Asioita, joita ei voi ääneen sanoa

Täällä blogissa on hiljaista, pääasiassa siksi, että on niin kiire ja siksi, että siirsin juoksujutut omaan blogiinsa. Ja siksi, että on asioita, joita en ole halunnut sanoa ääneen.

Aamulla naurettiin työkaverin kanssa, että eipä meillä oikein ole kenellekään mitään asiaakaan. Ollaan aina joko autossa matkalla töihin tai matkalla kotiin, ellei sitten olla töissä. Ja töistä ei saa puhua kenellekään mitään. Niin siinä tarvitsee sitten vain pitää hyvä huoli siitä, että kuuntelee monipuolista podcast-valikoimaa, jotta on joskus jostakin asiasta jotakin sanottavaa. Mutta mä nyt taidan kuunnella pelkästään juoksupodcasteja. Että se siitäkin sitten.

Tänään päivä meni eri tavalla kuin yleensä. Liikenteessäkin kulutin iltapäivällä paljon vähemmän aikaa. Sori, suomenkielinen työkaveri, jos tätä satut lukemaan ja tää on sulle aivan liian TMI, sillä nyt täältä pesee.

Iltapäivällä soi puhelin. Numero, jota en tunnistanut, mutta kuitenkin sen alla luki oman kaupungin nimi. Ensimmäinen ajatus tietysti, että tämä on koululta. Niin oli.

Se oli alakoulun rehtori, joka oli hyvin pahoillaan siitä, että joutui soittamaan mulle ja kertomaan, kuinka keskimmäisen koulupäivä oli siihen saakka sujunut. Siinä kohtaa tietysti jo tiesi, että uutiset eivät ole hyviä ja sitten vain toivoi, että vahingot olisivat minimaalisia.

Soitin sen puhelun perään puolisolle. Päivitin tilanteen ja pyysin soittamaan suomalaisvahvistukselle, jotta tämä tietäisi, mitä on koulusta hakemassa kotiin. Kävelin takaisin työpöydän ääreen, koetin matkalla kasata takaisin ammatillista ilmettä ja tajusin vasta dokumenttia tuijottaessani, että ei suju, nyt pitää lähteä kotiin.

Kävin kertomassa parille työkaverille, että nyt mun pitää mennä, voitteko paikata mua, jos tarve tulee. Kerroin myös ihan suoraan, miksi lähden ja olen pahoillani, jos joku sivullinenkin kuuli. Se oli vähän karu tarina.

Keskimmäisen käytösongelmat eivät ole alkaneet tänään, mutta olihan tämä taas yksi väkivaltainen kärjistyminen. Koulu pohtii tahollaan, mitä he voivat tehdä, ja me koetamme nyt sitten kotona tukea koulun työtä kaikin voimin. Valitettavasti se homma menee juuri näin päin, sillä edelleen olen sen kaksitoista tuntia päivässä töissä tai työmatkalla. Ja alan yhä voimakkaammin päivä päivältä ajatella, että en voi olla, minun ei kuulu olla, en tahdo olla. Lapseni tarvitsee minua.

Mutta miten ihmeessä siitä tehdään mahdollista?

Siinä vaiheessa, kun on äiti - tai isä -, on tietysti aivan päivänselvää, että omat tarpeet ja toiveet tulevat perhejärjestyksessä vihonviimeisinä. Siinä mielessä töissäkäyntini, vaikka onkin raskasta, on perusteltua: se tuo lapsille jotain hyvää ja ekstraa, sittenkin. Sen takia lähdetään reissulle tai sen takia säästetään korkeampaa koulutusta varten.

Mutta entä sitten, jos se, mikä on yhdelle lapselle hyväksi, on vastoin toisen lapsen tarpeita? Ja päinvastoin? Tämä jäi Äitiys 101 -kurssilla ihan kokonaan käsittelemättä. Mennäänkö sitten vain aina sen mukaan, kenen hätä on juuri sillä hetkellä suurin, ja ehkä poukkoillaan hätäisesti tilanteesta ja ratkaisusta toiseen?

Sillä käytännön tasollahan se menee nyt niin, että meidän on tosi vaikea asua tässä kivassa, tilavassa ja hitokseen kalliissa talossa, jos minä en ole töissä. Ja jos me emme asu tässä, teini vaihtaa koulua kesken middle schoolin. Olemme luvanneet hänelle, että pyrimme välttämään sitä kaikin voimin. Jos siis päätän jäädä kotiin, en yritäkään pitää lupaustani. Plus että vuokrasopimus on tietysti tehty sinne kevään loppuun.

Mutta kun olen töissä, keskimmäinen ja pienin ovat joko 12 tuntia päivässä YMCAssa tai kotona vaihtuvan hoitajan kanssa, ja keskimmäinen tuntuisi nyt tarvitsevan selkeästi enemmän tukea elämiseensä, kuin mitä kumpikaan näistä vaihtoehdoista tarjoaa.

Nämä meidän nuoret suomalaiset ovat kyllä ihania. Mutta he ovat meillä muutaman kuukauden, he ovat täällä katselemassa maailmaa, he ovat hankkimassa uusia kokemuksia ja he haluavat tietysti päästä helpolla. Jos lapset katselevat tunnin pari telkkaria päivittäin, se on heistä ihan oikein onnistunut päivä. Me sen sijaan haluamme kokonaisvaltaista hoitoa, huoltoa ja kasvatusta. Siihenhän ei parinkymmenen huitamilla olevista nuorista voi edes olettaa olevan.

Ja mitään turvaverkkojahan ei kaukana asuvalla ole. Ei yhtään ketään.

Keskimmäisen kanssa istuttiin sitten ainakin tunti makuuhuoneen lattialla keskustelemassa käytöksestä, tilanteista joista on poistuttava ja kavereista, joiden kanssa ei kannata hengata. Mutta kuinka paljon se yksi keskustelu taas auttaa? Lapsi muistaa sen ehkä huomenna. Maanantaina on varmasti kertauskurssi jo taas paikallaan. Miten siihen on aikaa, kun aivan arkinen perushuoltokin tehdään hätäisesti ja läpijuosten?

En oikeasti tiedä, mitä tehdä. En tiedä. Ehkä ei pitäisi tehdä mitään. Ehkä aika auttaa. Ehkä ylireagoin, sillä lapset ovat lapsia ja kasvavat kyllä. Tai sitten, muutaman vuoden päästä, nämä tilanteet ovat paljon suurempia, paljon vakavampia, paljon surullisempia. Ja kierrän vain aina takaisin siihen, että menköön mikä tahansa muu, se sentään on aivan liian suuri riski ottaa.

Tyly paluu arkeen

No kyllä me kotiin päästiin, vaikka se kotimatkan toka osuus jäi sitten kokonaan bloggaamatta. Ajettiin yhden päivän aikana Sacramentosta San Josen kautta kotiin Torranceen, ja kyllä siinä oli ihan riittävästi ajamista.

Kotipihalla laskettiin, että kokonaismailit oli suunnilleen niin kuin olisi mennyt Utsjoelta Helsinkiin ja takaisin, kahdesti. Mutta olihan se sen arvoistakin tietysti monella tavalla.

Ajoin kotimatkasta ison osan ja huomattiin, että se muutaman päivän huimaus, mikä yleensä seuraa vuorten ylitystä, vaivaa lähinnä apukuskin penkillä istunutta. Tällä kertaa sisäkorva keikkui siis miehellä, joka ei tästä vaivasta ole aiemmin kärsinyt.

Arki alkoi rytinällä, koska heti seuraavana aamuna meidän univajeisten aikuisten piti olla töissä ja matkasta väsyneiden pienten tyttöjen YMCAssa. 

Mulla oli vastassa vallan jumalaton kiire ja useampia tuhansia lukemattomia sähköposteja. Hellurei. Ekana iltana kotona makasin sohvalla lukemassa motivoivia mietelauseita enkä jaksanut evääni liikauttaa. Mutta tietysti piti vähän suihkia jotain eukalyptus-ötökkämyrkkyä sinne tänne.

Torstaina pienin oli "kipeä" - eli siis vain niin loputtoman uupunut, että puoliso jäi lasten kanssa kotiin etäpäivälle. 

Viikonloppuna räjäyteltiin makuuhuoneissa ötökkäpommeja, pestiin lakanoita, imuroitiin sänkyjä ja myrkytettiin ötököitä koirasta hurjalla tarmolla. Mä vannoin joo, että tilaan ammattilaisen tekemään koko jutun. Mutta sitten opin, että siinäkin tapauksessa meidän pitää tyhjentää koko keittiö kaikista ruokatarvikkeista ja pestä / suojata astiat. Eli siis törkeä homma eniveis.

No, eilen viimeksi pesin koiraa uudestaan ja toissapäivänä mies esitteli jalkaan ilmestynyttä puremaa. Eli siis edelleen pestään ja imuroidaan kaikkea, mikä irti lähtee ja myrkytetään kaikkea, mikä ei lähde. Argh!

Samaan syssyyn muutamassa seuraamassani suomalaisessa blogissa on keskusteltu työn ja perheen yhteensovittamisen haasteista. Ei helkkari nyt oikeasti. Suomalaiset vanhemmat ovat kuulleet tämän sanan jostakin ja olettaneet sen koskevan heitäkin. Ei koske. Se, että pääsee neljältä töistä ja vie piltin kuudeksi jalkapalloon, ei ole haaste. Se on arkea ja ihan hyvää sellaista. Sitä paitsi Suomessa olisi missä tahansa kaupungissa mahdollista, turvallista ja edullista lähettää piltti sinne jalkapalloon myös bussilla.

Mind you, meillä oli Suomessa parhaimmillaan viisi lasta, vaihto-oppilas ja tukilapsi. Molemmat aikuiset kävivät kokoaikaisesti töissä ja vaikka koskaan ei varmaan ollut kauhean leppoisaa, niin ei siinä mitään sen kummempaa yhteensovittamista ollut. Kun aikuinen oli töissä, kunnalliset laitokset hoitivat lapset. Kun lapsi sairasti, aikuinen piti palkallisen vapaapäivän.

Meille lienee onneksi tulossa pian henkilö perheen arkea auttamaan. Tänä syksynä mulla nimittäin ihan tosissaan hajoaa pää kaiken tämän kanssa. Mun työpäivät kestää 9 tuntia, työmatkat 2-3 tuntia. Kahden nuoremman lapsen kanssa on oltava aikuinen 24/7 ja lisäksi on se yksi teini. Soittotunnit, uimaopetus, koira ja sen pahuksen kirput. Siinäpä sitä yhteensovittamista.

Sanon nykyään kerran viikossa miehelle, että jos se voisi vähän edetä urallaan ja tienata enemmän, niin jäisin kotiin leipomaan keksejä. (Mies huomauttaa, että valmiiksi oikeankokoisiksi palasiksi leikatun kaupan keksitaikinan asetteleminen pellille paistamista varten ei ole leipomista.)

Loman jälkeen pienin on aamuisin antanut miljoona halia ja kysellyt, miksi äidin pitää aina lähteä. Hän on huomauttanut, että Amerikassa äidit ovat usein kotona ja vain isät töissä. Miksei hänenkin äitinsä?

Hänen äitinsä käyttää joka viikko koko sunnuntain siihen, että laittaa ruokaa. Koska arki-iltaisin se ruoka ehditään vain lämmittää, ja silloinkin kello on jo iltaseitsemän.

Oltiin aika onnellisia, kun tuli tämä pitkä Labor Day -viikonloppu. Labor Day, maanantai, on useimmille virallinen vapaapäivä, eikä se edellytä kurpitsapiirasta, talon koristelua tai lahjan hankintaa. Rakastan Labor Daytä! Sain yhden päivän lisäaikaa pestä pyykkiä, jota on reissun jäljiltä edelleen ja kirppusirkuksen myötä aivan riittämiin. 

Ja käytiin myös ostamassa lapsille kouluvaatteita ja -tarvikkeita, koska ensi viikolla lapset palaavat kouluun. Siellä ei muuten jaeta lapsille ilmaisia kyniä tai vihkoja tai lämmintä ruokaa. Lapset palaavat myös YMCAn iltapäivähoitoon, joka muuten maksaa meidän kahdelta lapselta kouluvuoden aikana noin kymppitonnin. Hintaan kuuluu valvonnan lisäksi iltapäivisin pari kalakeksiä. Että yhteensovittakaapa tähän taas ne loistavat suomalaiset kunnalliset palvelut.

No niin. Olipas hyvä vähän tuulettaa. This is all insane, mutta juuri nyt en tiedä, miten sen korjaisin. Niin että... etiäppäin, sanoi mummo lumessa? Ooh, lunta. Täällä on ollut tänä viikonloppuna tuskaisan kuumaa.

Ulkopuolisia

Yhdellä työkaverillani oli synttärit, kun olin tuntenut hänet kaksi päivää. Hän oli muuttanut Los Angelesiin neljä päivää  aikaisemmin, eikä oletettavasti tuntenut kaupungista juuri ketään. Syntymäpäivistään hän mainitsi itse, muuten kukaan ei olisi tiennyt. Vein hänelle pienen lahjan siltä varalta, että se olisi ainoa, jonka hän saisi.

Pari päivää sitten toinen työkaveri sanoi tietävänsä, että mun synttärit ovat pian. Sanoin, että ei tehdä asiasta numeroa, pun intended.

No ei työkaveri uskonut. Olivat nähneet vaivaa ensinnäkin saadakseen luotettavalta taholta selville ruokarajoitteeni ja toisekseen noudattaakseen niitä. Sain onnittelulaulun, hassun kortin ja parhaan gluteenittoman ja maidottoman kuppikakun ikinä.

Liikutuin. Mun työkavereista suurin osa on täällä maailmalla kaukana kotoaan. Jokainen tietää, mitä työyhteisö merkitsee, kun perhettä ja sukua ei ole läsnä eikä ystäviäkään yhtään liikaa. Muutamassa kuukaudessa, tai tarvittaessa parissa hassussa päivässä, tuntemattomasta tulee läheinen ja läheisestä suorastaan sukua.

Tarinan ensimmäinen työkaveri jatkaa muutaman kuukauden päästä matkaansa maailmalle. Suklaalevyillä ja kuppikakuilla kaukana kotoa rakennettu ystävyys ja työtoveruus pitävät lujasti sen jälkeenkin. Jos koskaan tarvitsee suosittelijaa tai sohvamajoitusta, olen aina valmis auttamaan.

Tavanomaisesti ystävyys kai rakentuu yhteisten kokemusten ja kiinnostuksenkohteiden varaan. Työyhteisössäni me olemme eri-ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa, puhumme eri kieliä. Sellaisesta voi tulla toinen perhe, kun kaikkia liimaa yhteen ulkopuolisuus.

Immigranttina työelämässä

Olen koko aikuiselämäni ollut vuoroin töissä ja vuoroin kotona lasten kanssa. Joskus kotona oli hoidossa toistenkin lapsia, että siellä saattoivat olla omatkin - silloin vielä varsin pienet.

Kummassakin on puolensa. Tykkään olla kotiäiti (kunhan välillä pääsen pois kotoa) ja tykkään olla töissä (kunhan roolien yhteensovittaminen sujuu). Okei, ehkä viihdyn vähän paremmin, kun saan käydä töissä.

Sitten on toki niitä kohtia elämässä, jolloin ei oikeastaan voi valita. Palkkapussi on välillä olennaisempaa kuin mikään muu.

Washington Post uutisoi vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan tämä pätee erityisesti Yhdysvalloissa. Oli vertailtu toisiinsa köyhiä lapsia ja nuoria, jotka tekivät "kaiken oikein" ja rikkaita lapsia ja nuoria, jotka tekivät "kaiken väärin". Tutkijat totesivat, etteivät köyhien lasten hyvät valinnat pääsääntöisesti vieneet heitä elämässä eteenpäin. Asuinalue ja sen myötä muodostuva sosiaalinen verkosto olivat hyvin olennaisia myöhemmän varakkuuden ja työelämässä sijoittumisen kannalta.

Voidaan siis ajatella, että täällä lapsen tulevaisuuden kannalta äidin töissäkäynti on parempi asia kuin äidin läsnäolo, jos juuri ne dollarit mahdollistavat perheen asumisen hivenen paremmalla alueella. (Ja puhun nyt ihan tietoisesti juuri äideistä, koska niin se täällä on.)

Pohjoisessa asuessa suurin osa tuntemistani immigranttipuolisoista oli jättäytynyt kotiäidiksi tai -rouvaksi. Sillä alueella tyypillinen maahanmuuttaja on tätä nykyä kansainvälinen huippuosaaja, jonka työstään saama korvaus saattaa hyvinkin elättää koko perheen.

Täällä etelässä tyypillinen maahanmuuttaja (jos sellaista onkaan) on aika toisenlaisessa kuviossa. Monet tulevat Etelä-Amerikasta, eikä heillä aina ole korkeaa koulutusta. Ja vaikka olisikin, toisessa maassa saatu koulutus on joskus täällä suunnilleen yhtä tyhjän kanssa.

Jos olisin itse tiennyt asettuvani aikuisena ulkomaille asumaan, olisin opiskellut kaukaa viisaana jonkin sellaisen ammatin, jota pidetään hyödyllisenä kaikkialla maailmassa. Vaikka sairaanhoitajan. Tiettyjen lisäopintojen ja -testien jälkeen he käsittääkseni voivat hyvinkin täällä päästä oman alansa töihin. 

Mutta opiskelin siis jotain sellaista, millä hyvinkin työllistyn Suomessa, mutta enpä juuri täällä. Erikoinen aksentti ja kummallinen nimi eivät välttämättä ole etuja nekään.

On ollut jonkinlainen järkytys huomata, että - etenkin täällä etelässä - olen työmarkkinoilla aika hyödytön. Tämänhetkinen osa-aikahommani lasten parissa liittyy kyllä jollain tapaa osaamiseeni, mutta on siinä sitten se toinenkin puoli. Se, jossa luuttuan aamuisin sateen jälkeen lasten leikkialueeksi muutettua parkkipaikkaa.

Osaamiseeni likeisemmin liittyvät hommat ovat usein kontraktorihommia. Siis joku (iso firma) tarvitsee osaamistani ja antaa työntekijöiden etsimisen jollekin (pienemmälle) firmalle. Tässä kuviossa näyttää pääsääntöisesti käyvän niin, että työntekijä usein jää ilman etuuksia (sairasvakuutusta, palkallista vapaata, eläkevakuutusta jne.) milloin hyvänsä päättyvään epävarmaan sopimukseen kysynnän heilahtelujen armoille. Ota tai jätä!

Jotta pääsisin jotenkin parempaan tilanteeseen, pitäisi tuntea ihmisiä, panostaa kovasti ja luultavasti opiskella täällä edes jotakin. Se ei koskaan ole halpaa ja jos on, edullisella tutkinnolla ei ehkä lopulta teekään mitään. Muutoinkin, alkaa olla lasten aika opiskella, eikä vanhan äidin enää. 

Viime viikkoina on tuntunut siltä, että mitä työelämään tulee, olisin jo aika valmis palaamaan kotiin.