Meillähän piti tässä vaiheessa olla virallinen tasavertainen. Järjestö kuitenkin hoiti infoamisen vähän sinnepäin. Olimme prosessissa jo hyvin pitkällä, kun ohjelman todelliset kustannukset selvisivät. Tiskiin lyötiin iso lasku eräpäivällä "mieluummin eilen", eikä maksuaikaa myönnetty.
Oikeaa au pairia meillä ei siis ole koskaan ollut. Kalifornialla on kuitenkin oma hohtonsa, ja olemme ilolla avanneet ovemme useammalle nuorelle, joka on halunnut Kaliforniaa katsella. Siinä sivussa he ovat ikään kuin isosiskoina ja -veljinä olleet meidän lastenkin kanssa. Suomessa meillä kävi useampia vaihto-oppilaita, ja tavallaan tämä on ollut samanlaista.
Monet täällä vierailleista nuoristamme ovat puhuneet suomea, mikä on ihan huikean hyvä juttu, etenkin nyt. Pohjoisessa sekä meidän lapsilla että aikuisilla oli suomenkielisiä ystäviä ja tytöt kävivät Suomikoulussa. Täällä etelässä kaikki nämä elementit puuttuvat. (Suomikoulu siksi, ettemme vain jaksa ottaa ylimääräistä harrastusta ja ajamista viikonloppuihin.) On hyvin arvokasta, että tytöt kuulevat muidenkin kuin vanhempiensa puhuvan suomea - ja käyttävät sitä uusien ystävien kanssa aktiivisemmin itsekin.
Ihanaa on myös se, että arjessa on yksi aikuinen ihminen lisää. Joku saattaa näin ollen olla kotona (nukkumassa), kun aamulla käymme juoksemassa ennen lasten herättämistä. Joku voi oma-aloitteisesti ottaa siivotakseen keittiönpöydän aamupalan jälkeen. Joku ehkä haluaa joskus ulkoiluttaa itsensä ja ottaa kävelylle mukaansa koiran. Kaikki ilahduttaa!
Jokainen isännöintikokemus on ollut erilainen, sillä nuoret ovat luonteeltaan ja taustaltaan erilaisia. Siinä missä yksi on lähtöjään omatoiminen, on toinen oppinut kotonaan tekemään, kun käsketään. Kolmas puolestaan taas saa hädintuskin vietyä omaakaan lautastaan tiskikoneeseen. Ja tietysti nuoret haluavat nähdä ja kokea kaikenlaista, eikä heistä kukaan ole tietenkään tullut vain meitä tapaamaan.
Olennaisinta kokemusten kannalta tuntuu lopulta olevan asenne. Yhteistä rakkaille lisälapsille on ollut vain se, että he ovat olleet aidosti kiinnostuneita ympäristöstään ja lainaperheestään. Joku on laitellut tytöille lettejä, joku on tykännyt leipoa heidän kanssaan. Meidän lapset ovat kiitollisesti innostuneet joka projektista.
Muutama vuosi sitten mies ja minä olimme riittävän nuoria, että tunnuimme nuorille ikään kuin kavereilta. Saatoimme niin shoppailla kuin tapetoida yhdessä. Nyt nuoret näyttävät löytävän yhteisen sävelenalun helpommin teinin kuin meidän aikuisten kanssa.
Jos maailmalle lähtevälle nuorelle jonkun neuvon antaisin, se olisi tämä: lähde ainoastaan, jos olet valmis lähtemään.
Joskus olemme tavanneet - myös vaihto-oppilaina - nuoria, joille ei juuri siinä kohdassa elämää ole ollut aidosti hyvä kohta irtautua kodista, kotimaasta, omasta perheestä, seurustelukumppanista tai älypuhelimesta. Silloin ei uuteen asettuminen onnistu.
Yksi kansainvälinen nuori meiltä aikoinaan lähti kesken kaiken, koska hän tuntui ajatelleen, että olisimme suunnilleen samanlaisia kuin hänen oma perheensä. Mutta jos ei olla ennestään tuttuja, vastaanottava porukkahan voi olla ihan erilainen kuin tulokas itse. Vaikka kovaääninen! Sotkuinen! Huumorintajultaan aivan kummallinen! Voi olla, että perhe on ikään kuin eri yhteiskuntaluokkaa tai heidän arvonsa ovat etäällä tulokkaan omista.
Ja nythän puhutaan vasta vain kohtuullisen normaalista väestä. ;) Olen kuullut tarinoita perheistä, jotka... No, tarinoita kuulee kaikenlaisia.
Suurin osa meillä käyneistä nuorista on jäänyt meille mieleen ja sydämiin kuin rakkaat lisälapset. Luonamme käydessään he ovat olleet upea lisä perheeseemme ja takaisin he ovat tervetulleita milloin tahansa.
Yksi Uusi Ystävä asuu kanssamme juuri nyt. Toisen lainalapsen saan kotiin Kiitospäiväksi. Kolmas lähetti juuri viestin: "Saanko tulla alkuvuodesta?" Neljäs kertoi haaveilevansa keväästä Kaliforniassa.
Toivoakseni isännöimme lainalapsia tavalla tai toisella vielä pitkään. Avaamalla oman kotimme olemme saaneet elämäämme monta rakkaaksi käynyttä ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti