Kun voi huokaista

Tämän viikon olen ollut taas tiiviisti töissä, eikä viikonloppunakaan ole vapaata. 

Kuluneen viikon aikana vähän harmitti, kun yksi lapsi poti vatsapöpöä. Vähän säikäytti, että puolison auton kylkeä taas liikenteessä kolhittiin. Vähän turhautti, kun koulun kanssa sai muutaman päivän vääntää paperia ja byrokratiaa, että pienimmälle määrätyt lääkkeet otettiin kouluhoitajan huomaan. Vähän piti nostaa omankin toiminnan tasoa, kun pari kollegaa sai töissä vapautuksen tehtävistään.

Useampaan päivään on ollut tarve laittaa ekstramäärä yritystä. Se väsyttää yllättävästi. Ja toki sekin, että ainakin kahtena yönä takapihalla on tainnut hiipiä haisunäätä. Se haju on nimittäin vihreä ja karmiva pilvi, ja siihen herää.

Perjantai-ilta tuntuu kuitenkin vähän perjantailta, koska monta pientä asiaa loksahti paikalleen:

Pienet tytöt olivat hyvän tovin leikkimässä kavereiden luona. Heidän aikuisensa haki lapset suoraan koulusta ja ehdin siksi kiepaista kotiin kahvilan kautta. 

Soijalattekuppi kädessä oivalsin, että koko viikon oli vähän jännittänyt. Äkkiä tuntui - kuin ennakkoaavistuksena - oikein hyvältä se, että meille lensi tänään Suomesta nuori neito, joka asustaa kanssamme useamman viikon. Tuleviin viikkoihin saattaa tulla aavistus kepeyttä.

Koti hiljeni hetkeksi kokonaan, kun puoliso halusi viedä teinin soittotunnille ja Uusi Ystävä vetäytyi lepäämään. Saatoin huokaista.

Sitten ovi kävi ja se meno tietysti alkoi taas uudestaan.

Vain yksi kustomoitu kupillinen soijalattea.