Lasten kirjoja on vähän ja niistäkin monet alkavat olla päivittämisen tarpeessa. Suomessa päivittyminen tapahtuisi itsestään - lapset hankkisivat tai saisivat uusia iänmukaisia kirjoja ja luopuisivat vanhoista.
Täällä vanhoja ei oikein raaski heittää pois. Eikä uusia hankkia.
Varsinkaan, kun lapsista kukaan ei oikeastaan lue suomeksi. Lukevat vartin viikonlopussa, kun erikseen käsketään.
Huomaan, että ollaan yhtäkkiä vedenjakajalla. Joko tähän asiaan panostetaan nyt - aikaa, vaivaa, rahaa ja muita seikkoja -, tai sitten hiljalleen luovutaan edes siitä ajatuksesta, että lasten pitäisi osata lukea suomea.
Kahdelta nuorimmalla katoaa sanoja.
Äsken keskimmäinen etsi broomia. Sanoin, etten ymmärrä, mikä se sellainen on. Lapsi näytti eleillä, ehdotin viuhtomisen perusteella jääkiekkomailaa. Tyttö sanoi, että ei, kun se, millä witch lentää. Autoin, että witch on noita. Lapsi kiljahti riemuissaan: "Just niin, noitatikku!"
Kahvin juotuani puran laatikoista neuletöitä, jotka aloitin jonakin jouluna; kirjoja, jotka luen sitten joskus; nukkekotiprojektin, joka on kaksi vuotta odottanut tekijäänsä. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei jaksa.
Miksi me kuljetamme tätä kaikkea mukanamme? Haaveita hitaista päivistä, pienistä onnelliseksi tekevistä saavutuksista, identiteetin merkeistä? Raahaamme tavaraa, joka tekee meidät viisaiksi, rauhallisiksi, luoviksi, onnellisiksi, ehtiviksi, osaaviksi - tai suomalaisiksi. Voisi tehdä, muttei tee.
Toissa viikolla katselin puhelimen ruudulta pitkästä aikaa Minun Afrikkani -elokuvaa. Se lumoaa aina uudelleen. Muistatteko kohtauksen, jossa Karen Blixen, valtavan työn tehtyään, ymmärtää taistelleensa sellaisia voimia vastaan, joille hän ei voi mitään? Kastelujärjestelmä tuhoutuu rankkasateessa ja Karen antaa periksi: "Let it go, let it go. This water lives in Mombasa anyway."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti