Miten tää...?

Arkirytmiin tottuminen ottaa aikansa, totesimme piano-opettajan kanssa. Hän kertoi nähneensä tällä viikolla paljon muitakin väsyneitä lapsia kuin minun pianon päällä nuokkuneet mukulani.

Arkirytmiin tottuakseni tuunasin eilen Starbucksin mobiilitilaukseni suuremmaksi ja vahvemmaksi. Jaamme puolison kanssa yhteisen sovelluksen (palkintopisteet kertyvät siten nopeammin), joten kun kuitti hetken päästä kilahti ruudulle, tuli mieheltäkin tekstari: "Aha!"

Olen yrittänyt olla nauttimatta iltapäiväkahvia. Hei hei, yritys!

Unohdin vallan, että alakoululaiset pääsevät kerran viikossa aikaisemmin kuin muina päivinä. En siten kertonut asiasta esimiehellekään. Eilen tajusin, että tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Onneksi Uncle B. oli valmis auttamaan. Onneksi esimies on äiti itsekin ja kun lapsista on kyse, aina valmis joustamaan.

Se pari päivää sitten kehumani yläkoululainen on jo kokonaan unohtanut vastuullisuuden ja isoksi kasvamisen. Eilen teki läksyjään ja chattasi kavereille ja teki läksyjään ja päivitti musiikkisovellusta ja teki läksyjään ja luki Harry Potteria (sitä uutta). Illalla yhdeksältä läksyt olivat kesken. Aamulla seitsemältä läksyt olivat edelleen kesken.

Niiden läksyjen vuoksi lapsi myöhästyi koulusta ja unohti kotiin sekä lounaansa että puhelimensa. Eipä tullut puhuttua siitäkään, miten koulusta tulo järjestyisi, kun pienemmät nyt sitten pääsivät aikaisin...

Ehdin ajoissa hakemaan alakoululaiset ja aikanaan sain kotiin vähän itkuisen ja järkyttyneen ison lapsen, joka oli jossain vaiheessa kotimatkaa päätellyt, ettei äiti nyt oikeasti ole vastassa missään. Juteltiin sitten jälkikäteen siitä, että näin käy kerran viikossa.

Näin iltapäivällä huomaan, että jääkaapissa ei muuten ole jäljellä ainuttakaan hedelmää ja salaattikeräkin näyttää aika surulliselta. Tortilla-täytteet pääsivät loppumaan - KIITOS KATA, sinä pelastava enkeli: kaikki lapseni ovat syöneet lounaansa kahtena päivänä peräkkäin! Nyt pitäisi mennä kauppaan, paitsi että lapset "tekevät läksyjään" (riehuvat yläkerrassa kuin pahatkin penteleet) ja talon kaikki tekstiilit odottavat autotallissa pesua, kun yhdeltä koiristamme löytyi kirppuja estolääkityksistä huolimatta. Niin, eikä miehellä ole huomiseksi töihin kauluspaitaa, ellen sitä huolla.

Kauluspaitaa ajatellessani tunnen itseni erittäin amerikkalaiseksi kotiäidiksi. Kellokin vaikuttaisi äkkiä kääntyneen kuusikymmentä vuotta taaksepäin.

Arkirytmiin tottuminen vie aikansa! Ei auta, on vain taas mentävä kahvikupillinen kerrallaan.