Käyn töissä yhdessä niistä ja heitän joskus mennessäni lapset ja heidän kesähoitajansa rannalle työvuoroni ajaksi. Olen läpeensä ihastunut rantakaupunkien tunnelmaan ja salainen haaveeni on muuttaa johonkin niistä, kunhan tästä talosta vuokrasopimus jättää.
Täällä beach on se tyypillinen alue, jolla lapset viettävät kesäpäiviään ja perheet ulkoilevat ja urheilevat. Uncle B. pelaa rantalentopalloa monta kertaa viikossa ja minä saan viestejä meetup-ryhmältä, joka tapaa rannalla joogatakseen. Joskus vielä osallistun johonkin niistä tapaamisista.
Elämä aivan rannan tuntumassa lienee äärimmäisen hiekkaista, sillä jo näillä ranta-aktiviteeteilla meidän talossa on kaiken aikaa pienen aavikon verran hiekkaa. Imurointi ei auta kuin pienen hetken, seuraava ovesta kulkeva varisee taas pitkin lattiaa.
En ole koskaan ehkä lomaillutkaan tällaisen meren rannalla, sillä monet meren piirteet ovat tulleet yllätyksenä. Esimerkiksi se, että rantatuokion jälkeen silmälasien pinta on hienon hiekan ja hennon suolasumun peitossa. Tai se, kuinka meri vaikuttaa mikroilmastoon.
Meillä on lähes joka aamu pilvistä, sillä meri työntää pilvet aamuksi rannikolle. Jos aamu ei ole pilvinen enää silloin, kun kahvikupin saa nokkansa alle, tietää jo valmiiksi, että edessä on kuuma päivä. Kuuma ei kuitenkaan ole oikeasti kuumaa: ei ole 100 F:n päiviä, joihin pohjoisessa sai tottua.
Iltapäivällä alkaa aina tuulla. Useimmiten tuulee aika kovaa. Naapurin palmusta tippuu valtavia kuivia kappaleita meidän takapihalle. Pyykinkuivaustelineet kaatuvat pitkin pihaa, vaikka niiden jalkojen päällä on rautaiset kuntoilupainot. Pyykit eivät oikeastaan kuivu kuin aamupäivällä, joten tuuli lienee melko kosteaa.
Mutta pääasiassa meri ja sen rannat ovat silti upea juttu. Aamuisin töihin ajaessa katselen maisemaa siinä yhdessä mäessä. Ajan alamäkeen kohti horisontissa siintävää rantaa. Palmuja, aurinkoa... Vau. Ihan oikeastiko me asutaan täällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti