Koulun pihalle oli kuin olikin takaportti. Sen ansiosta isompien lasten koulumatka kestää nyt noin kolme minuuttia kävellen. Pienin täytyy saattaa Kinderin pihalle saakka - koulualueen toiseen laitaan. Kun olemme kävelleet ulkona sijaitsevan ruokailualueen kohdalle, pienin alkaa sanoa "Shuu, mami!" Hän haluaa kulkea loppumatkan yksin, ja niin monet luokkakaveritkin tekevät.
Takaportti koulun pihalle löytyi, kun huomasin, että talomme ohi kävelee aamuisin alakouluikäisiä lapsia reppu selässä. Helpon reitin oli oltava lähellä, sillä lapset eivät voineet olla kiertämässä puolen tunnin matkaa korttelin ympäri ilman aikuisen valvontaa.
Uusi asuinalueemme tuntuu monella tavoin samanlaiselta kuin edellinen, mikä varmasti helpottaa sopeutumista. Täälläkin on matalia taloja ja paljon ihmisiä, jotka matkustavat töihin läheiseen suurkaupunkiin.
Edellinen asuinkaupunkimme johti maan turvallisuustilastoja ja muuton jälkeen kotivakuutuksen maksut kaksinkertaistuivat. Silti täällä eletään jollain tapaa pelottomammin. Kävellään kadulla, esimerkiksi, ja annetaan teini-ikäisten lasten ulkoiluttaa perheen koiraa (muutkin kuin me antavat). Kouluun ilmoitetaan lapsen poissaolosta kuin Suomessa 1980-luvulla: kirjallisesti, vasta jälkikäteen, eikä sieltä siis kukaan soita perään puoli tuntia koulun alkamisen jälkeen, jos lapsi on ilmoittamatta poissa.
Viikonloppuna kävimme Long Beachilla katsomassa koko perheen elokuvaa. Long Beach on tuossa vieressä heti sen lääkäriseikkailulla koetun Carsonin jälkeen (ajomatkan kesto heti viereen vähintään 45 minuuttia). Carson antaa itsestään aika rähjäisen vaikutelman ja sen jälkeen seuraa laaja alue raskasta teollisuutta. Ehkä tämän kontrastin jälkeen Long Beachin ihastuttavuus korostuu. Siellä oli riveittäin palmuja, kaunis ranta, julkinen liikenne, korkeita rakennuksia, veikeää ja leikkisää arkkitehtuuria (kuvia alla).
Seuraavana aamuna luin Washington Postin artikkelista, että Long Beachin poliisialue pitää kärkisijaa maanlaajuisessa tilastossa, joka tarkastelee henkirikosten määrän prosentuaalista nousua per asukas viimeisen kahden vuoden aikana. Hups. Mutta yleensä, artikkelissa muistutettiin, ongelmat keskittyvät tietyille alueille ja niiden ulkopuolella ei välttämättä koskaan edes oivalleta, kuinka toisenlaiselta todellisuus näyttää muutaman mailin päässä. Keskusta-alueella oli päiväsaikaan rauhallista ja idyllistä. Ehkä en veisi lapsia sinne illalla pimeän tultua.
Jännittävintä uudella asuinalueella taitaa olla villi luonto. Takapihalta aivan oven vierestä löytyi viime viikolla jonkin keskikokoisen eläimen (ehkä pesukarhun) pää. Mietin huolestuneena, mitä lopulle keholle tapahtui ja mikä lähistöllä (pihoilla?) elelevä eläin on riittävän suuri ja vahva pyydystämään pesukarhuja. Olen sen jälkeen pitänyt tarkempaa huolta autotallin oven sulkemisesta myös päiväsaikaan. En haluaisi kohdata siellä sen enempää herra pesukarhun jälkeenjäänyttä sukua kuin surullisen kohtalon aiheuttajaakaan.
Jäänteiden löytymisen jälkeen muistimme, että jo ensimmäisellä viikolla jokin pyrki yöllä sisään koiran luukusta. Kun koiran hälyttämänä saavuin paikalle, ehdin nähdä jonkin mustan vilahtavan karkuun. Pidimme sitä kissana, kunnes naapuri katsoi asiakseen varoittaa pikkukoiran omistajaa alueella partioivista kojooteista. Sen jälkeen koiranluukun edessä on seissyt valtavan painava koiranruokapussi - arka lemmikkimme kun ei sitä luukkua kuitenkaan käytä.
Pienet sanovat välillä iltaisin, ettei tämä tunnu vieläkään kodilta - niinpä heidän on vaikea rauhoittua nukkumaan. Aikuisena huomaan uudestaan olevani kohdassa, jossa tutkin, tarkkailen, analysoin ja päättelen. Havainnoimalla kotikadun kävelijöitä saan asuinalueesta tietoa, jonka avulla järkeilen itseni turvaan. Jos seitsenvuotias voi kävellä tuossa ilman valvontaa, oletettu kojootti ei hyökkää päivänvalossa. Ennen kuin on rutiineja ja riittävästi tuttua, uudessa alussa arkikin on jännää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti