Sen heinäkuisen aamun jälkeen, jona innostuin aamujuoksulle, on lenkille tullut hilpaistua useampanakin aamuna. On hauskaa painella menemään pitkin hiljaisia katuja, kun naapurusto heräilee ja aurinko vasta aloittelee päivän töitään.
Tiedostan kyllä, etten sijaitse täysin terveessä kropassa eikä laji välttämättä ole paras valinta. Koska se päälle kuitenkin sopii mainiosti, aion katsoa, kuinka pitkään ja kuinka lujaa nivelet kestävät. On tosi hienoa huomata, että jotain ne kestävät ja että vähitellen sohvaperunakin voimistuu.
Muutaman kerran olen kesän aikana vienyt lapsetkin illansuussa rannalle nimenomaisesti liikkumaan. Tytöillä on ollut mukana potkulaudat ja harjoittelu on ollut hauska yhdistelmä juoksua, lautailua, aalloissa leikkimistä ja pokemonien etsintää.
Heinäkuun lopulla mies alkoi lähteä mukaan juoksuille. Ensimmäinen kokemus oli hänestä hyvin ikävä, mutta ei hän siitä lannistunut. Ei hän vieläkään juoksemista rakasta, mutta on siitä salaa vähän innostunut. Ja kojootteja vastaan on toki kivempi puolustautua kahdestaan, jos niitä jonain aamuna satumme kohtaamaan.
Ensimmäisten juoksuviikkojen keskelle sain viestin entisen työkaverini odottamattomasta poismenosta. Hän oli hauska, lämmin ihminen, joka huolehti aina kaikista muista. Mutta hän oli myös tunnollinen, äärimmäisen ahkera ja painoi raa'asti töitä itsestään piittaamatta. Kävimme puolison kanssa monta surullista keskustelua. En voi tehdä mitään muuttaakseni työtoverin kohtaloa, mutta voin antaa sen herättää itseni.
Tänään rekisteröin meidät muutaman viikon päästä juostavaan kisaan, matkana meidän tasolle hyvin sopiva 5K. Eihän se mikään maraton ole (perheessäni on maratoonareita, enkä voisi olla heistä ylpeämpi). Tarkoitus on pääasiassa pitää yllä treenimotivaatiota ja lopulta kisata ainoastaan itseämme vastaan. Mahdollinen maaliin saapuminen ei silti jää ihmeestä yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti