Herra Fernandez

Pari viikkoa sitten olin keittiössä laittamassa iltaruokaa. Uusi Ystävä oli lähtenyt ulkoilemaan ja ottanut pienet tytöt mukaansa. Mies istui ikkunalaudalla (meillä on keittiössä sellainen istumasyvennys ikkunan edessä) ja kuuli avonaisesta ikkunasta, kuinka lapset juttelivat kissasta ja kissalle. "Hei, ette kai te silitä vierasta kissaa!" mies reagoi nopeasti.

Lapset ilmoittivat iloisina: "Mutta kun se seurasi meitä kotiin!"

Suuri, mustavalkoinen kattimatti mourusi ja jutteli, kiehnäsi ja halusi silityksiä. Sillä oli selvästi sekä nälkä että jano - ja myös aika yksinäinen olo. Äkkiä en keksinyt muuta antaa kuin koiranruokaa, ja yllättäen se todella maistui.

Pohdimme hetken, mitä tehdä. Ilta oli jo pimentynyt ja meidän asuinalueellamme vaeltelee pimeän aikaan kojootteja. Ne ovat viime kuukausien aikana pyydystäneet ja syöneet monta lemmikkikoiraa ja -kissaa. Päätimme siis ottaa katin talteen yöksi ja etsiä omistajan naapuruston nettisivuston kautta.

Koska koirien ja kissan sopuisa rinnakkaiselo ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta, kissa sai mennä suojaan pihan perällä seisovaan autotalliin. Sinne petasimme pehmeän pedin, jätimme vettä ja lisää koiranruokaa ja toivoimme, että kissa pitäisi sanomalehdillä peiteltyä vatia kissanhiekka-astiana.

Nettisivuston kautta kilahti nopeasti vastaus. Vieraamme olisi oletettavasti muutaman talon päässä asuva Sylvester. Puoliso lähti koputtelemaan annettuun osoitteeseen, ja kun sieltä ei ovea avattu, meni vielä muutaman kerran uudelleenkin. Lopulta jätimme ovelle lapun: Jos kissanne on kateissa, se on meillä turvassa. Soittakaa!

Soitto tuli vasta aamulla. Sylvester oli hyvässä turvassa omassa kodissaan ja meidän vieraamme henkilöllisyys uudelleen epäselvä.

Koetin kartoittaa alueen eläinsuojeluyhdistysten ja kunnallisten toimijoiden tilannetta kuvitellen, että voimme sen piankin jonnekin viedä. Opin nopeasti, että eläinsuojat suur-Los Angelesin alueella pursuavat kissoja. Kukaan ei ollut valmis ottamaan yhtäkään mirriä vastaan. Minulle sanottiin: "Ellet voi pitää kissaa itse, päästä se takaisin kadulle. Älä vie kunnalliseen eläinsuojaan." Kunnallisen eläinsuojelun sivuilla kerrottiin suoraan, että kissoja pidetään elossa vain muutama tunti, ellei omistajaa tavoiteta.

Tarkistutimme, ettei kissaa ollut mikrosirutettu. Kun lopulta alkoi vaikuttaa siltä, että sillä joko ei ole omistajaa tai omistaja ei sitä takaisin kaipaa, yritimme tuoda kissan sisään. Puolisolle jäi siitä kokeilusta mahaan ja käsiin tuimat viillot, vaikka muuten katti on ystävällinen kuin mikä - hellä, puhelias ja sisäsiisti. Koirat vain eivät ole kaveriainesta ollenkaan.

Eläinlääkärikäyntiä varten kissan piti saada nimi. Emme tienneet, olemmeko tekemisissä pojan vai tytön kanssa, joten valitsimme etunimeksi Jose Marian. Sukunimiäkin tuli sitten kaksi. Jose Maria Garcia Fernandez osoittautui eläinlääkärillä leikatuksi kolliksi, jonka ulos joutumista voi selittää taipumus ovesta livahteluun. Eläinhoitajat saivat sen käytäviltä aika pikaisesti takaisin tutkimushuoneeseen, mutta sen jälkeen varoivat kyllä ovesta kulkiessaan vähän tarkemmin.

Jose asuu toistaiseksi edelleen autotallissamme. Kissa ulkoilee pihallamme päivittäin, joskus ovesta karattuaan useampaankin kertaan (autotallissa käydään päivittäin lisäjääkaapilla ja pesemässä pyykkiä). Kissa ei osoita minkäänlaista kiinnostusta kauemmas kulkemiseen, vaikka välillä kurkkaa aidan yli. Ilmeisesti autotallissa odottava ruokakippo tuntuu kaduilla kulkeneesta riittävän hyvältä elämältä. Sitä paitsi pihallakin voi metsästää, sen sai yksi pieni myyrä kokea.

Olemme kyselleet kaikilta tutuilta, työkavereilta, seurakuntalaisilta ja Facebook-yhteisöiltä, eikö kukaan haluaisi antaa oikeaa rakastavaa kotia kivalle kissalle. Toivottavasti jotakin parempaa löytyy ajan kanssa. Tänään kuitenkin hain ruokakaupasta kaksitoista purkkia  kissanruokaa, sillä toistaiseksi Herra Fernandez asustaa meillä.