

Meiltä on lähimmälle rannalle matkaa ehkä kolmisen kilometriä. Asumme siis aivan rantakaupunkien kupeessa - Beach Cities, kuten vieressä olevaa kolmea kaupunkia kutsutaan.

Käyn töissä yhdessä niistä ja heitän joskus mennessäni lapset ja heidän kesähoitajansa rannalle työvuoroni ajaksi. Olen läpeensä ihastunut rantakaupunkien tunnelmaan ja salainen haaveeni on muuttaa johonkin niistä, kunhan tästä talosta vuokrasopimus jättää.

Täällä beach on se tyypillinen alue, jolla lapset viettävät kesäpäiviään ja perheet ulkoilevat ja urheilevat. Uncle B. pelaa rantalentopalloa monta kertaa viikossa ja minä saan viestejä meetup-ryhmältä, joka tapaa rannalla joogatakseen. Joskus vielä osallistun johonkin niistä tapaamisista.

Elämä aivan rannan tuntumassa lienee äärimmäisen hiekkaista, sillä jo näillä ranta-aktiviteeteilla meidän talossa on kaiken aikaa pienen aavikon verran hiekkaa. Imurointi ei auta kuin pienen hetken, seuraava ovesta kulkeva varisee taas pitkin lattiaa.

En ole koskaan ehkä lomaillutkaan tällaisen meren rannalla, sillä monet meren piirteet ovat tulleet yllätyksenä. Esimerkiksi se, että rantatuokion jälkeen silmälasien pinta on hienon hiekan ja hennon suolasumun peitossa. Tai se, kuinka meri vaikuttaa mikroilmastoon.

Meillä on lähes joka aamu pilvistä, sillä meri työntää pilvet aamuksi rannikolle. Jos aamu ei ole pilvinen enää silloin, kun kahvikupin saa nokkansa alle, tietää jo valmiiksi, että edessä on kuuma päivä. Kuuma ei kuitenkaan ole oikeasti kuumaa: ei ole 100 F:n päiviä, joihin pohjoisessa sai tottua.

Iltapäivällä alkaa aina tuulla. Useimmiten tuulee aika kovaa. Naapurin palmusta tippuu valtavia kuivia kappaleita meidän takapihalle. Pyykinkuivaustelineet kaatuvat pitkin pihaa, vaikka niiden jalkojen päällä on rautaiset kuntoilupainot.  Pyykit eivät oikeastaan kuivu kuin aamupäivällä, joten tuuli lienee melko kosteaa.

Mutta pääasiassa meri ja sen rannat ovat silti upea juttu. Aamuisin töihin ajaessa katselen maisemaa siinä yhdessä mäessä. Ajan alamäkeen kohti horisontissa siintävää rantaa. Palmuja, aurinkoa... Vau. Ihan oikeastiko me asutaan täällä?

Taikamaa

Olisimme voineet ostaa sen kuivausrummun. Tai teettää vanhempaan autoon ilmastointiremontin. 

Päätimme kuitenkin hankkia kausiliput taikamaahan.

Eikä muuten edes harmita. Disneylandin taika!

Virtuaalinaapuri

Edellisessä naapurustossa näytti joskus siltä, kuin naapurit olisivat koordinoineet toimintaansa. Oli viikonloppuja, joina kaikki yhtäkkiä pitivät garage salen ja päiviä, joina joka toisessa talossa korjattiin kattoa.

Puoliso vitsaili tuolloin, ettemme olleet saaneet naapurustotiedotetta asiasta. Se ongelma on nyt korjattu.

Naapurin täti, joka asuu tien toisella puolella (on asunut alueella yli kolmekymmentä vuotta, hoitaa mielellään toisten koiria ja uskoo perheeni olevan kotoisin Englannista) on ponnekkaasti pitänyt huolta siitä, että olemme tietoisia naapuruston tiedotusryhmästä. 

Hän ensin kertoi ryhmästä koiraa ulkoiluttaneelle teinille. Kun en pariin päivään ollut liittynyt ryhmään, hän lähetti teinin mukana lappusen, jossa oli ryhmän osoite. Sitten hän kiirehti perääni, kun olin matkalla koululle. Muistutti asiasta, kun olin koiran kanssa kävelyllä. Ja tuli tänään aamupäivällä soittamaan ovikelloa.

Olen nyt liittynyt siihen ryhmään! Koska pankkikorttini oli edelleen kirjoilla vanhassa osoitteessa, jouduin valitsemaan vahvistusmuodoksi uuteen osoitteeseen lähetetyn postikortin. Kolmannella ja neljännellä muistutuskerralla odotin kortin saapumista. Tänä aamuna en vain vielä ollut saanut aikaiseksi.

Päätin saman tien ryhdistäytyä ("man up", sanoisivat paikalliset) muissakin hoitamattomissa asioissa. Perustin freelance-palkkioita varten oman PayPal-tilin ja huomasin, että sitäkin varten pankkikortin pitäisi olla uudessa osoitteessa. Jotta pääsin vaihtamaan osoitteen, hankin tunnukset nettipankkiin. Vauhtiin päästyäni täytin myös koiran rekisteröinti-ilmoituksen tähän kaupunkiin.

PayPal oli helppo asia. Jälkimmäiset kohdat kuuluvat kategoriaan paikallinen byrokratia, joten ne tietysti edellyttivät puheluita, pitkällistä papereiden etsimistä ja useita tunteja aikaa.

Nyt tarvitaan enää kirjekuoria, jotta saan lähetettyä koiran paperit tämän eteläkalifornialaisen kaupungin rekisteröintipalveluun. Se sijaitsee Teksasissa. Haha!

Naapuruston ryhmässä meitä uusia tulokkaita toivotellaan parhaillaan tervetulleiksi. Löysin sieltä myös naapurin laatiman postauksen sunnuntaina karkuteillä olleista Uncle B:n koirista ja kävin kertomassa, että karkulaiset löysivät onnellisesti kotiin. 

Pohdin, monestiko päivässä ilmoitustaulu pitää tarkistaa. Naapurin täti varmaan kertoo, jos laiskistun liiaksi.

Kaksi naapuria käy virtuaalinaapurustosta huolimatta live-ovella kertomassa, että on kadun oikeanpuoleisen laidan siivouspäivä ja meidän on siirrettävä automme lakaisukoneen tieltä. Tarkistan: siivousaikataulua ei ole julkaistu nettiryhmässä.

Koetan pohtia, helpottaako virtuaalinen naapurusto elämääni. Epäilen, että se vie kaiken vain askelta pidemmälle. On oltava sekä oikea naapuri että virtuaalinen naapuri. Pontevasti kumpaakin!

Jännä arki

Koulun pihalle oli kuin olikin takaportti. Sen ansiosta isompien lasten koulumatka kestää nyt noin kolme minuuttia kävellen. Pienin täytyy saattaa Kinderin pihalle saakka - koulualueen toiseen laitaan. Kun olemme kävelleet ulkona sijaitsevan ruokailualueen kohdalle, pienin alkaa sanoa "Shuu, mami!" Hän haluaa kulkea loppumatkan yksin, ja niin monet luokkakaveritkin tekevät.

Takaportti koulun pihalle löytyi, kun huomasin, että talomme ohi kävelee aamuisin alakouluikäisiä lapsia reppu selässä. Helpon reitin oli oltava lähellä, sillä lapset eivät voineet olla kiertämässä puolen tunnin matkaa korttelin ympäri ilman aikuisen valvontaa.

Uusi asuinalueemme tuntuu monella tavoin samanlaiselta kuin edellinen, mikä varmasti helpottaa sopeutumista. Täälläkin on matalia taloja ja paljon ihmisiä, jotka matkustavat töihin läheiseen suurkaupunkiin.

Edellinen asuinkaupunkimme johti maan turvallisuustilastoja ja muuton jälkeen kotivakuutuksen maksut kaksinkertaistuivat. Silti täällä eletään jollain tapaa pelottomammin. Kävellään kadulla, esimerkiksi, ja annetaan teini-ikäisten lasten ulkoiluttaa perheen koiraa (muutkin kuin me antavat). Kouluun ilmoitetaan lapsen poissaolosta kuin Suomessa 1980-luvulla: kirjallisesti, vasta jälkikäteen, eikä sieltä siis kukaan soita perään puoli tuntia koulun alkamisen jälkeen, jos lapsi on ilmoittamatta poissa.

Viikonloppuna kävimme Long Beachilla katsomassa koko perheen elokuvaa. Long Beach on tuossa vieressä heti sen lääkäriseikkailulla koetun Carsonin jälkeen (ajomatkan kesto heti viereen vähintään 45 minuuttia). Carson antaa itsestään aika rähjäisen vaikutelman ja sen jälkeen seuraa laaja alue raskasta teollisuutta. Ehkä tämän kontrastin jälkeen Long Beachin ihastuttavuus korostuu. Siellä oli riveittäin palmuja, kaunis ranta, julkinen liikenne, korkeita rakennuksia, veikeää ja leikkisää arkkitehtuuria (kuvia alla).

Seuraavana aamuna luin Washington Postin artikkelista, että Long Beachin poliisialue pitää kärkisijaa maanlaajuisessa tilastossa, joka tarkastelee henkirikosten määrän prosentuaalista nousua per asukas viimeisen kahden vuoden aikana. Hups. Mutta yleensä, artikkelissa muistutettiin, ongelmat keskittyvät tietyille alueille ja niiden ulkopuolella ei välttämättä koskaan edes oivalleta, kuinka toisenlaiselta todellisuus näyttää muutaman mailin päässä. Keskusta-alueella oli päiväsaikaan rauhallista ja idyllistä. Ehkä en veisi lapsia sinne illalla pimeän tultua.

Jännittävintä uudella asuinalueella taitaa olla villi luonto. Takapihalta aivan oven vierestä löytyi viime viikolla jonkin keskikokoisen eläimen (ehkä pesukarhun) pää. Mietin huolestuneena, mitä lopulle keholle tapahtui ja mikä lähistöllä (pihoilla?) elelevä eläin on riittävän suuri ja vahva pyydystämään pesukarhuja. Olen sen jälkeen pitänyt tarkempaa huolta autotallin oven sulkemisesta myös päiväsaikaan. En haluaisi kohdata siellä sen enempää herra pesukarhun jälkeenjäänyttä sukua kuin surullisen kohtalon aiheuttajaakaan.

Jäänteiden löytymisen jälkeen muistimme, että jo ensimmäisellä viikolla jokin pyrki yöllä sisään koiran luukusta. Kun koiran hälyttämänä saavuin paikalle, ehdin nähdä jonkin mustan vilahtavan karkuun. Pidimme sitä kissana, kunnes naapuri katsoi asiakseen varoittaa pikkukoiran omistajaa alueella partioivista kojooteista. Sen jälkeen koiranluukun edessä on seissyt valtavan painava koiranruokapussi - arka lemmikkimme kun ei sitä luukkua kuitenkaan käytä.

Pienet sanovat välillä iltaisin, ettei tämä tunnu vieläkään kodilta - niinpä heidän on vaikea rauhoittua nukkumaan. Aikuisena huomaan uudestaan olevani kohdassa, jossa tutkin, tarkkailen, analysoin ja päättelen. Havainnoimalla kotikadun kävelijöitä saan asuinalueesta tietoa, jonka avulla järkeilen itseni turvaan. Jos seitsenvuotias voi kävellä tuossa ilman valvontaa, oletettu kojootti ei hyökkää päivänvalossa. Ennen kuin on rutiineja ja riittävästi tuttua, uudessa alussa arkikin on jännää.

Hiekkaa ja pölyä

Lauantaina ehdittiin viettämään iltapäivää lähirannalla.

Uusilla hoodeilla näyttää tältä:

Lapset on saatu tänä aamuna kouluun ja talossa muutto etenee. 

Kaikki olisi tosi hyvin, jos oloa ei varjostaisi huoli siltä, että talossa sittenkin on jotain vikaa.

Toivon, että kyse on vain remontin jättämästä pölystä, mutta pelkään, että kyse on pahemmasta. Olemme olleet täällä vajaan viikon ja jo nyt monia silmiä kutittaa ja 3/5 yskii. Pilaamme välit vuokrafirmaan heti alkajaisiksi, kun vaadimme, että sisäilma tutkitaan. 

Uusi alkaa

Lapseni istuvat hotellin hot tubissa leikkimässä ja rentoutumassa. Valvon heidän uintihetkeään palmun varjosta. Syvänsinisellä taivaalla liitelee haukka.

Tätä päivää odotin koko viime viikon. Kun pakkasimme, kun hyvästelimme, toivoin että olisimme jo täällä.

Muutimme Suomesta kaksi vuotta sitten ja Piilaaksosta toissapäivänä. Uusi kotimme on suur-Los Angelesin alueella.

Näinä päivinä Bay Arealta lähtee paljon ihmisiä, koska asumiskustannukset ovat siellä hyvin korkeat ja liikenneruuhkat pahenevat jatkuvasti. Tavallaan me olemme osa tuota ilmiötä, vaikka osittain lähdimme silkasta seikkailunhalusta. Kun tuli aika pohtia, jäämmekö vai emme, vaa'ankieleksi osoittautui se, että alue hinnoittelisi meidät kuitenkin ulos muutamassa vuodessa.

Uuden kodin hankkiminen 360 mailin päästä osoittautui haastavaksi. Kävimme yhden viikonlopun paikan päällä ajelemassa turhaan edestakaisin - ja hyvä niin. Los Angelesin alueen ruuhkatodellisuus kävi meille siinä päivänselväksi ja uuden kodin hakualue vaihtui.

Los Angelesin liepeillä asumisen kustannuksissa on enemmän kirjoa kuin SF Bay Arealla, mutta niin näköjään myös koulujen ja asuinalueiden tasossa. Me halusimme lapset hyvään kouluun ja olisimme, kuten puolisoni sanoi, asuneet vaikka autotallissa siitä hyvästä.

Onneksi lopulta löysimme Truliasta talon ja jonkun, joka suostui vuokraamaan meille. Selvästi vuokramarkkinoilla mennään täälläkin omistajan ehdoilla ja kysyntää riittää. Tai sitten meidän suuri perheemme ei vain ole yhdenkään vuokraisännän unelma. Pelkäsin etukäteen, että talossa on jotain pahasti vialla tai sitä ei ehkä ole olemassa ollenkaan.

Eilen näimme talon ensimmäistä kertaa vain paria tuntia ennen, kuin muuttomiehet alkoivat kantaa  omaisuutta sisään. Olin onnellinen siitä, että talo on olemassa ja ilmeisesti asumiskelpoinen, kunhan viivästynyt remontti saadaan sisätiloissa valmiiksi.

Vielä eilen siellä ei ollut suihkuja, jääkaappia tai pesukonetta. Yläkerran ikivanhat sammaleenvihreät kokolattiamatot kaipasivat kipeästi pesua ja takapiha naulojen poimintaa.

Takapihan nurkasta löytyi yllätys-jacuzzi. 

Uuden talon neljännen makuuhuoneen annamme ystävälle, joka niin ikään pakon edessä muuttaa Bay Arealta mukanamme. Kerron hänen tarinaansa tuonnempana. Hänelle L.A. on joko uusi alku tai viimeinen naula - saa nähdä.

Suomalais-amerikkalainen L.A. Famigliamme on siten kolmen aikuisen, kolmen lapsen ja kolmen koiran kokoinen. Voiko sillä kokoonpanolla elää miljoonakaupungin liepeillä?

Edellisestä asettumisesta tiedän jo sen, että uudelle on annettava aikaa. Tänään en osaa reittejä, en tiedä paikkoja enkä tunne täältä vielä ketään. On tämä uima-allas, ja se keskeneräinen talo ja jossakin koulutoimisto. Juuri nyt se saa riittää.

Tästä alkaa uusi.