keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Make America Kind Again

Kun tänään menin töihin, irlantilainen kaveri pesi autoja ja huikkasi hyvät huomenet, kuten ennenkin. Espanjaa äidinkielenään puhuvat lastenhoitajat tulivat paikalle lasten kanssa, kuten aiemminkin. 

Heistä se, joka puhuu englantia vain auttavasti, oli valinnut päälleen valkoisen t-paidan, jonka kuvituksena oli Kalifornian osavaltio USAn lipun väreissä.

Kysyin työkaverilta, miltä nyt tuntuu. Hän sanoi tuntuvan siltä, että politiikasta ei nyt parane puhua. Ei kenenkään sellaisen kanssa ainakaan, jonka arvomaailman samankaltaisuudesta ei voi olla satavarma. "Siitä tulee nyt vain riitaa", hän sanoi.

Myöhemmin kuulimme hälytysajoneuvojen ja helikoptereiden ääniä. Työkaveri ajoi parhaillaan leikkiautoa parkkiin ja intoutui esittämään, että on takaa-ajettu. 

- Ne löytävät minut! hän huusi nauraen, ja jatkoi heti:
- Ei, kyllä ne sittenkin tulevat hakemaan sinua.
- Minua, miksi? ihmettelin, mutta oivalsin heti: - Ai niin, koska olen maahanmuuttaja.
- Sinä olet ihan turvassa, työkaveri rauhoitteli. - Olethan kuitenkin valkoihoinen.

Kaliforniassa tämä päivä oli immigrantille kuitenkin kohtuullisen hyvä. Osavaltio suunnitteli puolileikillään eroa liittovaltiosta. Kulttuurinen monimuotoisuus oli juuri yhtä laajaa ja hyväksyttyä kuin eilenkin. 

Silti ilmapiirissä oli jotain uutta. Yhdessä yössä USAsta oli tullut maa, jossa saattaisi olla ok sanoa naapurille päin naamaa, että tämä saisi painua sinne mistä on tullutkin. Maa, jossa on paitsi yleisesti hyväksyttyä myös jollain tapaa velvollisuus ilmaista julkista patriotismia, etenkin jos sen syvyyttä voidaan epäillä. Maa, jossa kaikkien ei kannata sanoa ääneen kaikkea, mitä he ajattelevat.

Huomenna lapseni esittävät luokkatovereidensa kanssa isänmaallisia lauluja veteraanien päivän kunniaksi. He laulavat pontevasti ja innosta hehkuvin poskin vapaiden ja urheiden ihmisten maasta, joka heistä tuntuu jo kodilta.

Tänä aamuna koululla samoja lapsia rauhoiteltiin. Viitosluokkalaiset pojat puhuivat sisällissodasta ja ydinaseista ja siitä, että nyt tulee tuho kaikille. Pienempiä pelotti aivan tosissaan. "Älä kuuntele heitä, tuo ei ole totta", sanoivat äidit. Ei saa olla.

Tarvitaan paljon kansalaisrohkeutta ja paljon ihmisten välistä arkirakkautta, että maa tästä parantuu. Sillä vaikka niin ei tarkoitettu, kai, on Yhdysvallat tänään vähemmän vapaa kuin vielä eilen. Vähemmän rohkea. Vähemmän - great.

2 kommenttia:

  1. Minäkin pahaa pelkään, että Trump presidenttinä ei ainakaan paranna Yhdysvaltain yleistä ilmapiiriä... Mutta toisaalta täältä Sudanin näkökulmasta olen kuitenkin ihaillut sitä kuinka ennen ja jälkeen vaalien hyvinkin suorapuheisia vastalauseita ja ajatuksia uskalletaan sielläpäin latoa ihan omalla nimellä - lehdistössä ja somessa. Se oli ennen ihan itsestäänselvää mutta tämä nykyinen asuinmaani on tehnyt vapaudesta ja vapaasta lehdistöstä minulle huomiotaherättävän upean asian.

    VastaaPoista
  2. Toivotaan että tämä surkea valinta kääntyy vielä voitoksi - vaikka omat amerikkalaiset ystävät ovat jo alkaneet kysellä käytännön neuvoja Suomeen muuton suhteen. Ainakin huumoria on luvassa, jos ei mitään muuta hyvää?

    VastaaPoista