Paluu kouluarkeen

Lapset ovat palanneet kouluarkeen, jes! Takanapäin ovat kesän pitkät, laiskat päivät, joina aamut kestivät kauan ja sisarusten kina velloi talossa aamusta iltaan.

Alakoululaisten kouluvuoteen valmistauduttiin aloitusta edeltävänä iltana vanhempainyhdistyksen järjestämällä Ice Cream Social -tilaisuudella. Sen aikana sai tutustua luokkien oppilaslistoihin ja kirjoittaa shekkejä vanhempainyhdistykselle. Yläkoulussa vastaava juttu oli kouluun rekisteröityminen muutama viikko sitten. Silloin sai mm. käydä tarkistamassa, missä oppilaan tuleva lokero on (kaikista tärkein juttu yläkouluun siirryttäessä tuntuu olevan se, että saa oman lokeron) ja kuinka se avataan (ei helppoa ollenkaan, kuulemma).

Nuorin aloitti ensimmäisen luokan. Yllättäen se ei ollut sen kummemmin tunteellista niin hänestä kuin minustakaan. Vuosi Kinderissä taisi valmistaa meidät molemmat hyvin. Neiti olisi mielellään kävellyt luokkaansa ihan itse, saattamatta. Mutta kun muutkin vanhemmat roikkuivat luokan ovella, katsoin tarpeelliseksi olla paikalla. Tytön luokalle tuli kaksi hyvää kaveria. Heidän äitiensä kanssa katselimme tyttöjen iloista halailua ja totesimme: "Now we are good."

Keskimmäinen jatkoi kolmannelle ja sai hänkin luokalleen muutaman viime keväältä tutun hyvän ystävän sekä kuulemma kivan tuntuisen opettajan (jonka nimi minusta viittaa skandinaaviseen perimään. Odotan, että pääsen keskustelemaan ja kyselemään siitä).

Vanhin neiti siirtyi Middle Schooliin, mikä itse asiassa iski äidin tunteisiin tänä vuonna kovimmin. Jos esikoiseni on yläkoululainen, minun täytyy olla tukevasti keski-ikäinen. Ja sitä paitsi, miten se pieni siellä pärjää (on pärjännyt aivan mainiosti ja tuntuu muutamassa päivässä kuin kasvaneen päänmitan verran isommaksi ja vastuullisemmaksi). Onneksi muilla vanhemmilla näyttää olevan samat tunnelmat. Middle Schoolin portilla olen nyt muutamana päivänä ihastellut tätä maata, jossa helikopterivanhemmuus on niin arkipäiväistä, että yläkoulun portilla meitä riittää aivan tungokseen saakka. Tietysti kuudesluokkalainen - ja vanhempikin lapsi -  vielä saatetaan kouluun ja koulusta!

Tosin meidän yläkoululainen saa pian opetella kävelemään alakoululle ihan itse, kun kyseessä kuitenkin on vain vajaan kilometrin matka. Ala- ja yläkoulun loppumisajankohdat on suunniteltu sillä tavoin yhteensopiviksi, että yläkoululainen ehtiikin reippaasti kävellen alakoululle juuri, kun siellä kello soi. Matkalla on yksi ison tien ylitys, ja siinä näyttää päivystävän suojatievahti.

Koulunaloitus ei kuitenkaan olisi koulunaloitus, ellei siihen liittyen olisi tehty immigranttimokaa. Yritin kyllä olla tarkkana. Todistukset kielikokeen tekemisestä palautettiin toimistoihin, samoin shekit vanhempainyhdistyksille. Koetin moneen kertaan etsiä koulutarvikelistoja, jollaisiin pohjoisessa totuimme. Kun niitä ei mistään löytynyt, kävimme kuitenkin hankkimassa perusvihkoja, kyniä ja kumeja. Ja kaikkea pientä ja kimaltavaa, mitä lapset kokivat tarvitsevansa. :)

Ensimmäisen päivän aamuna mies huomasi alakoululla, että lapset ja aikuiset kanniskelivat mukanaan pieniä lahjuksia. Kotona leivottuja keksejä, lahjakortteja ja sen sellaista. Opettajalle kuuluu siis vuoden aloitukseksi tuoda lahja! Ekaluokkalainen kertoi minulle varsin närkästyneenä koulupäivän jälkeen, että "kaikki muut" toivat sellaisen. Mistäs ihmeestä me olisimme tämän voineet tietää? Toivottavasti se nyt ei vaikuta lapsen arviointiin, vaikka perheen arviointiin ehkä vaikuttaakin.

Sittemmin selvisi, että koulutarvikelistaa ei löytynyt mistään siksi, että lasten kouluissa moinen katetaan suorilla lahjoituksilla. Näppärää, paitsi että ehdotetut lahjoitussummat ovat merkittävän suuria. Töissä kuulin, että naapurikaupungin public schoolit pyytävät kahta tuhatta dollaria vuosittain per lapsi. Asiasta kertoneen koulussa lahjoituksista pidetään myös julkisesti kirjaa niin, että jokainen kyllä tietää, jos Maija-Petterin vanhemmat eivät kouluvuoden aikana summaa saavuttaneet. Huh!

Koulujen alku tietää sitä, että arkiaamuisin ensimmäinen tehtäväni on lounaiden pakkaaminen. Netti on täynnä hassuja juttuja siitä, kuinka toiveikkaat vanhemmat pakkaavat lapsille mukaan hedelmiä, joita nämä sitten uskollisesti ulkoiluttavat, jotta omenan päivään tulisi sisältöä, ennen kuin se illalla palaa koskemattomana takaisin kaappiin. Meillä hedelmät yleensä tekevät kauppansa, mutta edellispäivän päivällistähteistä mukaan pakattu lämmin lounas palaa usein sellaisenaan kotiin. Se on tosi harmi juttu, koska näin lapset ovat päivän aikana jossain kohdassa nälissään, eivät ehkä jaksa opiskella aivan täysillä ja se ruokakin menee lopulta roskiin.

Haluaisin tänä vuonna löytääkin jonkin viisasten kiven ja ratkaista tämän ongelman. Olisiko jokin helppo, suhteellisen terveellinen vaihtoehto, vaikka edes yksi ainoa, jonka voisin pakata mukaan joka ikinen aamu, niin kauan kuin se tulee syödyksi? Jokin piiras? English Muffin? Croissant? En haluaisi mennä aivan pitsalinjalle (sen voisi ostaa koulustakin) enkä hankkia kaupan valmiita lisäaineita+lunchables-pakkauksia. Onko kellään kuningasideaa, jota voisin kokeilla? Alan jo ymmärtää niitä vanhempia, jotka pakkaavat lounasrasioihin nallekarkkeja ajatellen, että ne ovat varmaan terveellisiä, kun ovat niin värikkäitäkin.

Muutaman koulupäivän jälkeen viikonloppu tuntuu taas tosi kivalta. Lauantai-aamuna ei ole ollut minnekään kiire (paitsi että me miehen kanssa juostiin jo puoli seitsemältä) eikä lapsia ole tarvinnut patistella. Tästä alkaa syksy - niin kuin esikoinen sanoi, nyt kun koulu alkoi, pian on Halloween, sitten Thanksgiving ja ennen kuin huomaammekaan, joulu. Onneksi pianotunneilla harjoitellaankin jo Jingle Bellsiä.