perjantai 16. syyskuuta 2016

Haluaisitko, kultapieni, jätskin?

Töissä olen kurkistuspaikalla täkäläiseen lastenkasvatukseen. Työpaikkani on lapsista kiva. Erityisen paljastavia ja avartavia ovat ne hetket, joina aikuiset haluavat jo lähteä. Lapset yleensä eivät halua. Amerikkalainen aikuinen ei julkisessa tilassa voi korottaa lapselle ääntään, joten tilannetta harvoin ratkotaan komentamalla tai huutamalla.

Töissäni käy tietysti paljon minun näkökulmastani järkeviä vanhempia sekä ihmisiä, jotka tekevät lasten kanssa töitä. He eivät aina ole lastenkasvatuksen ammattilaisia, mutta heille on kertynyt kokemusta. Heillä ei yleensä ole ongelmia päästä ulos ovesta. Lapselle sanotaan, että nyt on aika mennä. Joskus selitetään, miksi. Joskus muistutetaan, että tullaan toisena päivänä takaisin (ja lapsikin tietää, että tämä ihminen pitää sen lupauksen). Joskus lapsi kannetaan itkevänä ulos.

Näen myös ääripään vanhempia. Niitä, joiden mielestä on ihan sopivaa ja raamatullista esimerkiksi nipistää tottelematonta lasta, lujaa. 

Ja toisen ääripään vanhempia, joiden epätoivoinen kamppailu tarjoaa parhaan show'n.

Oli yksi parivuotias, joka makasi lattialla ja itki väsymystään. Vanhempi istui vieressä ja kyseli, haluaisitko lähteä kotiin nukkumaan. Lapsi ei halunnut, joten kotiin ei lähdetty.

Oli kaksi pientä lasta, jotka juoksivat karkuun vuorotellen. Vanhempi sai aina välillä toisen kiinni ja istutti oven viereen odottamaan sillä aikaa, kun meni etsimään toista. Menin lopulta apuun ja luin kirjaa kiinni saadun kanssa sillä aikaa, kun vanhempi maanitteli karkulaista: "Eikös mentäisi jäätelölle?"

Oli kolmilapsinen perhe, jonka esikoinen pyöritti koko esitystä. Vanhempi laittoi kaksi nuorempaa rattaisiin ja odotti ainakin kaksikymmentä minuuttia, kun esikoinen leikki aina vain uuden leikin. Pienemmät sisarukset itkivät väsyneinä ääneen. Lopulta vanhempi aloitti maanittelun: "Eikö kulta jo mentäisi? Saat sen yllätyslahjan, jonka paketoin sinulle aamulla valmiiksi!"

Valitettavasti tällainen lempeä ja kunnioittava kohtelu ei näytä tuottavan huomaavaisia lapsia. Jokainen edellä mainituista lapsista on työntekijän näkökulmasta ollut hankala asiakas. He ovat olleet niitä lapsia, jotka ovat tönineet toisia lapsia, rikkoneet tahallaan leluja ja uhmanneet työntekijän antamia ohjeita. He ovat olleet lapsia, jotka ovat kirkkain silmin sanoneet "okei", kun heitä on pyydetty muuttamaan käytöstään - ja tehneet saman, juuri kielletyn toimen sitten heti uudestaan.

Yhdestäkään näistä lapsista ei ole myöskään tullut hauskan paikan kanta-asiakasta. Oletan sen johtuvan siltä, että harvat vanhemmat jaksavat kokea viikon aikana useampia noloja hippasleikkejä tai käydä jäätelöllä väsymystään kirkuvien lasten kanssa. Yllätyslahjojenkin kanssa ehkä lopulta tulee jokin taloudellinen, ajallinen tai tilaan liittyvä rajoite vastaan.

Kaikki lapset käyttäytyvät joskus huonosti ja kokeilevat rajojaan. Voin kuvitella, että jos toisin omat lapseni mukaan töihin, joutuisin ainakin yhden kanssa kertaamaan lukujonon alkupäätä, ennen kuin kengät löytyisivät jalkaan. Enkä siis koko kirjoituksellani tarkoita tätä - vaan sitä, että on surullista nähdä, kuinka jotkut hyvää tarkoittavat vanhemmat suorastaan opettavat lapsensa käyttäytymään huonosti. 

Kenellekään pienelle ihmiselle ei ole hyväksi kuvitella olevansa niin erityinen, ettei hänelle tästä maailmasta mistään löydy äärtä eikä rajaa.

1 kommentti:

  1. Vaimo puuskahti tuossa männäpäivänä ostarilla, että "ugh, American kids are so bratty!", joka ehkä osittain johtuu siitä, että hän ei ole päässyt seuraamaan suomalaisia lapsia siskontyttöjäni lukuunottamatta järin läheltä. Tulimme kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että aika leväperäistä kasvatusta kyllä näkee liikenteessä. On leperteleviä maanittelijoita, huokailijoita ja sitten näitä avokädellä läpsijiä. Meinasin kerran hajota itseeni, kun näin ruokakaupassa äidin lyövän lastaan, siis aivan rehellisesti mäiskäyttävän kädellä. Toisella kerralla silmät pyörivät päässä, kun koko kauppareissun tuhmaillut pikkupoika palkittiin ilmapallolla, koska hän sitä kirkuen vaati kassajonossa. Lapset nyt tekevät mitä tekevät, mutta että aikuiset mukana?

    Olen samaa mieltä, on surullista katsella sivusta kun hyvää tarkoittavat vanhemmat tekevät jälkikasvulleen (ja siinä samassa myös meille muille) karhunpalveluksen.

    VastaaPoista