Monen vuoden jälkeen

Pari vuotta sitten ulkosuomalainen blogituttava (moi!) aloitti bloginsa uudelleen juuri, kun olin sen hänen edellisensä löytänyt. Muistelen hänen perustelleen, että siitä ulkosuomalaisuudesta ei enää ollut juuri mitään sanottavaa, joten uusi blogi aloitti puhtaalta pöydältä ja kertoili hänen elämästään ilman sen alkuperäisen näkökulman painolastia.

Silloin mietin, että eikös ulkosuomalainen aina kuitenkin ole ulkosuomalainen ja ulkosuomalaisen arkielämäkin siksi jollain tapaa ulkosuomalaista, mutta nyt näin neljännen vuoden alussa kyllä jo ymmärrän, mitä hän ajoi takaa. Ne alun ihmetykset on nyt ihmetelty, täkäläinen maitopurkki näyttää tutulta eikä sitä ollenkaan enää kuvittele, että täällä kaikki ihmiset olisivat jotenkin pelkästään onnellisia ja tasapainoisia. Eikä mieti, mitä laajemmin koko kulttuuria kuvastavaa sosioekonomista seikkaa kukin kotikadulla näkyvä pyöräilijä edustaa. 

Mutta toki sitä silti on jollain tapaa ulkosuomalainen.

Joillekuille suomalaisuus on ulkomailla iso juttu ja kätevistä käsistä syntyvät niin karjalanpiirakat kuin suomipipotkin. Mulle ehkä ei. Olen mieluusti suomalainen, rakastan kieltäni, mutta mitä se suomalaisuus mulle arjessa on, niin ehkä eniten itseäni selittävä tekijä. Työkaveri nauroi, että loman jälkeen olin selvästi rennompi kuin ennen lomaa: jopa puhuin toisille ihmisille. Ja minä nauroin vastaan, että ei minun tarvitse muille puhua, olen suomalainen. Olen ylpeä vaikeasta ja erityisestä kielestä, jota osaan puhua (vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että aivojani on selvästi vaikeampi kääriä englannin idiomien ympärille kuin indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuvan). Mutta siinäpä se sitten suunnilleen...?

Ja ehkä enemmän minuun jää se toinen osuus: ulko. Ulkopuolisuus, poissaolo. 

Jotkut ihmiset huomasivat ja hoksasivat aika nopeasti, että jos aiotaan pysyä läheisinä, meidän pitää jatkaa viestimistä myös kaikesta sellaisesta, mikä ei ole isoa ja tärkeää. Lähetellä viestejä perunapusseista, joista löytyi monta vihreää perunaa. Kertoa, että tänä iltana sataa vettä, päähän sattuu ja ketuttaa. Että pomo kerrankin kehui töissä ja joku toi kaikille runebergintorttuja. Lapsi teki futisharkoissa kolme maalia!

Joidenkin toisten kuulumisista saa lukea vain sosiaalisesta mediasta, jos sieltäkään. Ai kolmas lapsi? Milloinkas se pääsi syntymään? Sitä pakostakin etääntyy.

Sitten on niitä häitä, hautajaisia, konfirmointeja ja muita, joissa me emme ole mukana. Ja pikkuhiljaa on tultu siihen, ettei meidän enää oletetakaan olevan eikä tulevan, ei kaivata, ei muisteta, ei mainita, ei kutsuta - eikös se nyt olisi vähän hassuakin? Me olemme kaikesta siitä jo ulkopuolisia. Ihmisiä, jotka joskus olivat olemassa, mutta jotka nyt elävät ehkä vain menneistä ajoista kertovissa tarinoissa. "Se setä, joka muutti Amerikkaan, ja josta ei sen koommin enää kuultu." Tokihan me teemme - ja jätämme tekemättä - oman osamme yhteydenpidosta.

Joskus kuitenkin mietin, olemmeko me tänne kauas lähteneet ehkä kuitenkin jollain tapaa enemmän kiinni menneessä kuin ne, jotka jäivät. Yhä edelleen ajattelemme, että he ovat meidän ihmisiämme, vaikka emme heidän mieleensä enää muistukaan. Miksi muuten jonnekin postattu yhteispotretti, tilaisuudesta josta emme edes tienneet, yhä viiltäisi kevyesti?

Kun muutimme, yritin ihan hirveästi rakentaa meille ja itselleni uutta yhteisöä, löytää uusia ystäviä, uusia verisukulaisten korvikkeita. Tietysti joitakin löytyi. On monia tärkeitä ja rakkaita, joita emme ennen tunteneet. Mutta yhtään konfirmaatiota, ristiäisjuhlaa tai vihkimistä emme ole tällä mantereella kenenkään kanssa juhlineet. Sitä sellaista yhteisöä ei vain kerta kaikkiaan vielä ole. Toiselle polvelle se sitten toki aikanaan muodostuu, mutta me - mies ja minä, ensimmäisen polven tulokkaat - luovuimme tullessamme pysyvästi jostakin.

Olen aika varma siitä, että olen nyt lakannut yrittämästä. En enää yritä vimmaisesti kuulua enkä löytää ihmisiä, joiden kanssa kuuluisin. Teen omia juttujani, olen mikä olen ja se kaikki on toki aika vapauttavaa. Mies ja minä, me olemme kasvattaneet juuret syvälle toisiimme ja olemme aivan varmasti toistemme tärkeimmät ystävät, sukulaiset ja tuttavat. Meidän elämämme on totaalisen perhekeskeistä ja tätä nykyä, kuten todettua, niin kiireistä, että tosi vaikeaa siinä on ihan ihkauusia ihmisiä mukana kieputtaakaan. 

Ja silti, vaikka löytää oman tapansa olla tässä ja nyt, onhan kaikki kuitenkin jollain tavalla pysyvästi toisin kuin olisi ollut jos. Ihmiset tuolla kodin ulkopuolella (ja lapset sen sisäpuolellakin) puhuvat aina tuota toista kieltä. Tutuiksi käyneiden maitopurkkien vierestä löytyy kaupasta usein jotain, mitä en ole kuvitellutkaan olevaksi. Mielensisäiset mallini ympäröivästä todellisuudesta kokevat tuon tuosta yllätyksiä, eivätkä oletukseni siitä, kuinka tilanteissa toimitaan, ollenkaan joka kerta päde. Aina sitä on jotenkin vähän enemmän tuntosarvet auki, edelleenkin, ja siinä mielessä tästä ei varmaan koskaan aivan täysin tule minun maatani eikä kansaani.

Mutta todennäköisesti kokisin jotain samaa nyt jo sielläkin, mistä lähdimme, jos tänään palaisimme. He muuttuivat, me muutuimme, ympäristö muuttui - ja me katsoimme sitä kaikkea toisin.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost -



.
 

4th of July ja Suomi 100

Kun me kolme vuotta sitten tultiin, hämmästelin sitä, kuinka ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä me kohdattiin. Paikalliset ulkosuomalaiset menivät hyvinkin ylimääräisen mailin auttaakseen meitä asettumaan, sopeutumaan, asumaan ja kalustamaan. 

Piilaaksossa toimiva luterilainen kirkko St. Luke oli uskomaton yhteisö. Kun olimme siellä perheenä ensimmäisen kerran, he kuulivat, että olemme muuttamassa, ja järjestivät keskuudestaan puolessa tunnissa sekä muuttoauton että -avun.

Tietysti täällä moninaisessa maassa riittää ihmisiä, joilla ei ole voimia tai kiinnostusta toisten ihmisten huolille ja vaikeuksille. On sellaista kylmäsydämisyyttä, että huh. Mutta yhä edelleen myös löytyy hyökyinä aivan poikkeuksellista lämpöä ja välittämistä.

Seurailen netin yli erään suomalaisen juoksijan kertomuksia seikkailuistaan. Hänelle juoksu on jo ammatti ja elämäntapa, joka vie eri mantereille ja äärikokemuksiin. Nyt hän juoksee Suomi 100 -juoksua Nuorgamista Helsinkiin. 

Parin etapin jälkeen hän kaipaili toisenlaisia kenkiä edellisessä seikkailussa harmistunutta kantapäätään hellimään. Hän on itse vielä monta päivää aivan keskellä erämaata, eikä siellä ole juuri muuta kuin paikoitellen heikohko nettiyhteys. Edessä ainakin kolme päivää ja toista sataa kilometriä ennen ensimmäistäkään kenkäkauppaa.

Huhuilin juoksijan puolesta muutamassa ryhmässä. Jos joku nyt sattuisi olemaan siellä päin (edes samassa maassa) ja haluaisi auttaa. Oikeasti ehkä odotin sometarinaa, jossa joku juoksija nappaa kengät kaupasta, myyjä lahjoittaa ne ilmaiseksi kuultuaan mihin niitä tarvitaan, ja sankari ajaa yötä myöten umpi-Lappiin, julistaa kaveria-ei-jätetä -henkeä ja postaa Instaan kuvia juoksijan ja Suomen lipun kanssa.

Se taisi olla vähän amerikkalaistunut ajatus. Suomalaiset toivottelivat somessa juoksijalle kovasti tsemppiä ja lähettelivät virtuaalisia jaxuhaleja. Yksi juoksija olisi ollut valmis tuomaan kengät reitille, mutta keneltäkään ei löytynyt kenkiä eikä halua niitä hankkia.

Viis kaverista! Huolehtikoon itsestään. Mitäs läksi? Olisi pakannut paremmin. Hullun hommaa joka tapauksessa. Siinäpähän oppii?

Huomenna juhlitaan USAn itsenäisyyspäivää. Menen aamulla lähirannalle juoksemaan viiden kilometrin pyrähdyksen noin kolmen tuhannen muun juoksijan kanssa, ja illalla perheen kera katsomaan ilotulitteita. 

Huomaan, että juhlin asuinmaatani mielelläni. Heinäkuun neljäs ei ole minulle enää vain vapaapäivä eikä ainoastaan kiva ja eksoottinen kokemus. 

Politiikasta ja byrokratiasta viis, tässä maassa on paljon upeita ihmisiä. Tai ehkä juuri siksi? Kun kansalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan, että joku muu hoitaa, ei ole mun ongelma, me näemme paljon välittämistä, lämpöä, yrittämistä, sitkeyttä, sankaritarinoita ja kaveria ei jätetä -henkeä.

Suomalaiset lukevat niitä samoja tarinoita somestaan. Tarjoilijalle annettiin tonnin tippi, eläinten suojelijat pelastivat lähes nääntyneen koiran, proteesien tekijä lahjoitti pikkupojalle tuhansien dollarien arvoisen jalan.

Jossakin sellaisessa tarinassa haluaisin joskus nähdä suomalaisen päähenkilön.

Unelmista ja juhannuksesta

Eka kerta, kun en juhannuksena kaivannut kaihoisasti Suomeen. Facen feedi täyttyi taas kokkokuvista ja järvimaisemista. Mut mä muistin, että saattaisin katsella niitä ruudulta, vaikka olisinkin Suomessa.

Aika monta juhannusta tuli skipattua. Ei tehty yhtään mitään. Joskus grillattiin kotosalla. Mutta montako vietin jollain mökillä? Lapsuuden jälkeen en ehkä yhtään.

Työkavereiden kanssa puhuttiin viime viikolla tästä lounaslautasten äärellä. Kuinka kukin ulko-minkämaalainentahansa kaipaa nostalgisia asioita, jotka ei sellaisenaan kuuluneet omaan arkeen mitenkään merkittävästi siellä kotimaassa. Eli suuri osa koti-ikävästä on suunnilleen samaa kuin kaipaus Rooman lomalle vuoteen 1999.

Mut ekaa kertaa me myös jollain tavalla vietettiin juhannusta tässä maassa. Kutsuttiin kylään kummankin työkavereita, saatiin kokoon kivat pienet illanistujaiset, vaikka aika moni jätti tulemattakin. Muutama ilmoitti aika suoraan, että menee mieluummin pongaamaan julkkiksia / sellaisiin bileisiin, joihin voi itsensä tägätä Instagramissa. L.A:n lieveilmiöitä vissiin. 

Me siis grillailtiin, tehtiin s'moreseja ja juteltiin. Oli kivaa. Illalla, kun lapset olivat kaikki jo nukkumassa ja vieraat lähteneet, istuttiin puolison kanssa vielä nuotiolla paahtamassa vaahtokarkkeja. Muistin, että avotulen katseleminen on musta tosi rauhoittavaa. Pääsee hetkessä vuosien taakse, hyviin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Mökille isovanhempien kanssa ja partioretkille ystävien ympäröimänä.

Nyt sunnuntai-aamuna paistan perheelle pancakeseja. Pienintä paleltaa, ja hän kirmaa avonaisesta ovesta terassille aurinkoon lämmittelemään. Kohta patistellaan lomalapsia hiljalleen vaatteisiin ja lähdetään koko perhe mailin päähän merenrannalle kävelylle.

Jos olisin jossakin muualla, ehkäpä kaipaisin juuri näihin hetkiin, tällaisiin paikkoihin, tähän elämään. I might be living a dream.

Työkaverin tuomia juhannuskukkia.

Vaahtokarkkihetki. Oli muuten toppatakki päällä jo tässä vaiheessa.

Kotikunnaat.

Kesä, talvi ja kansallistunto

Kaliforniassa on kylmä. Etelä-Kaliforniassakin on kylmä. Meillä oli juuri vieras Suomesta, ja hänenkin mielestään täällä oli kylmä - ainakin sisällä.

Meidän talon ylä- ja alakerta lämpiävät eri tavoin, ja keittiö ei ollenkaan. Yläkerrassa on lämmin / kuuma ja alakerrassa viileää / kylmä. Keittiössä se lämmintä ilmaa puhaltava räppänä ei puhalla ollenkaan, mutta ikkunanraot kyllä puhaltavat. Joskus öisin herään siihen, että kaasulämmitin käynnistyy vintillä ja putket resonoivat ensimmäisiä lämpimiä henkäyksiä läpi koko talon. Lämmitysjärjestelmä ei kaipaa huoltoa, vaan kokonaisen ison remontin.

Onneksi joulu tuntuu Kaliforniassa olevan aidosti jonkinlainen käännekohta. Pohjoisessa muistan kumpanakin vuotena havainnoineeni, että joulupäivän tietämillä kukkulat olivat muuttuneet vihreiksi ja ilmaan tullut jonkinlainen lupaus keväästä.

Täällä etelässä meillä oli eilen yhtäkkiä ihan normaali keli - siis sellainen 76 F / + 24 C. Takaovea saattoi pitää auki ja ilmanvaihdotonta taloa siten tuulettaa. Joululomailevat lapset komensin huoneistaan ulos leikkimään. Teiniä ei tietenkään leikityttänyt, niin hän sitten ulkoilutti koiraa. Minä istuin auringossa kahvi-/kookosminttukaakao-sekoitus mukissa.

Aika hyvää, muuten. Puoliso sen kookosminttukaakaopurkin huomaavaisesti hankki, kun lähdimme lasten kanssa viikonloppuna luistelemaan ja muut saivat kuumaa maitopohjaista pikakaakaota.

Olin luistimilla ekaa kertaa ehkä melkein kymmeneen vuoteen. Muutama minuutti meni sellaisessa vastasyntyneen varsan polvitärinässä, mutta sitten lihakset muistivat, miten tämä homma tehdään! Me siis ajatellaan, että suomalaisten juuriensa takia lasten pitäisi osata luistella. Kaksi nuorinta ei vielä ihan täysin osaa, tosin kerta kerralta suoritus paranee (vaikka kertojen välissä olisikin kokonainen vuosi).

Tämän talven aikana ollaan huomattu, että suomen kieli on jäänyt lapsilla entistä selvemmin kakkoskielen asemaan. Tytöille pitää sanoa ihan tosissaan, että nyt sanot tuon saman suomeksi. Enää ei löydy kaikkeen sanastoa, koulussa opitut asiat ainakin pitää mennen tullen selittää englanniksi, mutta ihan perusjututkin ovat välillä kateissa. "Huolellinen" oli hankala sana ja joskus unohtuu myös vaikkapa "lusikka". Myös teinillä, joka ilmoitti mulle toissa viikolla, että vastaa töistä lähettämiini tekstareihin ainoastaan englanniksi, koska suomeksi kirjoittaminen edellyttää niin paljon pohtimista.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi haaveilen ensi kesälle Suomi-lomaa. Haluaisin, että pienemmät muistaisivat maasta jotakin, kaikki tapaisimme perhettä ja rakkaita ystäviä, lumoutuisimme yhdessä kesäisen Suomen luonnosta ja lapset huomaisivat, että suomen kieltä voi oikeasti käyttää ja tarvita jossakin.

Olisi aika ihanaa viettää juhannus Suomessa - mutta toisaalta, kaksi vuotta sitten oli juhannuksena lunta ja pakkasta. Meidän kalifornialaistuneet kermapeppumme tuskin kestäisivät sellaista. Ehkä sitten kuitenkin loppukesästä, elokuussa? Tutkin ja huomasin, että loppukesästä järjestetään jokunen kiva juoksutapahtuma, jotka toisivat mun Suomi-lomaan jotain ekstraa. Mutta toisaalta heinäkuun alussa olisi kummitytön konfirmaatio. Puoliso saa lomaa korkeintaan kaksi viikkoa, ja minäkään en vielä tiedä, miten uudesta työstä ollaan lomalla (paitsi että palkatta), joten kaikkea emme voi saada.

Vaikuttaisi siltä, että kun mahdollisesta Suomi-lomasta on haaveiltu ääneen suunnilleen kaksi vuorokautta ja viestitty siitä jopa muutamalle taholle Suomeen, ollaan ensiksikin saatu puolison kanssa aikaiseksi tiukkasävyinen keskustelu kuvitteellisen loman budjetista ja toiseksikin loukattu kummitytön äitiä sillä ajatuksella, ettei fiktiivistä matkaa ehkä ole suunniteltu konfirmaatiokeskeisesti.

Ensi kesään mennessä ollaan oltu poissa Suomesta yhtäjaksoisesti kolme vuotta, ja sinä aikana oltu poissa monista häistä, hautajaisista ja suurilta syntymäpäiviltä. Ei olla nähty vastasyntyneitä eikä onniteltu opinnoistaan valmistuneita. Mutta ilmeisesti on eri asia olla pysyväisluonteisesti tuhansien kilometrien päässä näiden asioiden tapahtuessa, kuin tulla sitten kuitenkin kohta käymään, vääränä päivänä.

Haluaisin vain, että lapset uisivat järvessä ja saunoisivat rantasaunassa. Viettäisivät ainakin viikonlopun jollakin mökillä lukien vanhoja Aku Ankkoja. Haluaisin käydä kahvilla Kauppatorilla, halata rakkaita ystäviä, käydä K-kaupassa ostamassa maidotonta ruokakermaa ja kuulla tervapääskyt, jotka eivät lainkaan lennä tämän mantereen yllä. Haluaisin ottaa meidän koiran mukaan ja päästää sen vapaaksi suomalaisessa metsässä, antaa sen painella pitkin Nuuksiota sydämensä kyllyydestä.

Haluaisin saunoa isäni luona puusaunassa ja istua saunan jälkeen puutarhassa juttelemassa hänen espanjalaissyntyisen vaimonsa kanssa siitä, kuinka maailmassa voi päätyä minne tahansa ja tuntea sen sattumalta valikoituneen paikan lopulta kodiksi. Niin ja juosta sen yhden juoksun, jonka sijainnilla ei ole niin väliä.

Haluaisin välttää sen todellisuuden, jota niin usein kuulee kuvattavan: sen, jossa ulkosuomalainen juoksee kaksi viikkoa ankarassa jet lagissa kahvipöydästä toiseen ja miettii lentokoneessa paluumatkalla, että olipa kerrassaan kamalaa, joko pääsee kotiin lepäämään.

Tiedän jo tietenkin, että "jag längtar efter landet, som icke är" (Edith Södergran), ja ettei unelma toteudu sellaisenaan, ja ettei ainakaan koiraa kannata kahden viikon takia lähteä kuljettamaan puolen maailman halki.

Ja kun sitten ihmiset alkavat riidellä siitä, että milloin ja minne, ja miten ja miksi ja kuinka paljon, tulee sellainenkin olo, että ei kai tätä ole pakko tehdä. Pari viikkoa ei muuta lasten suomen kielen taitoa ratkaisevasti suuntaan eikä toiseen, eikä lyhyt kesäloma kai mitenkään ehdottomasti saa heitä mieltämään itseään sen enempää suomalaisiksi kuin nytkään. Tärkeät ihmiset pitävät aina yhteyttä ja niiden kanssa, jotka eivät pidä, yhteys kuihtuu luonnollisesti itsestään.

Niin jospa sittenkin sanon, kuten tähänkin asti, leikillisesti ja lämmöllä, että tuon maan olen jo nähnyt. Kesä se tulee tänne kauaskin, ja lomallehan me voidaan mennä vaikka Meksikoon.

Keskikesän Mardi Gras

Facebook on täynnä ihania juhannuskuvia. Tämä on se kohta vuodesta, jolloin kotimaahan on oikeasti ikävä. Jouluna sentään lohduttaa se, ettei siellä kuitenkaan tarkenisi. Nyt saattaisi vaikka tarjeta.

Koetan selittää Uncle B:lle, mitä juhannus tarkoittaa. Hän tietää ennestään vapun. Silloin pohjoisessa juhlitaan niin kuin Mardi Grasia New Orleansissa, paitsi että juodaan vähän railakkaammin. 

Uncle B. kysyy siis, onko juhannus niin kuin vappu. Sanon, että on. Paitsi että nyt kuuluu mennä jonkun mökille saunomaan ja mielellään uimaan kylmään järveen keskellä yötöntä yötä - mahdollisesti vaatteitta ja ehkäpä tukevasti tuiterissa.

Korostan varmaankin vääriä asioita. Uncle B. lisää juhannuksen listaan asioista, joita hän ei halua kokea Suomessa.

Lapsille koetan näyttää muutaman kokkokuvan, jotta tietäisivät edes, mistä on kyse. Keskimmäinen muistaa vielä. "Toi kokko ei näytä samalta kuin se meidän. Toi on ihan liian pieni." 

Ehkä ensi kesänä?