Veteraanien päivänä marraskuun alkupuolella olimme tyttöjen kanssa rannalla. Tuuli nostatti aallot korkeiksi, mutta hiekan puolella taisi olla kolmisenkymmentä astetta lämmintä. Tytöt menivät leikkimään veteen, kastuivat läpimäriksi ja nauttivat. Kävin juoksemassa pitkän lenkin pitkin rantaviivaa, aurinko paahtoi ankarasti.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Etelä-Kaliforniaan on tullut talvi. Aamut ovat kylmiä, illat ovat kylmiä, yöt vasta kylmiä ovatkin. Iltapäivällä paistaa tovin verran aurinko ja sekin lämpö tuntuu jäävän vaisuksi.
Mutta onhan sisällä lämmin? Ei ole, eristämättömässä talossa, jonka nurkista vetää. Tänään on tuntunut samalta kuin tuulisena, kylmänä pakkaspäivänä Helsingissä. Sellaisena, jona päätti olla tyhmä ja turhamainen ja pukea päälleen vain sukkahousut ja hameen, ja puolimatkassa määränpäähän ymmärsi, että tämä kylmä ei luista ehkä enää irtoa ja että säärystimet, villikset ja mummon vanhat toppahousut olisivat kaikki olleet tarpeen.
Onhan meillä lämmitin tuolla katonrajassa. Se puhaltelee välillä haaleanlämmintä ilmaa. Yläkerta pysyy tässä talossa alakertaa lämpimämpänä, joten sinne sitä lämmintä ei niin kaivata. Ei myöskään Uncle B:n huoneeseen, jota tuuletetaan edelleen ahkerasti, kun ulkona on fahrenheitteja vain joitakin päälle neljänkymmenen. (Sen miehen pitäisi muuttaa Suomeen. Eipähän olisi koskaan enää kuuma!) Keittiöön haaleanlämmintä ilmaa ei tule ollenkaan, kuten ei kesällä tullut kylmääkään. Olohuone ja family room - joita me puolison kanssa nyt siis asumme - ovat hyisen kylmiä. Ilmastointiputkityöt on tehty talossa kalifornialaiseen tapaan, sattumalta ja sinne päin.
Yöllä herään kuuntelemaan kaasulämmittimen kummaa murinaa. Lieneekö se enää kunnossakaan, ja jos ei, miten tuommoinen toimii, tohtiiko tässä nukkuakaan? Vääntyikö tuuletin, irtosiko jakohihna, poksahtavatko kohta polttimot?
Välillä satelee tietysti vettä. Liikenne menee sekaisin. Pyykit eivät kuivu, vaikka nurkassa hurisee pieni ilmankuivatin. Ilmanvaihtoa talossa ei ole, mutta ikkunoiden pitäminen auki on mahdotonta. Kosteus asettuu kaikkialle.
Koirat kummastelevat takaovella, kun eivät pääsekään milloin tahansa kulkemaan, kuten kesällä. Pissaavat sitten hermostuksissaan ovimatolle. Ja nojatuoliin. Autotallissa Herra Fernandez kertoo aamulla närkästyneenä, että tulipa taas aika kipakan viileä yö ja ruokakippokin pääsi sitä kuluttaessa ikävästi vajumaan.
Lapset, nuo ihanat, toivossa väkevät, pukevat innoissaan päälle toppatakit, pipot, sormikkaat ja talvisaappaat. He menevät Uuden Ystävän kanssa katselemaan naapuruston komeita jouluvaloja ja laulavat mennessään: "It's starting to look a lot like Christmas!" Minä saan vuosisadan ankarimman influenssan (tai yhdistelmäannoksen paria eri tautia) ja jään peiton alle palkatta potemaan, moneksi työpäiväksi.
Voi talvi! Ei meistä tullut kavereita täällä lämpimässäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti