Urheilusta ja hulluudesta

Mä en oikeasti ymmärrä, miksi ihmiset rääkkää itseään yli rajojensa ja sit ylpeilee sillä. Tai siis ymmärrän, mutta just nyt en halua ymmärtää, kun en itse sellaiseen yhtään pysty. Heittäydyn siis järkeväksi.

Tällä viikolla mun Face ja feedit on olleet täynnä mm. NUTS Karhunkierrosta, jossa suomalaiset polkujuoksijat kisasivat matkoilla 31 - 160 km (pari vaihtoehtoa välissä).

Ja ihan huikeeta siis kulkea tuollainen viiden päivän vaellusmatka vuorokauteen tjsp., inspiroivaa ja upeaa, että joku sen oikeasti pystyy juoksemaan!

Enkä mä ymmärrä polku- tai ultrajuoksusta mitään, mutta näin tyhmän harrastelijan silmiin se näyttää siltä, että aika moni osallistujista oli omaan tasoonsa nähden aivan liian syvissä vesissä.

On oikeasti muutama tosi kova tyyppi ollut tuollakin, jotka ovat juosseet sen, mitä nyt olosuhteet (umpihanki?) ovat antaneet myöten. Mutta osallistujien omien kisaraporttien perusteella varsin paljon oli väkeä, joka käveli suurimman osan matkasta, ja polvi hajosi, ja nilkka hajosi, ja niin edelleen. 

Mä ymmärrän, että kokeneellekin voi sattua maastossa yllätys. Mutta se ei ole yllätys, jos hyvin kevyellä treenaamisella lähtee rankkaan kisaan, eikä selviä. Miksi ihmiset lähtee sellaisille matkoille, joita niiden keho ei kestä?

Ja siis ihan saman jutun voi tietysti tehdä vaikka vain viiden kilometrin matkalla. Voi uskoa, kun joku urheilija uhoaa, että kuka tahansa voi milloin vain juosta vitosen tai kympin ja mennä tekemään sen harjoittelematta. Totta sen sisulla just jaksaa tai sitten kävelee loppuun. Mutta ei siitä terveyttä seuraa.

Mä aloitin juoksun siis viime kesänä ihan järkyttävästä rapakunnosta. Vuosia vaivanneet krooniset nivelsairaudet veivät Suomessa viimeisenä vuotena siihen, etten selvinnyt arjesta. Kaliforniassa aloin voida paremmin, ja aloin hiljalleen kuntoutua. Ensin kävelin. Sitten joogasin (vähän!) ja kävelin.

Jouluna joku sanoi mulle, että kyllä sä jo voit puolimaratonin mennä. Totesin, että en voi. Mieli tekisi. Ihan oikeasti, juoksu on musta ihanaa ja mä en muuta tekisikään, jos se olisi mahdollista. Mut ei ole. Olen siis aloittanut todella, todella hitaasti ja kasvattanut mailimääriä maltilla.

Tässä kuussa mun piti juosta 10K kisa. Siis 10 kk sen jälkeen, kun aloitin säännöllisen harjoittelun. Ensin tuli eteen esteitä (muutto, työkiireitä). Sitten huomasin, että aikoinaan lasten synnytysten yhteydessä saadut vaivat alkoivat palata sillä volyymilla, ettei niitä voinut enää jättää huomiotta. Onneksi lääkäri tiesi mitä tehdä.

Mutta siis pointti: lähes nelikymppinen nainen, jolla on kunto hukassa ja kremppaa siellä täällä, ei saa itseään parempaan kuntoon, ellei lähde ihan tosi tiukasti perusteista. Saa ehkä lopulta huonompaan.

Eri juttu nuorilla (ja ehkä täysin perusterveillä, en tiedä). Teini juuri juoksi koulun juoksujoukkueen kanssa viisi mailia, kevään päätösjuoksun. Ne aloitti syksyllä täysin nollasta, treenasivat vain kerran viikkoon (+ liikuntatuntien pakollinen mailin juoksu joka perjantai) ja kasvattivat matkaa aika isoilla harppauksilla. Viisi mailia (n. 8 km) oli tytölle kova matka, mutta hän selvitti sen ihan hienosti. Ja on nyt kaikin puolin paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Äitinsä sen sijaan palaa nyt toviksi joogaan ja kävelyyn. Tajusin tällä viikolla, että jos siis vatsalihakset ovat suunnilleen ainoa asia, mikä vaimentaa lantionpohjaan kohdistuvaa tömähtelyä juostessa, niin ehkä niiden vatsalihasten kannattaisi olla jotain muuta kuin aika heikot. Siitä siis aloitan.

Ja sitten aloitan juoksun uudestaan, koska mä kyllä rakastan sitä edelleen. En vain niin paljoa, että juoksisin itseni rikki. Tai okei, kyllä niin paljon. Mutta mun tavoite oli olla vahvempi ja terveempi, ja sen täytyy tulla ensin! Jos se tarkoittaa sitä, että mä en koskaan juokse puolimaratonia Yellowstonessa, niin siihen pitää tyytyä. Tämän kehon kanssa pitää mennä loppuun asti, eikä se näytä kestävän kaikkea sitä, mitä villi pää kulloinkin päättää pitää hyvänä ideana.