Haaveita ja toivomuksia

Vuoden alussa asetin itselleni kaksi toivomusta.

Muistan, että muutama vuosi sitten olin hyvinkin valoisa ja kiitollinen ihminen. Tämä nyt on tietysti täysin subjektiivinen arvio ja sekä lähi- että etäpiiri saattaa olla asiasta toista mieltä. Oli miten oli, halusin sen takaisin.

Tuolloin minulla oli tapana boostata mielialaa tietoisesti. Elin kivuliasta jaksoa ja saatoin käyttää tunteja päivästä siihen, että ohjasin tietoisesti ajatuksia ja huomiota itseni ja kolotusten ulkopuolelle. Luin inspiroivia meemejä. Kuuntelin mielialaa nostattavaa musiikkia. Tein kiitollisuusharjoituksia, vaikka täysin hölmöjä ja katteettomiakin.

Muutaman päivän tämän vuoden puolta elettyäni eksyin lukemaan ehkä Washington Postin (tai LA Timesin?) artikkelia siitä, kuinka voisi saada itsensä lukemaan enemmän. Siis kirjoja, ei vain puhelimen ruutua. Artikkeli kiehtoi niin paljon, että ymmärsin haluavani lukutoukkavaiheenkin takaisin.

Puoliso käyttää nuoremmat lapset kirjastossa ainakin kerran viikossa ja meidän molempien kirjastokortit ovat jatkuvasti "maxed out" näitten käyntien seurauksena. Eihän niille mahdu kuin hätäiset 50 kirjaa kerralla, korttia kohden.

Eräällä tällaisella reissulla hän etsi minulle Maan Lapset -sarjan ensimmäisen osan, Luolakarhun klaanin. Olen sen joskus vuosia sitten toki lukenut, jaa - siitä saattaa kyllä olla jopa vuosikymmeniä. Luen mielelläni uudestaan. Kirjassa vain on hankalaa sanastoa, kun sitä nyt englanniksi kahlaa. Luontoa kuvaillaan paljon ja rikkaasti, samoin muinaisia työkaluja ja työtapoja. Sellaista sanastoa ei kovin keskittyneesti englannin opinnoissa tarkasteltu.

Ruudusta minun on turha itseäni edes yrittää vieroittaa, sen huokaisten tunnustan. Niinpä aktivoin uudelleen Elisa Kirjan käyttäjätilini ja käytin hyväkseni tammikuun alennusmyynnit, jotka muuten jatkuvat vielä muutaman päivän. Olen nyt hankkinut aleista kolme suomenkielistä (juoksu)kirjaa, ja lukenutkin jo kaksi. On kivaa, kun puhelimessa on koko ajan tarjolla jotakin positiivista, kiinnostavaa sisältöä.

Sillä some ei aina ole sellaista, vaikka se jatkuvasti, koukuttavasti uutta sisältöä suoltaakin nähtäväksi. Erehdyin esimerkiksi osallistumaan poliittiseen keskusteluun kaverin seinällä. Sain huomata olevani toisinajattelija, ja sieltä tuli aika ilkeää tekstiä niskaani. Ja nyt ei siis ollut edes tuntemattomasta, nimettömästä tai kasvottomasta vihapuhetrollaajasta kyse.

Keskustelu muistutti, että olen täällä kaukana, ja että olen muuttunut. Se toi rumalla tavalla näkyviin myös sen, kuinka kaukana olemiseni voi satuttaa tai suututtaa jotakuta toista.

Työmatkoilla kuuntelen podcasteja, ja yksi suosikeistani tällä hetkellä on Wild Ideas Worth Living. Journalistitaustainen juontaja tekee hyvää työtä haastatellessaan ihmisiä, jotka ovat heittäytyneet villin ideansa varaan, muuttaneet kohtalonsa tai ainakin kokeneet ihmeellisen seikkailun. Kaikki eivät ole lähteneet reppureissulle Kambodzaan tai pelastaneet elefanttivauvoja Afrikassa, jotkut ovat vain juosseet jonkin mantereen halki tai perustaneet suuryrityksen. Kirjoittaneet kirjan. Surffanneet ilman toista jalkaa. Sanoneet monille, jotka eivät heihin uskoneet, että pitäkää pienet mielipiteenne.

Pitkään minua vaivasi se, että suurin osa näistä haaveiden tavoittelijoista on nuoria ihmisiä. He ovat seuranneet sovinnaisuuden rajat rikkovaa unelmaansa siinä kohdassa elämää, jossa he ovat olleet vastuussa lähinnä itsestään ja ehkä takkuisesta pienestä kissasta. Jos elämässä on ollut mukana jo rakas joku toinen, hän on ollut samanhenkinen nomadi tai salliva sielu. Mutta ei toki lapsia, tai asuntolainaa. Joku oli kyllä tainnut myydä kämppänsä ja useampikin irtisanoutunut vakituisesta työstä. Minkä villi amerikkalainen siis joutuu tekemään jo esimerkiksi kuuden viikon vaelluksen vuoksi.

"Haluaisin kuulla, kuinka joku joskus on tehnyt jotain tällaista lasten kanssa", valittelin miehelle, kun juttelimme - sekin tapahtuu aamuisin ja iltapäivisin automatkoilla, näiden podcastien lomassa tai sijaan. Ja sitten ihan oikeasti vasta monta, monta päivää myöhemmin: "Tiedätkö, tajusin, että tavallaanhan me eletään sitä meidän villiä unelmaa. Täällä. Nyt." Ja samassa näin, että sehän sitä suomalaista Face-kaveriakin niin jumalattomasti jurppi.

Mutta elämästä tulee arkea kaikkialla. Tulee sellaista, että pitää käydä ruokakaupassa ja ulkoiluttaa koiraa. Sietää kodin kaaosta, kun putket yhtäkkiä alkavat vuotaa kylpyhuoneen lattialle ja seiniin tehdään reikiä kuin sotatantereella viallisen muovinpätkän paikallistamiseksi. Pitää ehtiä töihin yhdeksäksi ja kotiin seitsemäksi. Kuin varkain villistä unelmasta tulee arkea. Ja sitten pitää vain koettaa muistaa olla kiitollinen pienistä asioista. Siitä, että aurinko kuitenkin paistaa palmunoksaan.

Ja että sunnuntaina me mennään katsomaan valaita. Se sentään tuntunee hetken taas seikkailulta. Puoliso ja pienin tapaavat kärsiä ankarasta matkapahoinvoinnista. Se yksityiskohta mukaanluettuna tästä saattaa tulla vielä jännä tarina, jota sitten joskus jollekin kertoa.

Vinkkejä au paireille ja muille nuorille lapsenvahdeille

Hei nuori!

Oletko saanut kulkukärpäsen pureman ja haluat lähteä maailmalle? Aika sama minne, kunhan jonnekin lämpimään, missä olisi mieluusti myös jotain kivaa katseltavaa ja koettavaa? Raha on tiukassa, kuten nuorilla kautta maailman sivu, mutta hoksasit juuri, että lastenhoitohommissa rahaa saattaisi vaikka ansaita samalla, kun kokee ja katselee?

Omien ja kavereiden kokemusten pohjalta minulla olisi sinulle pari vinkkiä.

1. Mieti, onko nyt hyvä hetki lähteä.

Tämä on tosi tylsäntuntuinen ohje, myönnän sen heti. Mutta mieti silti, onko juuri nyt sinun elämässäsi hyvä hetki lähteä. Jos olet juuri saanut kivan opiskelupaikan ja hankkinut huoneen kimppakämpästä, oletko valmis missaamaan x kuukautta opintoja ja menettämään sen asuinpaikan tämän kokemuksen takia? Ehkä löysit juuri jonkun kiinnostavan ihmisen, johon haluat tutustua syvemmin?

Jonkun perheessä joskus on ollut nuori, jolta jäi kotiin tyttö-/poikaystävä. Yöt kuluivat FaceTimessa, päivät kuluivat FaceTimessa ja koko ulkomaankokemus oli lopulta vähän itkuinen ja samea. Perheen lapset oppivat yllättävän paljon asioita Skypen ja FaceTimen käytöstä sekä tyttö-/poikaystävän henkilökohtaisesta elämästä. Kenenkään mielestä se ei ollut hyvä asia.

2. Tutustu perheeseen etukäteen.

Hehei, perhe löytyi, ihan sama minkälainen, nyt mennään! Etenkin, jos lähdet matkaan omin päin, ilman järjestön tukea (kuten joihinkin maihin saa tehdä, kaikkiin ei), tutustu perheeseen etukäteen. Skypettele, FaceTimeta, ystävysty Facebookissa, seuraa Instagramissa, kirjoita sähköposteja, lähetä kuvia, mikä nyt sitten toimiikin. Voi olla ihan hyvä idea myös antaa vanhempiesi jutella perheen kanssa. Jos perheessä on ollut aiempia lastenhoitajia, kysy heidän yhteystietojaan.

Ja hei vastavuoroisesti, on ikävää seurata perheen äidin aktiivisia Facepäivityksiä, mutta asettaa hänet tilaan, jossa hän näkee vain, kun vaihdat profiilikuvasi kerran vuodessa. Perheenäiti saattaa olla nelikymppinen, mutta silti hän tajuaa, mitä teet - ja olettaa, että piilottelet bilekuviasi.

Luota vaistoihisi, jos ne tässä kohtaa sanovat, että kaikki ei ole kunnossa. Pistä suunnitelmat uusiksi tai kasaa vähintäänkin turvaverkko. Kenelle soitat, jos perhe on psyko? Jossain joskus joku nuori heitettiin pihalle yllättäen keskellä päivää, matkalaukku perään nurmikolle. Siinä tilanteessa pitää olla käytettävissä tukihenkilö, puhelin ja vähän rahaa.

3. Osallistu, välitä

Olet perillä ja perhe vaikuttaa normaalilta. Tutustu heihin! We get it, sinä olet tullut katselemaan maailmaa etkä viettämään aikaa lapsiperheen kanssa. Mutta he ovat juuri tehneet ison päätöksen, kun ovat ottaneet vieraan ihmisen kotiinsa asumaan. Ja let's face it, sinä tulet heille myös jossain määrin kalliiksi. Jos siis vaikuttaa siltä, että perhe on valmis ottamaan sinut yhdeksi heistä, anna heille se mahdollisuus. Ole ainakin joskus paikalla (oman huoneen ulkopuolella) ja osallistu perheen puuhiin.

Toki, keksi myös omia juttuja. Kun sinulla on vapaa-aikaa, tutustu muihin nuoriin. Netistä voi löytyä esim. alueen muita au paireja. Rannalla ehkä kokoonnutaan pelaamaan lentopalloa. Saatat löytää jotain harrastuksia. Ehkä haluat mennä kuntosalille? Ai niin, ja pitikö opiskella maan kieltä? Saat kokemuksestasi enemmän irti, kun irrottaudut kännykästä ja Netflixistä hetkeksi ja tutustut ympäristöösi.

Tasapainottele omien menojesi ja perheen menojen välillä. Monissa maissa on tavallista, että vanhemmat (ja ehkä vanhempien edustajana nyt sinä) osallistuvat lasten koulunkäyntiin paljon enemmän kuin Suomessa. Lapsetkin tietävät odottaa tätä. Jossain joskus joku nuori ilmoitti, ettei pääse seuraamaan lasten koulun tärkeän juhlapäivän paraatia, koska meinasi just nyt mennä kuntosalille. Tyrmistys. Voiko perheelle enää selvemmin sanoa, että "mua ei kiinnosta"?

Perheen vanhemmille kaikista tärkein juttu on se, että lapsilla on sinun kanssasi hyvä olla. Monet lapset puolestaan ovat valmiita kiintymään sinuun syvästi. Jos sinulla ei ole valmiuksia kumpaankaan, oletko oikeassa paikassa?

4. Ole kuin kotonasi.

Sinun oletetaan olevan perheenjäsen, älä siis käyttäydy kuin vieraisilla. Mene itse jääkaapille ja ota aamupalasi. Laita samalla lapsillekin. Keitä kahvia ja kysy, ottaako joku muukin. Kysy, jos et löydä jotain tai et tiedä miten tehdään. Vieraassa keittiössä voi tulla vastaan kummallisia juttuja, kuten vaikka hanavesi, jota ei missään nimessä saa käyttää.

Au paireilla on aina oma huone ja epävirallisilla lastenhoitajillakin usein. Monet perheet ajattelevat, että oma tilasi saa näyttää ihan miltä vain, saahan sen oven kiinni. Silti sinun henkilökohtainen tilasi kertoo perheelle jotakin sinusta. Perheen lapsille olet myös yksi aikuinen, ja esimerkki. Jos sinun likaiset vaatteesi saavat lojua pitkin huoneen lattiaa, olet heikoilla, kun komennat heitä viemään omansa pyykkiin.

Vaikka oma huoneesi olisi sotkumyrskyn ydin, ota vastuuta ainakin yhteisistä tiloista ja arjen sujuvuudesta. Jos perheen vanhempien pitää siivota välipalan jäljet iltakahdeksalta, he miettivät, mihin sinun aikasi oikein kului. Jossain joskus joku nuori otti hyvin kirjaimellisesti järjestön ohjeet siitä, että au pairille kuuluu vain lasten hoitaminen. Aamu- ja välipalan jälkeen lasten astiat olivat astianpesukoneessa, mutta kaikki muut edelleen pitkin pöytiä - mukaan lukien nuoren hoitajan omat astiat.

Yhtenä perheen aikuisista ota vastuuta myös yhteisen arjen sujuvuudesta. Mieti, miten sinun pienetkin valintasi ja päätöksesi vaikuttavat perheeseen. Jossain joskus joku nuori vietti aamuisin vessassa vartin meikkaamassa / siistiytymässä. Lapset odottelivat, että pääsisivät pesemään hampaitaan ennen kouluun lähtöä.

Perheet ottavat usein au pairin / lastenhoitajan, koska arvostavat järjestelyn joustavuutta - siis sinun joustavuuttasi. Kun lapset sairastuvat aamulla, se tarkoittaa, että jäät heidän kanssaan kotiin, vaikka olit aikeissa mennä taidemuseoon ja kaverisi odottavat. Kun perheelle tulee yllättävä meno viikonloppuna ja he pyytävät apuasi lauantai-aamuksi, he tarvitsevat sitä. Joskus jossain joku nuori ilmoitti töihin pyydettässä nukkuvansa lauantai-aamuna, koska tiesi perjantain venähtävän pitkäksi.

5. Älä ole kuin kotonasi.

Kun asuit kotona vanhempiesi kanssa, olit sellaisten aikuisten kanssa, jotka rakastavat sinua kaikesta huolimatta ja hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet. Isäntäperheen vanhemmat eivät ole sinun vanhempiasi, eivätkä he samalla tavoin anna kaikkia luonteesi viehättäviä pieniä virheitä anteeksi.

Älä siis syö yksinäsi kaikkia herkkuja kaapista, vaikka olisit kotona aina saanut tehdä niin. Älä oleta, että auto on käytössäsi aina kuin haluat. Älä jätä pyykkejäsi isäntäperheen pestäväksi. Ja samalla kun peset ne omat pyykkisi, heitä sinne koneeseen myös toisten vaatteet.

Joskus jossain joku perheen silmäteränä kasvanut ryhtyi osa-aikaruokavaliolliseksi, kun huomasi, että perheen kaapissa oli tarjolla siihen sopivia, herkullisia tuotteita. Ne olivat tosin kalliita erityistuotteita ja tarkoitettu perheenjäsenelle, jolla oli ruoka-aineallergia.

6. Muista olevasi töissä.

We get it! Sinä olet tullut katselemaan maailmaa ja ihmisen luonto nyt on sellainen, että jos töistä on mahdollista suoriutua aika helpolla, monet valitsevat aidan ali kulkevan reitin.

Jos kuitenkin päivittäiset hommasi olisivat hoidettavissa sillä, että joku lojuu sohvalla selailemassa puhelintaan, sinua ei tarvittaisi. Sinut luoksensa ottanut perhe on kokenut, että tarvitsevat apua jossakin asiassa. Ole siis avuksi.

Pienten lasten kanssa arki on perushoitoa, samojen asioiden tahkoamista - ja ihan oikeasti raskasta työtä. Ipanoita ei voi jättää silmistään hetkeksikään, ja heitä pitää syöttää, puhdistaa ja nukuttaa koko ajan. Tarkista, mitä perhe toivoo sinun tekevän, kun lapset nukkuvat. Onko päiväuniaika sinun taukosi (jokainen tarvitsee joskus tauon) vai onko se hetki, jolloin siivotaan keittiö ja kerätään lelut lattioilta?

Monet nuoret uskovat, että isompien lasten kanssa pääsee helpommalla. Ja toki, useimmat kouluikäiset eivät syöksy pää edellä takkaan heti, kun valvova silmä hetkeksi välttää. Mutta silti sinun oletetaan olevan töissä. Jos tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, etsi tekemistä tai kysy, miten voisit auttaa. Tarvitaanko apua koulutehtävissä? Pitääkö lapsia viedä harrastuksiin? Oletetaanko, että laitat kodin kuntoon? Opetatko lapsia laittamaan itse välipalansa? Oletko tukena, kun lapsille tulee kaverin kanssa riitaa? Kannustatko teini-ikäistä lempeästi elämään todellisessa maailmassa internetin ulkopuolella?

Sinä et ehkä lähtenyt maailmalle palavasti innostuneena toisten lasten kasvattamisesta. Mutta perhe haluaa luotettavan, turvallisen hoitajan, joka myös kasvattaa lapsia. On tosi houkuttelevaa laittaa telkkari päälle ja lukea kirjaa iltapäivä toisensa perään. Mutta jos sinä teet niin, ja sinun jälkeesi tekevä hoitaja tekee niin, ja vielä seuraavakin - hei, se on näitten lasten lapsuus!

Monet nuoret ihmiset ovat tottuneet huolehtimaan ensin itsestään ja sitten vasta muista. Nyt olet kuitenkin perheessä aikuisen etkä lapsen roolissa. Ota mallia perheen aikuisista, jos kuvio tuntuu hankalalta. Jos he eivät istu aamuisin tuntia kahvikupin kanssa selaamassa sosiaalista mediaa, sinunkaan ei oleteta tekevän niin. Huolehtivan aikuisen roolissa omat tarpeet tulevat usein viimeisinä (ja siihen tottuminen kirpaisee).

7. Itsestäänselvyyksiä

Ja sitten vielä pari ihan itsestäänselvää juttua.

- Älä valehtele
Jossain joskus joku nuori sanoi auttavansa mielellään perheen koiran hoidossa (tätähän ei ainakaan järjestön kautta tulevalta au pairilta edellytetä) ja käyvänsä sen kanssa pitkillä kävelyillä tuon tuosta. Kun koira alkoi silminnähden lihoa ja pissiä pitkin mattoja, perhe alkoi miettiä, mistä muusta heille valehdellaan. Tee, mitä sinulta pyydetään / mitä olet luvannut tehdä.

- Pidä kiinni (ainakin tärkeimmistä) aikatauluista
Jossain joskus soitettiin vanhemmalle töihin kesken päivän, kun lapsia ei ollut haettu koulusta ajoissa. Totta kai jotain voi sattua tai voit vaikka jäädä jumiin liikenteeseen. Mutta noin yleensä, ole siellä missä sinun oletetaan olevan silloin, kun sinun oletetaan olevan. Suunnittele menosi niin, että ehdit varmasti ajoissa takaisin. (Koskee myös työaikaa kotona: jos päiväsi alkaa klo 8.00, se ei ole sama kuin 8.12.)

- Ole lapsille turvallinen aikuinen
Tämä on se iso juttu. Perheen vanhemmat antavat sinulle herkkujuustonsa syömisen monta kertaa anteeksi, jos tietävät, että lapsilla on kanssasi hyvä olla. Puhu lasten vanhempien kanssa, jos tarvitset apua tai tukea. Miettikää yhdessä, miten lasten käytösongelmiin voisi puuttua. Sopikaa pelisäännöt siitä, kuinka lasten onnistunutta käytöstä palkitaan. Porkkana toimii usein niin paljon paremmin kuin keppi! Jossain joskus jonkun nuoren kanssa lapset alkoivat yhtäkkiä oppia hämmästyttävää sanastoa. Selvisi, että iltapäivisin, kun perheen aikuiset eivät ole kotona, lastenhoitajalta paloi joskus päreet ja hän ilmaisi itseään karjuen ja kiroillen.

- Kasvata lapsia johdonmukaisesti ja yhteisten pelisääntöjen mukaisesti
Joskus on kivaa olla kivempi aikuinen kuin muut aikuiset ja sallia asioita, joita toiset eivät sallisi. Muista, että jokainen kerta nakertaa sinun arvovaltaasi. Jos annat lasten käyttää henkilökohtaista puhelintasi pelaamiseen, miksi he uskoisivat, kun koetat toisessa tilanteessa sanoa, että peliaika on nyt lopussa tai että sinun kännykkääsi ei saa luvatta koskea? Seiso perheen aikuisten kanssa yhteisessä rintamassa, niin he tukevat sinua ja sinä heitä.

***

Kun meillä on ollut joku nuori käymässä, olemme aina miettineet, kuinka voimme auttaa häntä alkuun meidän perheen kanssa ja mitä hänen olisi hyvä meistä tietää. Olemme aina ottaneet oppia entisistä kokemuksista. Mutta joka kerta jokin asia yllättää ja aina huomaamme, että kaikki kokemukset ovat erilaisia ja omanlaisiaan. Se, mikä on yhden nuoren kanssa iso juttu, on toiselle mitätön asia.

Yhteensopivuus on lopulta aivan mystiikkaa: me ollaan sama ja kai aika samanlainen perhe aina, mutta silti yksi tykkää meistä ja toinen ei. Esimerkiksi vaihto-oppilaistamme yksi pitää vuosien jälkeenkin meitä rakkaana suomalaisena perheenään, eräs toinen lähti muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen ovet paukkuen eikä taakseen katsonut.

Mitä unohdin mainita? Mikä kuulosti todelta ja mikä tarulta? Entä millaisia vinkkejä au paireilla ja muilla nuorilla lapsenvahdeilla olisi isäntäperheille? Kommentit ovat tervetulleita! :)

Make America Kind Again

Kun tänään menin töihin, irlantilainen kaveri pesi autoja ja huikkasi hyvät huomenet, kuten ennenkin. Espanjaa äidinkielenään puhuvat lastenhoitajat tulivat paikalle lasten kanssa, kuten aiemminkin. 

Heistä se, joka puhuu englantia vain auttavasti, oli valinnut päälleen valkoisen t-paidan, jonka kuvituksena oli Kalifornian osavaltio USAn lipun väreissä.

Kysyin työkaverilta, miltä nyt tuntuu. Hän sanoi tuntuvan siltä, että politiikasta ei nyt parane puhua. Ei kenenkään sellaisen kanssa ainakaan, jonka arvomaailman samankaltaisuudesta ei voi olla satavarma. "Siitä tulee nyt vain riitaa", hän sanoi.

Myöhemmin kuulimme hälytysajoneuvojen ja helikoptereiden ääniä. Työkaveri ajoi parhaillaan leikkiautoa parkkiin ja intoutui esittämään, että on takaa-ajettu. 

- Ne löytävät minut! hän huusi nauraen, ja jatkoi heti:

- Ei, kyllä ne sittenkin tulevat hakemaan sinua.

- Minua, miksi? ihmettelin, mutta oivalsin heti: - Ai niin, koska olen maahanmuuttaja.

- Sinä olet ihan turvassa, työkaveri rauhoitteli. - Olethan kuitenkin valkoihoinen.

Kaliforniassa tämä päivä oli immigrantille kuitenkin kohtuullisen hyvä. Osavaltio suunnitteli puolileikillään eroa liittovaltiosta. Kulttuurinen monimuotoisuus oli juuri yhtä laajaa ja hyväksyttyä kuin eilenkin. 

Silti ilmapiirissä oli jotain uutta. Yhdessä yössä USAsta oli tullut maa, jossa saattaisi olla ok sanoa naapurille päin naamaa, että tämä saisi painua sinne mistä on tullutkin. Maa, jossa on paitsi yleisesti hyväksyttyä myös jollain tapaa velvollisuus ilmaista julkista patriotismia, etenkin jos sen syvyyttä voidaan epäillä. Maa, jossa kaikkien ei kannata sanoa ääneen kaikkea, mitä he ajattelevat.

Huomenna lapseni esittävät luokkatovereidensa kanssa isänmaallisia lauluja veteraanien päivän kunniaksi. He laulavat pontevasti ja innosta hehkuvin poskin vapaiden ja urheiden ihmisten maasta, joka heistä tuntuu jo kodilta.

Tänä aamuna koululla samoja lapsia rauhoiteltiin. Viitosluokkalaiset pojat puhuivat sisällissodasta ja ydinaseista ja siitä, että nyt tulee tuho kaikille. Pienempiä pelotti aivan tosissaan. "Älä kuuntele heitä, tuo ei ole totta", sanoivat äidit. Ei saa olla.

Tarvitaan paljon kansalaisrohkeutta ja paljon ihmisten välistä arkirakkautta, että maa tästä parantuu. Sillä vaikka niin ei tarkoitettu, kai, on Yhdysvallat tänään vähemmän vapaa kuin vielä eilen. Vähemmän rohkea. Vähemmän - great.

Kun voi huokaista

Tämän viikon olen ollut taas tiiviisti töissä, eikä viikonloppunakaan ole vapaata. 

Kuluneen viikon aikana vähän harmitti, kun yksi lapsi poti vatsapöpöä. Vähän säikäytti, että puolison auton kylkeä taas liikenteessä kolhittiin. Vähän turhautti, kun koulun kanssa sai muutaman päivän vääntää paperia ja byrokratiaa, että pienimmälle määrätyt lääkkeet otettiin kouluhoitajan huomaan. Vähän piti nostaa omankin toiminnan tasoa, kun pari kollegaa sai töissä vapautuksen tehtävistään.

Useampaan päivään on ollut tarve laittaa ekstramäärä yritystä. Se väsyttää yllättävästi. Ja toki sekin, että ainakin kahtena yönä takapihalla on tainnut hiipiä haisunäätä. Se haju on nimittäin vihreä ja karmiva pilvi, ja siihen herää.

Perjantai-ilta tuntuu kuitenkin vähän perjantailta, koska monta pientä asiaa loksahti paikalleen:

Pienet tytöt olivat hyvän tovin leikkimässä kavereiden luona. Heidän aikuisensa haki lapset suoraan koulusta ja ehdin siksi kiepaista kotiin kahvilan kautta. 

Soijalattekuppi kädessä oivalsin, että koko viikon oli vähän jännittänyt. Äkkiä tuntui - kuin ennakkoaavistuksena - oikein hyvältä se, että meille lensi tänään Suomesta nuori neito, joka asustaa kanssamme useamman viikon. Tuleviin viikkoihin saattaa tulla aavistus kepeyttä.

Koti hiljeni hetkeksi kokonaan, kun puoliso halusi viedä teinin soittotunnille ja Uusi Ystävä vetäytyi lepäämään. Saatoin huokaista.

Sitten ovi kävi ja se meno tietysti alkoi taas uudestaan.

Vain yksi kustomoitu kupillinen soijalattea.

I hate Airbnb

Pian muuton jälkeen meille selvisi, että aidantakainen naapuri ei itse asu omistamaansa taloa. Miltei vastapäätä asuva virkeä täti tiesi kertoa, että aidantakaista taloa kutsutaan nimellä hotelli. 

Sen oli vuosi - pari sitten ostanut Arizonassa asuva herra, joka tarun mukaan oli silloin hankkinut sen siskolleen. Sisko ei kuitenkaan koskaan saapunut taloon. Sen sijaan tuli viikonloppu- ja viikkovieraita, ryhmä toisensa jälkeen.

Keväällä yhden kerran hermostuin. Kello kävi kahta yöllä ja talossa pidettiin edelleen kovaäänisiä allasbileitä. En saanut nukuttua ja lapsetkin heräilivät. Marssin tukka pystyssä, kirjavassa aamutakissa nojaamaan aidantakaisten ovikelloon, ja kun sitä ei kuultu, koputin niin pitkään, että avasivat.

Ulkomaiset vieraat eivät halunneet vihaisen rouvan kutsuvan paikalle poliisia, vaan päättivät lopettaa juhlansa saman tien. Seuraavana päivänä otin Airbnb-sivuston kautta yhteyttä omistajaan ja kerroin, etten ensi kerralla viitsi mennä soittelemaan kelloa - soitan sen sijaan poliisille suoraan. Koko kesä onkin ollut rauhaisaa. (Mitä nyt päinvastaisella puolella ihan pysyvästi asuva naapuri pitää omia juhliaan.)

Omistaja kertoi tässä yhteydessä tarinan appivanhemmistaan, jotka pian muuttavat taloon asumaan. Sitä vuokrataan nyt vain tilapäisesti, kulujen kattamiseksi, ymmärränhän sen varmaan - nyyh.

Tänä viikonloppuna paikka oli selvästi vuokrattu juhlatilaksi. Toissailtana sinne kulki väkeä paremmissa pukimissa ja altaan ympärillä tanssittiin. Se melu loppui pilkulleen kymmeneltä. Mutta, koska talo vuokrataan vähintään kolmeksi vuorokaudeksi, tänään siellä vietetään viimeistä iltaa, eikä niin välitetä säännöistä enää. Laulu ja keskustelu kaikuvat.

Olen kuukausien aikana alkanut vihata Airbnb-systeemiä syvästi. Naapurustomme on pääosin rauhallinen ja mukava (no ne toiset naapurit kyllä...), mutta sitten ovat nämä jatkuvat, satunnaiset kävijät ties mistä. 

Tajuan, että se on edullinen ja kiva tapa matkustaa. Niinpä aidantakaisella talolla vietetään ikuista lomaa, ainaista kesää, jokailtaista puutarhapartyä. Mutta meidän pitää nousta aikaisin töihin. Meillä joku nukkuu kipujensa kanssa muutenkin huonosti. Meillä on väsyneitä lapsia. Ja samoin on kymmenissä muissa taloissa, joihin hotellin melu kuuluu.

Airbnb:t - ainakin tällä tavoin etähoidetut - ovat tuskallinen kiusa naapurustolleen. Omistajan pitäisi edes itse olla aidan takana kokemassa aiheuttamansa riesa. En yhtään ihmettele, että joku puuhaa jo adressia moisen touhun kieltämiseksi tässä kaupungissa. Varmasti allekirjoitan sen itsekin.

Työstä, terveydestä ja sairaudesta

Facessa joku postasi eteenpäin jutun, jossa nuori suomalainen neito juhli peruskoulun loppumista. Neito julisti riemuissaan, että hänen koulunkäyntinsä loppuu tähän.

Kaverit koettivat ehdotella, että ehkä opiskelu kannattaisi. Tyttö suunnitteli elävänsä vanhempiensa ja yhteiskunnan tuella. Tiesi vielä mentorinkin, joka auttaisi  navigoimaan sosiaalitukien viidakossa.

Amerikanvuosien aikana minusta on tullut sen verran sininen, että moinen tuntuu käsittämättömältä. Ei siksi, etteikö löytyisi ihmisiä, jotka haluavat köllötellä järjestelmässä - totta kai löytyy. Vaan että miksi on rakennettu ja miksi ylläpidetään järjestelmää, jossa se on mahdollista! Todellisessa maailmassa terve ihminen elättää itse itsensä.

Sairaus on eri asia. Tiedättekö esimerkiksi sen tilanteen, kun tekee fyysistä työtä jotenkin huonossa asennossa ja nitkauttaa selkänsä? Pitää hakea lekurista kipupiikki ja ehkä ottaa viikko sairaslomaa, ennen kuin elämä jatkuu.

Uncle B. satutti selkänsä töissä tällä tavoin ja potee sitä tällä hetkellä ehkä viidettä päivää. Ensin hän yritti purra hammasta ja jatkaa työntekoa kivusta piittaamatta, sillä tiesi hyvin seuraukset.

Työnantaja on täälläkin velvollinen auttamaan töissä tapahtuneen onnettomuuden tuottamissa sairaskuluissa. Uutena työntekijänä Uncle B:llä ei vielä muutamaan kuukauteen olisi ollut terveysvakuutusta. Yleisen käytännön mukaan työnantaja kuitenkin sitten irtisanoo työntekijän, jottei joudu taloudelliseen tai lailliseen vastuuseen, jos ongelma pitkittyy tai pahenee.

Uncle B:llä on toki ohut turvaverkko, monella amerikkalaisella ei. Jos ystävämme nyt uudestaan joutuukin työnhakuun, koti sentään pysyy ja siitä voi ponnistaa uudestaan. Aikaa se tietenkin vie.

Sen verran suomalaisen järjestelmän kasvatti olen amerikanvuosien jälkeenkin, ettei tämä mahdu oikeustajuuni. Ei se, että ihmisen voi vain heittää syrjään eikä se, että sairauden tai vähäisenkin onnettomuuden vuoksi voi ilman omaa syytään menettää kaiken.

Ja kuinka tämä maailma ei ole sama kaikille.

Shokki

Talo on ärsyttävä. 

(Pieniä vikoja, ei ehkä sittenkään suuria.)

Talon isännöitsijä on ärsyttävä. 

(Hän pitää meitä high maintenance -asukkaina.)

Naapurit ovat ärsyttäviä.

(Eivät juuri edes tervehdi tavatessa, mutta pitävät sitten meluisia bileitä yömyöhään.)

Liikenne on ärsyttävää.

(Ruuhkia. U-käännösreittejä. Huonokuntoisia teitä.)

Ruokakauppa on ärsyttävä.

(Luomutuotteet hoi! Ja hyllyyn edes yksi gluteeniton feikkiliha, kiitos!)

Rantahiekka on ärsyttävää.

(Talossa on jatkuvasti pieni aavikollinen hiekkaa.)

Koirat ovat ärsyttäviä.

(Ne merkkailevat taloa edelleen. Ja haukkuvat kaikkia, jotka kulkevat kadulla. Myös niitä, jotka kulkevat kadun toisella puolella.)

Koulu on ärsyttävä.

(Läksyt!)

Loma on ärsyttävä.

(Lapset!)

Leikkitreffit ovat ärsyttäviä.

(Enemmän lapsia!)

Leikkitreffittömät päivät ovat ärsyttäviä.

(Vain omia lapsia!)

Olisikohan elämä sittenkin helpompaa jossakin muualla?

(En ole tosin varma siitä, missä.)

Oh, shoot! Tätäkö tämä taas on? En ollut ajatellutkaan, että myös paikallisesta muutosta voi seurata kulttuurishokki. 

Voihan vakuutus!

Pyysin, että puoliso kävisi vielä tarkistamassa ikkunat. Olin tuulettanut taloa koko päivän ja arvelin unohtaneeni olohuoneeseen auki ikkunan, joka antoi suoraan talon eteen kadulle.

Ikkunat avautuvat hauskasti alhaalta ylös ja niiden eteen taittuu talon sisällä puinen luukku. Ikkunan avonaisuutta ei luukun säleiden läpi näe.

Olimme valvoneet myöhään ja olohuoneen valot oli jo sammutettu. Ikkunan edessä lattialla lojui suuri tummanpunainen säkkityyny, ja siihen puoliso kompastui. Vastaan ottanut käsi napsahti kipeästi seinään ja aamuun mennessä nimetön oli sininen ja turvoksissa.

Onneksi sairasvakuutus oli hoidettu kuntoon viime viikolla.

Aamulla puoliso vietti puolitoista tuntia puhelimessa varatakseen ajan lääkärille. Ensin ei mitään tietoja vakuutuksesta näkynyt missään ja välissä piti soittaa vakuutusyhtiöön. He kertoivat siirtäneensä tiedot palveluntarjoajalle jo viime viikolla ja laittaneensa vahvistuksen postitsekin.

Ehkä ne tiedot lähetettiin Pohjois-Kaliforniaan?

Lääkärikeskuksen kanssa sovittiin, että puoliso ostaa tämän käynnin suoraan omalla rahalla ja saa korvauksen sitten, kun ja jos vakuutus joskus toimii.

Yhtäkkiä puhelimen päähän sattuneen uuden virkailijan kone kuitenkin näytti oikeita tietoja ja kymmenen dollarin omavastuuosuutta. Vakuutustiedot siis olivatkin jo kunnossa!

Aikaa läheiselle lääkäriasemalle ei enää löytynyt, ne oli ehditty sen 1,5 tunnin aikana jakaa pois.

Veimme lapset kouluun ja lähdimme ajamaan viereiseen kaupunkiin, Carsoniin, josta aika oli löytynyt. Oli neuvottu olemaan paikalla hyvissä ajoin, jotta mahdollisesti vielä ilmenevät epäselvyydet saataisiin hoidettua ennen lääkärin tapaamista.

Vastaanottovirkailija ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin pahoitella. Hänen koneellaan puolison tietoja ei nyt löytynyt mistään järjestelmästä. Asiakkaalla pitäisi olla vähintäänkin tilapäinen jäsennumero, mutta sellaista ei ollut annettu. Enää ei ollut mahdollista sekään, että käynnin olisi maksanut itse. Virkailija ei voinut päästää eteenpäin potilasta, jolla ei selvästikään ollut vakuutusta.

Puoliso soitteli lääkärikeskuksen aulassa puheluja vielä yhden tunnin, ennen kuin väliaikainen numero järjestyi. Lääkärikeskus selvitti, että jotain tietoja vielä puuttui ja vakuutusyhtiö puolestaan löysi ne seisoskelemasta kiireellisesti toimitettavien työjonosta. He aikoivat ne kyllä toimittaa ne eteenpäin heti ehtiessään, mutta neljän minuutin päästä koittava ajanvaraus kuulosti liian tiukalta tahdilta.

Sitten tapahtui sama ihme kuin aamulla: seuraava virkailija sitten taas vain näkikin kaikki tiedot ja kummasteli vain, kuinka sitä väliaikaista numeroa ei ole jo annettu.

Tämä tällainen on täällä niin tavallista, että välillä on vaikea uskoa, ettei se ole tahallista.

Tällä välin lääkärille varattu aika ehti jo tulla ja mennä, sillä eteenhän lyötiin vielä pinkka täytettäviä lappusia. Joku sairaalan väestä alkoi myös pohtia, eikö koko perheen asiakasnumeroita voisi hoitaa tässä samalla. Meidän mielestämme ei voinut.

Hoitajat ujuttivat puolison uudelleen lääkärin aikatauluun ja vihdoin sormea katsottiin! Sitten sitä kuvattiin. Ja katsottiin. Välissä sai aina istahtaa odotushuoneessa.

Kotiin lähdettäessä diagnoosina oli hiusmurtuma ja hoitona kevyt lasta. Aikamoinen vakuutushässäkkä.