Yhdellä työkaverillani oli synttärit, kun olin tuntenut hänet kaksi päivää. Hän oli muuttanut Los Angelesiin neljä päivää aikaisemmin, eikä oletettavasti tuntenut kaupungista juuri ketään. Syntymäpäivistään hän mainitsi itse, muuten kukaan ei olisi tiennyt. Vein hänelle pienen lahjan siltä varalta, että se olisi ainoa, jonka hän saisi.
No ei työkaveri uskonut. Olivat nähneet vaivaa ensinnäkin saadakseen luotettavalta taholta selville ruokarajoitteeni ja toisekseen noudattaakseen niitä. Sain onnittelulaulun, hassun kortin ja parhaan gluteenittoman ja maidottoman kuppikakun ikinä.
Liikutuin. Mun työkavereista suurin osa on täällä maailmalla kaukana kotoaan. Jokainen tietää, mitä työyhteisö merkitsee, kun perhettä ja sukua ei ole läsnä eikä ystäviäkään yhtään liikaa. Muutamassa kuukaudessa, tai tarvittaessa parissa hassussa päivässä, tuntemattomasta tulee läheinen ja läheisestä suorastaan sukua.
Tarinan ensimmäinen työkaveri jatkaa muutaman kuukauden päästä matkaansa maailmalle. Suklaalevyillä ja kuppikakuilla kaukana kotoa rakennettu ystävyys ja työtoveruus pitävät lujasti sen jälkeenkin. Jos koskaan tarvitsee suosittelijaa tai sohvamajoitusta, olen aina valmis auttamaan.
Tavanomaisesti ystävyys kai rakentuu yhteisten kokemusten ja kiinnostuksenkohteiden varaan. Työyhteisössäni me olemme eri-ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa, puhumme eri kieliä. Sellaisesta voi tulla toinen perhe, kun kaikkia liimaa yhteen ulkopuolisuus.
Ihana työyhteisö!
VastaaPoistaOlen paljon miettinyt sitä, että itselläni ei oikein olekaan enää muuta viiteryhmää kuin muut ulkopuoliset. En tunne olevani selkeästi suomalainen tai edes ulkosuomalainen, mutta ulkopuolinen olen missä kuljenkin. Ulkopuolisuuden pohjalta olenkin vuosien varrella solminut useampia syviä ja tärkeitä ystävyyssuhteita jotka jatkuvat elämäntilanteesta toiseen ja muutoista huolimatta, eivätkä tosiaan missään määri vaadi samanlaista taustaa tai elämäntilannetta. Ulkopuolisuus itsessään yhdistää.