Stressireaktioita

Tätä oloa ei olekaan ollut pitkään aikaan. Silloin ekana vuotena näitä tuli aika usein.

Nyt alla on heikosti nukuttu yö. Saksalaisvieras lähti aamuyöstä ajamaan San Diegoon. Kuuntelin, kun kävi suihkussa, föönasi tukkaa. Kerran lähdettyään palasi vielä takaisin hakemaan jotakin. Jaloissa maanneen koiran reaktioista tiesin, että tuttu ihminen siellä rymistelee.

Illalla kotimatka töistä kesti tavallista pidempään. Ihmiset olivat lähteneet juhlimaan Cinco de Mayoa. Pacific Coast Highway oli loppumatkasta kokonaan poikki teinitytön kuolemaan johtaneen liikenneonnettomuuden vuoksi.

Esikoiseni ikäisen.

Yöllä tapahtuma tunki uniin. Pahuus oli kaikkialla, eikä sitä voinut paeta. 

Aamulla nousemme aikaisin. Puoliso täyttää tänään vuosia. Sitä ei nyt juhlita, juhlitaan sitten kun ehditään. Tänään siirretään loput tavarat vanhalta talolta. Ihmisiä tulee auttamaan. Pitää hakea vuokrarekka.

June Gloom näyttää tänäkin vuonna tulleen May Graynä. Aamu on kolea ja harmaa. Matkalla U-haulille ymmärrän työkaverin flunssan tarttuneen, paleltaa niin. Juoksuista ei tule taas muutamaan päivään mitään.

Kroonisen kivun jaksoista opin, ettei kipua kohden pidä katsoa. En sano puolisollekaan mitään, olen vain hiljaa ja hengitän: lasken viiteen, lasken taas viiteen. Koetan kuunnella lasten jutustelua.

Viime viikonloppuna, kun nukuimme ensimmäisiä öitä uudessa talossa, pienet tytöt menivät petiin itkusilmin. "Ei tunnu kodilta!" itki pienin. Keskimmäinen lohdutti, kokeneempana: "Siihen menee kaksi viikkoa, että tuntuu."

Mietin silloin, että lapsilla on post-traumaattinen stressireaktio siihen kevääseen kolme vuotta sitten, kun me teimme muuttoa Kaliforniaan monta kuukautta.

Niinpä se taitaa olla itsellänikin. Vaikka kahden putkimiehen käytyä kaikki on ihan hyvin, uusi koti kaunis ja kiva, kaikki toimii - silti hetkittäin tahtoo henki loppua, kun uusi taas alkaa.