Tyly paluu arkeen

No kyllä me kotiin päästiin, vaikka se kotimatkan toka osuus jäi sitten kokonaan bloggaamatta. Ajettiin yhden päivän aikana Sacramentosta San Josen kautta kotiin Torranceen, ja kyllä siinä oli ihan riittävästi ajamista.

Kotipihalla laskettiin, että kokonaismailit oli suunnilleen niin kuin olisi mennyt Utsjoelta Helsinkiin ja takaisin, kahdesti. Mutta olihan se sen arvoistakin tietysti monella tavalla.

Ajoin kotimatkasta ison osan ja huomattiin, että se muutaman päivän huimaus, mikä yleensä seuraa vuorten ylitystä, vaivaa lähinnä apukuskin penkillä istunutta. Tällä kertaa sisäkorva keikkui siis miehellä, joka ei tästä vaivasta ole aiemmin kärsinyt.

Arki alkoi rytinällä, koska heti seuraavana aamuna meidän univajeisten aikuisten piti olla töissä ja matkasta väsyneiden pienten tyttöjen YMCAssa. 

Mulla oli vastassa vallan jumalaton kiire ja useampia tuhansia lukemattomia sähköposteja. Hellurei. Ekana iltana kotona makasin sohvalla lukemassa motivoivia mietelauseita enkä jaksanut evääni liikauttaa. Mutta tietysti piti vähän suihkia jotain eukalyptus-ötökkämyrkkyä sinne tänne.

Torstaina pienin oli "kipeä" - eli siis vain niin loputtoman uupunut, että puoliso jäi lasten kanssa kotiin etäpäivälle. 

Viikonloppuna räjäyteltiin makuuhuoneissa ötökkäpommeja, pestiin lakanoita, imuroitiin sänkyjä ja myrkytettiin ötököitä koirasta hurjalla tarmolla. Mä vannoin joo, että tilaan ammattilaisen tekemään koko jutun. Mutta sitten opin, että siinäkin tapauksessa meidän pitää tyhjentää koko keittiö kaikista ruokatarvikkeista ja pestä / suojata astiat. Eli siis törkeä homma eniveis.

No, eilen viimeksi pesin koiraa uudestaan ja toissapäivänä mies esitteli jalkaan ilmestynyttä puremaa. Eli siis edelleen pestään ja imuroidaan kaikkea, mikä irti lähtee ja myrkytetään kaikkea, mikä ei lähde. Argh!

Samaan syssyyn muutamassa seuraamassani suomalaisessa blogissa on keskusteltu työn ja perheen yhteensovittamisen haasteista. Ei helkkari nyt oikeasti. Suomalaiset vanhemmat ovat kuulleet tämän sanan jostakin ja olettaneet sen koskevan heitäkin. Ei koske. Se, että pääsee neljältä töistä ja vie piltin kuudeksi jalkapalloon, ei ole haaste. Se on arkea ja ihan hyvää sellaista. Sitä paitsi Suomessa olisi missä tahansa kaupungissa mahdollista, turvallista ja edullista lähettää piltti sinne jalkapalloon myös bussilla.

Mind you, meillä oli Suomessa parhaimmillaan viisi lasta, vaihto-oppilas ja tukilapsi. Molemmat aikuiset kävivät kokoaikaisesti töissä ja vaikka koskaan ei varmaan ollut kauhean leppoisaa, niin ei siinä mitään sen kummempaa yhteensovittamista ollut. Kun aikuinen oli töissä, kunnalliset laitokset hoitivat lapset. Kun lapsi sairasti, aikuinen piti palkallisen vapaapäivän.

Meille lienee onneksi tulossa pian henkilö perheen arkea auttamaan. Tänä syksynä mulla nimittäin ihan tosissaan hajoaa pää kaiken tämän kanssa. Mun työpäivät kestää 9 tuntia, työmatkat 2-3 tuntia. Kahden nuoremman lapsen kanssa on oltava aikuinen 24/7 ja lisäksi on se yksi teini. Soittotunnit, uimaopetus, koira ja sen pahuksen kirput. Siinäpä sitä yhteensovittamista.

Sanon nykyään kerran viikossa miehelle, että jos se voisi vähän edetä urallaan ja tienata enemmän, niin jäisin kotiin leipomaan keksejä. (Mies huomauttaa, että valmiiksi oikeankokoisiksi palasiksi leikatun kaupan keksitaikinan asetteleminen pellille paistamista varten ei ole leipomista.)

Loman jälkeen pienin on aamuisin antanut miljoona halia ja kysellyt, miksi äidin pitää aina lähteä. Hän on huomauttanut, että Amerikassa äidit ovat usein kotona ja vain isät töissä. Miksei hänenkin äitinsä?

Hänen äitinsä käyttää joka viikko koko sunnuntain siihen, että laittaa ruokaa. Koska arki-iltaisin se ruoka ehditään vain lämmittää, ja silloinkin kello on jo iltaseitsemän.

Oltiin aika onnellisia, kun tuli tämä pitkä Labor Day -viikonloppu. Labor Day, maanantai, on useimmille virallinen vapaapäivä, eikä se edellytä kurpitsapiirasta, talon koristelua tai lahjan hankintaa. Rakastan Labor Daytä! Sain yhden päivän lisäaikaa pestä pyykkiä, jota on reissun jäljiltä edelleen ja kirppusirkuksen myötä aivan riittämiin. 

Ja käytiin myös ostamassa lapsille kouluvaatteita ja -tarvikkeita, koska ensi viikolla lapset palaavat kouluun. Siellä ei muuten jaeta lapsille ilmaisia kyniä tai vihkoja tai lämmintä ruokaa. Lapset palaavat myös YMCAn iltapäivähoitoon, joka muuten maksaa meidän kahdelta lapselta kouluvuoden aikana noin kymppitonnin. Hintaan kuuluu valvonnan lisäksi iltapäivisin pari kalakeksiä. Että yhteensovittakaapa tähän taas ne loistavat suomalaiset kunnalliset palvelut.

No niin. Olipas hyvä vähän tuulettaa. This is all insane, mutta juuri nyt en tiedä, miten sen korjaisin. Niin että... etiäppäin, sanoi mummo lumessa? Ooh, lunta. Täällä on ollut tänä viikonloppuna tuskaisan kuumaa.

Ylläri!

Perjantai-iltana en jaksanut ajatella juuri muuta kuin sohvaa. Takana oli taas yksi intensiivinen työviikko.

Kotimatkalla töistä kuitenkin keksin, että lapsille voisi viikonlopun kunniaksi järjestää pienet jätskijuhlat ja kummastelin, kun puoliso pontevasti vastusteli aiettani käydä kaupassa.

Kotiovella kaikki lapset ryntäsivät yllätyksekseni halaamaan. Kyllähän meillä halitaan lähtiessä ja tullessa, mutta yleensä sitä saa ottaa kenkänsä ensin pois. "Me halutaan hali, ennen kuin sä...", aloitti pienin, ja siihen puoliso jo ehtikin väliin: "No niin, siinähän sä olet, eiköhän lähdetä?"

Mutta kun se sohva ja ne mukavat kotihousut? Lähdetään minne?

Matkalaukku oli pakattu mun puolesta ja  hotellihuone varattu. Lapsille oli tilattu pitsaa ja lastenhoitajan kanssa koko homma sumplittu ilmeisesti jo viikkoja sitten.

Niin me sitten ajettiin ensin syömään. Sitten hotelliin ja jacuzziin rentoutumaan. Ikkunan takana välkkyi jokin neonvalokyltti ja kaskaat sirittivät tummuvassa yössä.

Näin levotonta unta siitä, ettei herätyskello soinut ja että meillä oli mukana kaikki lapsetkin, ja joku lastenhoitajan kaveri mukamas apuna, vaikkei tästä apua ollutkaan. Ja sitten hätäiltiin, että ehditäänkö ja jos ei, niin olisiko parempi olla edes yrittämättä.

Niinpä oli vallan helpotus, kun kello kuudelta soi ihan niin kuin sitä oli pyydetty. Hotellin aamiaispöytä oli vehnää täynnä, mutta sain siitä tilkan kahvia ja toisen appelsiinimehua. Ja sit me ajeltiin rannalle 5K-juoksukisaan.

Joka meni ihan hyvin nähtynä siihen, ettei viime viikolla päässyt yhtään treenaamaan. Puoliso jaksoi ottaa loppukirin ja mä juoksin sitkeästi maaliin omaa tahtiani. 

Joku umpiluuidiootti siellä joukossa oli päättänyt, että kaikki varmaan haluaa kuunnella musiikkia niin kuin oltais rock'n'roll-maratoonilla. Hän juoksi sitten kännykkä kädessä soittaen sitä musiikkia kaikille. Piti ottaa vähän spurttia, että päästiin kaverista kauemmaksi, koska mähän en siis osaa hengittää ja juosta, jos musiikki soi. 

Mutta muuten siis ihanaa, kaunis ranta, puoliviileä aamu ja hyvä fiilis!

Lihakset lepyteltiin siellä jacuzzissa, ja sit me kiepautettiin vielä romanttinen kaksinkävely Aquarium of the Pacificissa, jonne hankittiin joskus kauan sitten kausiliput. Kalojen katsominen oli oikeasti aika meditatiivista, jos zonasi jotenkin ulos lukuisat lapset, jotka laumassa kiljuivat juuri löytäneensä Nemon.

Talvella näitä viikonloppuylläreitä ei sitten enää niin tapahdukaan, kun lastenhoitaja lähtee taas itärannikolle omiin maisemiinsa. Mutta onpas ihanaa, että joskus perjantai-ilta on jotain ihan muuta kuin siltä odottaa.

Kuoppaista tietä

Viime viikkoina olemme saaneet tarkastella huolellisesti omaa elämäntapaamme. Olen ajatellut, ettemme ole kovin kulutuskeskeisiä - ja ehkä emme tässä yhteiskunnassa olekaan. Mutta on meidän arkeemme selvästi hiipinyt vähän kaikenlaista.

On kylmiä ja kuumia juomia, joita mielellämme käymme ostamassa autoon mukaan. On alennusmyyntipäiviä ja jatkuvasti alennuksella myyviä kauppakeskuksia, joista käymme ostamassa kengät sekä sille lapselle, joka niitä tarvitsee, että kahdelle muullekin. (Koska ne kuitenkin tarvitsisivat niitä pian ja muuten pitää jotenkin käsitellä se paha mieli -tilanne. Olen järkyttynyt siitä, että huomaan tosiaan toimivani ja ajattelevani näin.) Ja noutoruokaa tai ulkona syömistä, sitähän me teemme aika paljon. Tilamme pitsan, kurvaamme kiinalaiselle tai lähdemme aamiaiselle pannukakkutaloon.

Kun muutimme, oletus oli, että tähän kaikkeen on varaa. Puolison saama työtarjous oli hyvä ja sen perässähän tänne lähdettiin.

Nyt jos on sukulaisia linjoilla, kannattaa istahtaa tukevasti siihen penkkiin. En ole monelle huudellut, kuinka siinä sitten kävi.

Koko viritys tuntuu jälkikäteen jotenkin epäilyttävästi rakennetulta. Hirveä kiire aloittaa, ja sitten kaikki ne kummalliset ongelmat. Vaikeudet saada työvälineitä ja sitten niille vaikeuksille perustettuja katteettomia moitteita.

Eräänä iltana, aika pian tänne tulon jälkeen, puoliso soitteli kotimatkallaan autosta - kuten usein tekee. Hän ei kertonut päivästään juuri mitään, mutta kyseli, kuinka minulla ja lapsilla oli mennyt. Ilahduin huomaavaisuudesta, mutta muistan hiukan kummastelleenikin sitä. Keittiön pöydän ääressä hän sitten kasvotusten kertoi, että työsuhde päättyi tänään.

USAssa työsopimukset ovat tyypillisesti "at will". Se tarkoittaa silloin molemminpuolin sitä, että milloin tahansa voi lähteä tai voidaan pyytää lähtemään. Irtisanoutumisaikana pidetään kahta viikkoa: on kohteliasta antaa työnantajalle sen verran varoitusaikaa. Mutta jos työnantaja pyytää lähtemään, hän usein saattaa saman tien ovesta ulos.

Niinpä me sitten selitimme lapsille, ettei nyt ostetakaan niitä rullakenkiä (sellaisia, joissa kengän pohjan sisään on piilotettu rullaluistimen rullat), jotka mami oli juuri tullut kaikille luvanneeksi. Ja etteivät aikuiset nyt hae noutokahveja.

Arvostan valtavasti sitä, kuinka vastuullisesti puoliso tilanteeseen suhtautui. Hän haki uutta työpaikkaa hellittämättä. Samoin tein minä. Ja kanssamme muuttanut Uncle B. Vitsailimme, että se, joka ensimmäisenä työllistyy, ostaa tarvitsemiamme asioita. Kuten kuivausrummun.

Nyt, muutama viikko myöhemmin, on Memorial Day - pitkän viikonlopun maanantai. Huomenna aloitan osa-aikaisessa työsuhteessa, jonka tunnit sijoittuvat lasten kouluaikaan. Tällä viikolla Uncle B. aloittaa pysyvässä työsuhteessa, jonka ehdot hän sai neuvoteltua mieleisikseen. Puolisolla on huomenna ensimmäinen päivä määräaikaisessa tehtävässä, joka ehkä sittemmin muuttuu pysyväksi, tai jonka aikana hän ehtii sijoittua muualle.

Uuden alku on ollut odotettua kuoppaisempi, mutta edessäpäin tie näyttää nyt paremmalta. Aina välillä on ehkä ihan hyväkin vähän säikähtää ja ymmärtää, ettei mukava elämä ole itsestäänselvyys. Eivät soijakahvit. Eivät rullakengät. Ei kuivausrumpu - eivätkä edes ruoka ja koti.

Voihan vakuutus!

Pyysin, että puoliso kävisi vielä tarkistamassa ikkunat. Olin tuulettanut taloa koko päivän ja arvelin unohtaneeni olohuoneeseen auki ikkunan, joka antoi suoraan talon eteen kadulle.

Ikkunat avautuvat hauskasti alhaalta ylös ja niiden eteen taittuu talon sisällä puinen luukku. Ikkunan avonaisuutta ei luukun säleiden läpi näe.

Olimme valvoneet myöhään ja olohuoneen valot oli jo sammutettu. Ikkunan edessä lattialla lojui suuri tummanpunainen säkkityyny, ja siihen puoliso kompastui. Vastaan ottanut käsi napsahti kipeästi seinään ja aamuun mennessä nimetön oli sininen ja turvoksissa.

Onneksi sairasvakuutus oli hoidettu kuntoon viime viikolla.

Aamulla puoliso vietti puolitoista tuntia puhelimessa varatakseen ajan lääkärille. Ensin ei mitään tietoja vakuutuksesta näkynyt missään ja välissä piti soittaa vakuutusyhtiöön. He kertoivat siirtäneensä tiedot palveluntarjoajalle jo viime viikolla ja laittaneensa vahvistuksen postitsekin.

Ehkä ne tiedot lähetettiin Pohjois-Kaliforniaan?

Lääkärikeskuksen kanssa sovittiin, että puoliso ostaa tämän käynnin suoraan omalla rahalla ja saa korvauksen sitten, kun ja jos vakuutus joskus toimii.

Yhtäkkiä puhelimen päähän sattuneen uuden virkailijan kone kuitenkin näytti oikeita tietoja ja kymmenen dollarin omavastuuosuutta. Vakuutustiedot siis olivatkin jo kunnossa!

Aikaa läheiselle lääkäriasemalle ei enää löytynyt, ne oli ehditty sen 1,5 tunnin aikana jakaa pois.

Veimme lapset kouluun ja lähdimme ajamaan viereiseen kaupunkiin, Carsoniin, josta aika oli löytynyt. Oli neuvottu olemaan paikalla hyvissä ajoin, jotta mahdollisesti vielä ilmenevät epäselvyydet saataisiin hoidettua ennen lääkärin tapaamista.

Vastaanottovirkailija ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin pahoitella. Hänen koneellaan puolison tietoja ei nyt löytynyt mistään järjestelmästä. Asiakkaalla pitäisi olla vähintäänkin tilapäinen jäsennumero, mutta sellaista ei ollut annettu. Enää ei ollut mahdollista sekään, että käynnin olisi maksanut itse. Virkailija ei voinut päästää eteenpäin potilasta, jolla ei selvästikään ollut vakuutusta.

Puoliso soitteli lääkärikeskuksen aulassa puheluja vielä yhden tunnin, ennen kuin väliaikainen numero järjestyi. Lääkärikeskus selvitti, että jotain tietoja vielä puuttui ja vakuutusyhtiö puolestaan löysi ne seisoskelemasta kiireellisesti toimitettavien työjonosta. He aikoivat ne kyllä toimittaa ne eteenpäin heti ehtiessään, mutta neljän minuutin päästä koittava ajanvaraus kuulosti liian tiukalta tahdilta.

Sitten tapahtui sama ihme kuin aamulla: seuraava virkailija sitten taas vain näkikin kaikki tiedot ja kummasteli vain, kuinka sitä väliaikaista numeroa ei ole jo annettu.

Tämä tällainen on täällä niin tavallista, että välillä on vaikea uskoa, ettei se ole tahallista.

Tällä välin lääkärille varattu aika ehti jo tulla ja mennä, sillä eteenhän lyötiin vielä pinkka täytettäviä lappusia. Joku sairaalan väestä alkoi myös pohtia, eikö koko perheen asiakasnumeroita voisi hoitaa tässä samalla. Meidän mielestämme ei voinut.

Hoitajat ujuttivat puolison uudelleen lääkärin aikatauluun ja vihdoin sormea katsottiin! Sitten sitä kuvattiin. Ja katsottiin. Välissä sai aina istahtaa odotushuoneessa.

Kotiin lähdettäessä diagnoosina oli hiusmurtuma ja hoitona kevyt lasta. Aikamoinen vakuutushässäkkä.