4th of July ja Suomi 100

Kun me kolme vuotta sitten tultiin, hämmästelin sitä, kuinka ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä me kohdattiin. Paikalliset ulkosuomalaiset menivät hyvinkin ylimääräisen mailin auttaakseen meitä asettumaan, sopeutumaan, asumaan ja kalustamaan. 

Piilaaksossa toimiva luterilainen kirkko St. Luke oli uskomaton yhteisö. Kun olimme siellä perheenä ensimmäisen kerran, he kuulivat, että olemme muuttamassa, ja järjestivät keskuudestaan puolessa tunnissa sekä muuttoauton että -avun.

Tietysti täällä moninaisessa maassa riittää ihmisiä, joilla ei ole voimia tai kiinnostusta toisten ihmisten huolille ja vaikeuksille. On sellaista kylmäsydämisyyttä, että huh. Mutta yhä edelleen myös löytyy hyökyinä aivan poikkeuksellista lämpöä ja välittämistä.

Seurailen netin yli erään suomalaisen juoksijan kertomuksia seikkailuistaan. Hänelle juoksu on jo ammatti ja elämäntapa, joka vie eri mantereille ja äärikokemuksiin. Nyt hän juoksee Suomi 100 -juoksua Nuorgamista Helsinkiin. 

Parin etapin jälkeen hän kaipaili toisenlaisia kenkiä edellisessä seikkailussa harmistunutta kantapäätään hellimään. Hän on itse vielä monta päivää aivan keskellä erämaata, eikä siellä ole juuri muuta kuin paikoitellen heikohko nettiyhteys. Edessä ainakin kolme päivää ja toista sataa kilometriä ennen ensimmäistäkään kenkäkauppaa.

Huhuilin juoksijan puolesta muutamassa ryhmässä. Jos joku nyt sattuisi olemaan siellä päin (edes samassa maassa) ja haluaisi auttaa. Oikeasti ehkä odotin sometarinaa, jossa joku juoksija nappaa kengät kaupasta, myyjä lahjoittaa ne ilmaiseksi kuultuaan mihin niitä tarvitaan, ja sankari ajaa yötä myöten umpi-Lappiin, julistaa kaveria-ei-jätetä -henkeä ja postaa Instaan kuvia juoksijan ja Suomen lipun kanssa.

Se taisi olla vähän amerikkalaistunut ajatus. Suomalaiset toivottelivat somessa juoksijalle kovasti tsemppiä ja lähettelivät virtuaalisia jaxuhaleja. Yksi juoksija olisi ollut valmis tuomaan kengät reitille, mutta keneltäkään ei löytynyt kenkiä eikä halua niitä hankkia.

Viis kaverista! Huolehtikoon itsestään. Mitäs läksi? Olisi pakannut paremmin. Hullun hommaa joka tapauksessa. Siinäpähän oppii?

Huomenna juhlitaan USAn itsenäisyyspäivää. Menen aamulla lähirannalle juoksemaan viiden kilometrin pyrähdyksen noin kolmen tuhannen muun juoksijan kanssa, ja illalla perheen kera katsomaan ilotulitteita. 

Huomaan, että juhlin asuinmaatani mielelläni. Heinäkuun neljäs ei ole minulle enää vain vapaapäivä eikä ainoastaan kiva ja eksoottinen kokemus. 

Politiikasta ja byrokratiasta viis, tässä maassa on paljon upeita ihmisiä. Tai ehkä juuri siksi? Kun kansalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan, että joku muu hoitaa, ei ole mun ongelma, me näemme paljon välittämistä, lämpöä, yrittämistä, sitkeyttä, sankaritarinoita ja kaveria ei jätetä -henkeä.

Suomalaiset lukevat niitä samoja tarinoita somestaan. Tarjoilijalle annettiin tonnin tippi, eläinten suojelijat pelastivat lähes nääntyneen koiran, proteesien tekijä lahjoitti pikkupojalle tuhansien dollarien arvoisen jalan.

Jossakin sellaisessa tarinassa haluaisin joskus nähdä suomalaisen päähenkilön.