Kesä, talvi ja kansallistunto

Kaliforniassa on kylmä. Etelä-Kaliforniassakin on kylmä. Meillä oli juuri vieras Suomesta, ja hänenkin mielestään täällä oli kylmä - ainakin sisällä.

Meidän talon ylä- ja alakerta lämpiävät eri tavoin, ja keittiö ei ollenkaan. Yläkerrassa on lämmin / kuuma ja alakerrassa viileää / kylmä. Keittiössä se lämmintä ilmaa puhaltava räppänä ei puhalla ollenkaan, mutta ikkunanraot kyllä puhaltavat. Joskus öisin herään siihen, että kaasulämmitin käynnistyy vintillä ja putket resonoivat ensimmäisiä lämpimiä henkäyksiä läpi koko talon. Lämmitysjärjestelmä ei kaipaa huoltoa, vaan kokonaisen ison remontin.

Onneksi joulu tuntuu Kaliforniassa olevan aidosti jonkinlainen käännekohta. Pohjoisessa muistan kumpanakin vuotena havainnoineeni, että joulupäivän tietämillä kukkulat olivat muuttuneet vihreiksi ja ilmaan tullut jonkinlainen lupaus keväästä.

Täällä etelässä meillä oli eilen yhtäkkiä ihan normaali keli - siis sellainen 76 F / + 24 C. Takaovea saattoi pitää auki ja ilmanvaihdotonta taloa siten tuulettaa. Joululomailevat lapset komensin huoneistaan ulos leikkimään. Teiniä ei tietenkään leikityttänyt, niin hän sitten ulkoilutti koiraa. Minä istuin auringossa kahvi-/kookosminttukaakao-sekoitus mukissa.

Aika hyvää, muuten. Puoliso sen kookosminttukaakaopurkin huomaavaisesti hankki, kun lähdimme lasten kanssa viikonloppuna luistelemaan ja muut saivat kuumaa maitopohjaista pikakaakaota.

Olin luistimilla ekaa kertaa ehkä melkein kymmeneen vuoteen. Muutama minuutti meni sellaisessa vastasyntyneen varsan polvitärinässä, mutta sitten lihakset muistivat, miten tämä homma tehdään! Me siis ajatellaan, että suomalaisten juuriensa takia lasten pitäisi osata luistella. Kaksi nuorinta ei vielä ihan täysin osaa, tosin kerta kerralta suoritus paranee (vaikka kertojen välissä olisikin kokonainen vuosi).

Tämän talven aikana ollaan huomattu, että suomen kieli on jäänyt lapsilla entistä selvemmin kakkoskielen asemaan. Tytöille pitää sanoa ihan tosissaan, että nyt sanot tuon saman suomeksi. Enää ei löydy kaikkeen sanastoa, koulussa opitut asiat ainakin pitää mennen tullen selittää englanniksi, mutta ihan perusjututkin ovat välillä kateissa. "Huolellinen" oli hankala sana ja joskus unohtuu myös vaikkapa "lusikka". Myös teinillä, joka ilmoitti mulle toissa viikolla, että vastaa töistä lähettämiini tekstareihin ainoastaan englanniksi, koska suomeksi kirjoittaminen edellyttää niin paljon pohtimista.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi haaveilen ensi kesälle Suomi-lomaa. Haluaisin, että pienemmät muistaisivat maasta jotakin, kaikki tapaisimme perhettä ja rakkaita ystäviä, lumoutuisimme yhdessä kesäisen Suomen luonnosta ja lapset huomaisivat, että suomen kieltä voi oikeasti käyttää ja tarvita jossakin.

Olisi aika ihanaa viettää juhannus Suomessa - mutta toisaalta, kaksi vuotta sitten oli juhannuksena lunta ja pakkasta. Meidän kalifornialaistuneet kermapeppumme tuskin kestäisivät sellaista. Ehkä sitten kuitenkin loppukesästä, elokuussa? Tutkin ja huomasin, että loppukesästä järjestetään jokunen kiva juoksutapahtuma, jotka toisivat mun Suomi-lomaan jotain ekstraa. Mutta toisaalta heinäkuun alussa olisi kummitytön konfirmaatio. Puoliso saa lomaa korkeintaan kaksi viikkoa, ja minäkään en vielä tiedä, miten uudesta työstä ollaan lomalla (paitsi että palkatta), joten kaikkea emme voi saada.

Vaikuttaisi siltä, että kun mahdollisesta Suomi-lomasta on haaveiltu ääneen suunnilleen kaksi vuorokautta ja viestitty siitä jopa muutamalle taholle Suomeen, ollaan ensiksikin saatu puolison kanssa aikaiseksi tiukkasävyinen keskustelu kuvitteellisen loman budjetista ja toiseksikin loukattu kummitytön äitiä sillä ajatuksella, ettei fiktiivistä matkaa ehkä ole suunniteltu konfirmaatiokeskeisesti.

Ensi kesään mennessä ollaan oltu poissa Suomesta yhtäjaksoisesti kolme vuotta, ja sinä aikana oltu poissa monista häistä, hautajaisista ja suurilta syntymäpäiviltä. Ei olla nähty vastasyntyneitä eikä onniteltu opinnoistaan valmistuneita. Mutta ilmeisesti on eri asia olla pysyväisluonteisesti tuhansien kilometrien päässä näiden asioiden tapahtuessa, kuin tulla sitten kuitenkin kohta käymään, vääränä päivänä.

Haluaisin vain, että lapset uisivat järvessä ja saunoisivat rantasaunassa. Viettäisivät ainakin viikonlopun jollakin mökillä lukien vanhoja Aku Ankkoja. Haluaisin käydä kahvilla Kauppatorilla, halata rakkaita ystäviä, käydä K-kaupassa ostamassa maidotonta ruokakermaa ja kuulla tervapääskyt, jotka eivät lainkaan lennä tämän mantereen yllä. Haluaisin ottaa meidän koiran mukaan ja päästää sen vapaaksi suomalaisessa metsässä, antaa sen painella pitkin Nuuksiota sydämensä kyllyydestä.

Haluaisin saunoa isäni luona puusaunassa ja istua saunan jälkeen puutarhassa juttelemassa hänen espanjalaissyntyisen vaimonsa kanssa siitä, kuinka maailmassa voi päätyä minne tahansa ja tuntea sen sattumalta valikoituneen paikan lopulta kodiksi. Niin ja juosta sen yhden juoksun, jonka sijainnilla ei ole niin väliä.

Haluaisin välttää sen todellisuuden, jota niin usein kuulee kuvattavan: sen, jossa ulkosuomalainen juoksee kaksi viikkoa ankarassa jet lagissa kahvipöydästä toiseen ja miettii lentokoneessa paluumatkalla, että olipa kerrassaan kamalaa, joko pääsee kotiin lepäämään.

Tiedän jo tietenkin, että "jag längtar efter landet, som icke är" (Edith Södergran), ja ettei unelma toteudu sellaisenaan, ja ettei ainakaan koiraa kannata kahden viikon takia lähteä kuljettamaan puolen maailman halki.

Ja kun sitten ihmiset alkavat riidellä siitä, että milloin ja minne, ja miten ja miksi ja kuinka paljon, tulee sellainenkin olo, että ei kai tätä ole pakko tehdä. Pari viikkoa ei muuta lasten suomen kielen taitoa ratkaisevasti suuntaan eikä toiseen, eikä lyhyt kesäloma kai mitenkään ehdottomasti saa heitä mieltämään itseään sen enempää suomalaisiksi kuin nytkään. Tärkeät ihmiset pitävät aina yhteyttä ja niiden kanssa, jotka eivät pidä, yhteys kuihtuu luonnollisesti itsestään.

Niin jospa sittenkin sanon, kuten tähänkin asti, leikillisesti ja lämmöllä, että tuon maan olen jo nähnyt. Kesä se tulee tänne kauaskin, ja lomallehan me voidaan mennä vaikka Meksikoon.

Sitten tuli talvi

Veteraanien päivänä marraskuun alkupuolella olimme tyttöjen kanssa rannalla. Tuuli nostatti aallot korkeiksi, mutta hiekan puolella taisi olla kolmisenkymmentä astetta lämmintä. Tytöt menivät leikkimään veteen, kastuivat läpimäriksi ja nauttivat. Kävin juoksemassa pitkän lenkin pitkin rantaviivaa, aurinko paahtoi ankarasti.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Etelä-Kaliforniaan on tullut talvi. Aamut ovat kylmiä, illat ovat kylmiä, yöt vasta kylmiä ovatkin. Iltapäivällä paistaa tovin verran aurinko ja sekin lämpö tuntuu jäävän vaisuksi.

Mutta onhan sisällä lämmin? Ei ole, eristämättömässä talossa, jonka nurkista vetää. Tänään on tuntunut samalta kuin tuulisena, kylmänä pakkaspäivänä Helsingissä. Sellaisena, jona päätti olla tyhmä ja turhamainen ja pukea päälleen vain sukkahousut ja hameen, ja puolimatkassa määränpäähän ymmärsi, että tämä kylmä ei luista ehkä enää irtoa ja että säärystimet, villikset ja mummon vanhat toppahousut olisivat kaikki olleet tarpeen.

Onhan meillä lämmitin tuolla katonrajassa. Se puhaltelee välillä haaleanlämmintä ilmaa. Yläkerta pysyy tässä talossa alakertaa lämpimämpänä, joten sinne sitä lämmintä ei niin kaivata. Ei myöskään Uncle B:n huoneeseen, jota tuuletetaan edelleen ahkerasti, kun ulkona on fahrenheitteja vain joitakin päälle neljänkymmenen. (Sen miehen pitäisi muuttaa Suomeen. Eipähän olisi koskaan enää kuuma!) Keittiöön haaleanlämmintä ilmaa ei tule ollenkaan, kuten ei kesällä tullut kylmääkään. Olohuone ja family room - joita me puolison kanssa nyt siis asumme - ovat hyisen kylmiä. Ilmastointiputkityöt on tehty talossa kalifornialaiseen tapaan, sattumalta ja sinne päin.

Yöllä herään kuuntelemaan kaasulämmittimen kummaa murinaa. Lieneekö se enää kunnossakaan, ja jos ei, miten tuommoinen toimii, tohtiiko tässä nukkuakaan? Vääntyikö tuuletin, irtosiko jakohihna, poksahtavatko kohta polttimot?

Välillä satelee tietysti vettä. Liikenne menee sekaisin. Pyykit eivät kuivu, vaikka nurkassa hurisee pieni ilmankuivatin. Ilmanvaihtoa talossa ei ole, mutta ikkunoiden pitäminen auki on mahdotonta. Kosteus asettuu kaikkialle.

Koirat kummastelevat takaovella, kun eivät pääsekään milloin tahansa kulkemaan, kuten kesällä. Pissaavat sitten hermostuksissaan ovimatolle. Ja nojatuoliin. Autotallissa Herra Fernandez kertoo aamulla närkästyneenä, että tulipa taas aika kipakan viileä yö ja ruokakippokin pääsi sitä kuluttaessa ikävästi vajumaan.

Lapset, nuo ihanat, toivossa väkevät, pukevat innoissaan päälle toppatakit, pipot, sormikkaat ja talvisaappaat. He menevät Uuden Ystävän kanssa katselemaan naapuruston komeita jouluvaloja ja laulavat mennessään: "It's starting to look a lot like Christmas!" Minä saan vuosisadan ankarimman influenssan (tai yhdistelmäannoksen paria eri tautia) ja jään peiton alle palkatta potemaan, moneksi työpäiväksi.

Voi talvi! Ei meistä tullut kavereita täällä lämpimässäkään.