Myöhemmin Jason Lesteristä tuli harras kristitty ja hän koki, että Jumala halusi hänen ylittävän omat rajansa, jotta hänen elämänsä kannustaisi muita esimerkillään. Hän onkin nykyään thriatlonisti, joka on kilpaillut useaan kertaan sekä Iron Man että Ultra Man -kilpailuissa. Niissä, joissa siis sekä uidaan, pyöräillään että juostaan saman kilpailun aikana aivan huikeita matkoja.
Vau! Minun on helppo ymmärtää, että joku haluaa puskea itsensä äärirajoilleen ja niiden yli. On inspiroivaa, että että Jason Lester - ja muut hänenkaltaisensa urheilijat - ylittävät vielä ekstrahaasteen muutenkin lähes mahdottomissa suorituksissa. Kun tällaista lukee, on tuossa tuokiossa aivan vakuuttunut siitä, että itsekin voisi saavuttaa mitä tahansa. Ihan tekee mieli ryhtyä harrastelija-thriatlonistiksi.
Lester kertoo kirjassaan kuitenkin myös, että kun hän ymmärsi kutsumuksensa ja lähti tavoittelemaan sitä, hänen oli luovuttava kaikesta muusta. Hän muutti toiseen osavaltioon, irtisanoutui töistään, myi omistamansa taidegallerian, hyväksyi ettei ehdi tavata ystäviään tai käydä elokuvissa. Mies harjoitteli suunnilleen kaiken hereilläoloaikansa, joten ei ehkä ole kumma, että myös hänen avioliittonsa kariutui ja perheensä hajosi.
Äärimmäisten unelmien hinta voi olla äärimmäisen kova.
Paljon vaatimattomampien unelmienkin toteuttaminen on kuitenkin periaatteessa samankaltaista. Jostain pitää luopua, että jotain saa. Tällä viikolla olen pohtinut kotona ääneen, kuinka viikkoon saisi mahtumaan lisää juoksumaileja, jos 5K-kisan jälkeiseksi tavoitteeksi ottaisi askelta pidemmän matkan.
Milloin äiti urheilee, tai soittaa instrumenttiaan, tai maalaa, tai kirjoittaa, sisustaa, hoitaa yrttipuutarhaa?
Löysin googlettamalla paljon hyvää tietoa siitä, millaisiin juoksurattaisiin pienet lapset voisi laittaa ja kuinka heitä voisi siinä juostessaan viihdyttää, mutten juuri mitään järkevää siitä, kuinka samaa haastetta ratkotaan isompien lasten kanssa.
Ehkä haaste ei lopulta kosketa kovin monia rattaista ulos kasvaneiden lasten äitejä (ja puhun nyt ihan tietoisesti vain äideistä, koska täkäläisessä todellisuudessa tällaiset asiat nyt vain menevät niin). Jos äidit eivät ole töissä, he liikkuvat - mikäli haluavat -, kun lapset ovat koulussa / preschoolissa. Jos äidit ovat kokopäiväisesti töissä, lapset ovat joka tapauksessa kokopäiväisesti hoidossa - joten tunti liikuntaa sinne tänne on vain tunti lisää hoitoa.
Jos kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei toimi tai toteudu, jäljelle jäänee vain yhden äitibloggarin puuskahdus, että lenkille täytyy lähteä "really freaking early", ennen kuin lapset heräävät. Hänelle tämä tarkoitti esimerkiksi puoli viittä aamulla.
Ilahduin, kun sitten löysin 10K-treeniohjelman, jota noudattaen arkiaamuihin tulisi vain kahden ja kolmen mailin juoksuja. Näihin aika testatusti riittää, vaikka ei heräisikään aamuyöstä. Kaksi mailia on kiva pyrähdys. Kolme ollaan juostu vähän kovempaa, jotta ollaan oltu ajoissa takaisin herättämässä teiniä.
Ja ehkä tämä riittää. Pohdin, olisiko Jason Lesterin tarina erilainen, jos hän olisi nainen ja äiti (vaikka siis onkin isä). Onko miehen edelleen (tässä kulttuurissa) paljon helpompi valita yksi suunta ja heittää kaikki peliin?
Äitien osaksi jää toisenlainen moniottelu: tasapainopeli, jossa toteutetaan koko perheen unelmia ja hyvinvointia. Ja sitten, aikaisina aamuhetkinä, päivään tahdonvoimalla puristettuina, vähän niitä omiakin. Niitä kohtuullisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti