Kasvatuksesta, kulttuureista ja konflikteista

Erään tuttavani some-seinällä käytiin keskustelua arvoista ja lasten kasvattamisesta. Osallistuin sanoen, että voin äitinä opettaa lapsilleni vain sen, minkä itse tiedän ja antaa vain sen, mikä minulla itselläni on. Se on myös velvollisuuteni. Niinpä esimerkiksi opetan lapsille omaa kieltäni, vaikka he myöhemmin hylkäisivät sen. Kasvatan heitä tuntemaan omat arvoni, vaikka he aikuisina omaksuisivat toisenlaiset.

Kahdessa kulttuurissa kasvavat lapseni saavat kodin ulkopuolelta erilaisia vaikutteita kuin meiltä vanhemmiltaan. Koulu, ympäristö ja kaverit puhuvat kirjaimellisesti eri kieltä ja opettavat toisenlaisia asioita kuin koti, vanhemmat ja (aiempi) kotimaa - joskus jopa keskenään ristiriitaisia.

Me onneksi elämme paikassa, jossa kulttuurinen moninaisuus on normi ja sallivuus suurta. Tuttavan some-seinällä arvokeskustelu äityi kiistaksi ja ala-arvoisiksi heitoiksi. Muistin, että entinen kotimaa näyttää joskus ajatuksellisesti ahtaalta.

Toki täälläkin tulee vastaan konflikteja. Tavallisimmillaan ne ovat byrokraattisia ja aika harmittomia, kuten vaikeudet, joita koettiin, kun koetettiin saada tyttären lääkitystä mukaan kouluun. Nuori työkaverini neuvoi, että ei kun ympäri vaan, säännöt on tehty rikkomista varten! Selitin tahtovani kulkea viitoitettua reittiä pitkin, jotta kuusivuotiaan ei tarvitsisi kokea moraalista ristiriitaa.

Jatkoimme keskustelua kulttuurierojen tiimoilta ja pohdimme mm. itsevarmuutta. Amerikkalaisessa kulttuurissa ihmisen on syytä osata ottaa paikkansa ja puolustaa sitä. Pitää osata näyttää toisillekin, mikä oma arvo on. Varmuus - tarvittaessa jopa tietynlainen röyhkeys - nähdään hyvänä asiana.

Selitin, että suomalaisessa kulttuurissa hyvän näkeminen itsessä on piiruntarkkaa puuhaa, sillä saa erittäin herkästi kerskailijan maineen. Työkaveri totesi, että siinäpä sitä jo sitten onkin lapsilleni ristiriitaa, jonka kokemista en voi heiltä valita pois.

Röyhkeyden ja itsevarmuuden kääntöpuolella amerikkalaiset (ainakin täällä länsirannikolla) kasvattavat lapsiaan kohteliaisuuteen, poliittiseen korrektiuteen ja etenkin vanhempien ihmisten kunnioittamiseen. Monet painottavat tätä puolta paljon enemmän kuin suomalaiset.

Minusta kuitenkin on ihan hauskaa ja virkistävää, että lapset ovat joskus aavistuksen nokkelia ja nokkavia. Muistavatkohan tytöt aina, että kotona voi joskus olla sarkastinen ja leikitellä ivan rajapinnalla, mutta opettajalta saa samalla puheella vähintäänkin pahan katseen? Lapsethan ovat kuitenkin lapsia: monissa taidoissaan rosoisia ja keskeneräisiä.

Olen viime aikoina ajatellut, että immigranttiäitinä yksi tärkeimpiä tehtäviäni onkin se, että muistutan immigranttityttärilleni, että he ovat upeita. He ovat upeita, vaikka eivät vastaisi kertakaikkiaan kenenkään odotuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla. Luultavasti he ovatkin jo "aina liian jotakin" riippumatta siitä, missä maantieteellisesti sijaitsevat. Olen päättänyt, että se on hienoa. Kukapa haluaisikaan elää muotissa!

Jotkut konflikteista eivät kuitenkaan ole niin harmittomia. Kannan huolta lapsestani, joka kamppailee sosiaalisten taitojensa kanssa enemmän kuin toiset. Hänessä on paljon upeita ominaisuuksia, mutta ajoittain hän on sosiaalisesti kömpelö. Hän on erilainen, eikä hän ole helppo, ja tämä pätisi jossain määrin, kasvaisipa hän missä tahansa.

Äitinä näen tietysti ensisijaisesti kaiken sen hyvän, mitä lapsessani on. Mutta ellei minulla olisi häneen lämmintä suhdetta ja jos kulttuurisesti tai omiin arvoihini nojaten odottaisin lapsilta yleensä aivan toisenlaista käytöstä, tätä lasta voisi olla erityisen vaikea ymmärtää. Ellen olisi itse edes vanhempi, en välttämättä käsittäisi sitäkään, että aivan kaikkea ei lapsissa voi kasvattaa. Aivan kaikkea ei pidä edes yrittää.

Olemme käyneet Uncle B:n kanssa tästä lukuisia keskusteluja. Minä arvelen, että hän näkee pienessä tyttäressäni myös omia mörköjään. Hän puolestaan arvelee, ettemme me tunnusta totuutta tai "tee asialle mitään". Mahdollisesti keskustelemme myös aivan eri lähtökohdista käsin. Ja sitten on ollut joitakin aivan päättömiä syytöksiä, niin kuin se, että koiran silmätulehdus olisi ollut tämän lapsen aiheuttama.

Siinä kohdassa mietin, että mitä tähän voi edes sanoa?

Hetken mietittyäni sanoin olevani syytöksestä hyvin loukkaantunut ja vihainen.

Konflikti on töninyt minua mukavuusalueeltani - siltä, jolla olen ystävällinen people pleaser - ja patistanut etsimään kohtaa, jossa keskustelu, ymmärtäminen ja avoimet loput päättyvät. Olen surullinen siitä, että tilanne kalvaa ystävyyteemme syvää juopaa. 

Mutta onhan sentään asioita, jotka pätevät kielestä ja kulttuurista, jopa lajista riippumatta: koskaan ei ole ollut kuningasidea töniä hereille äitikarhua.