Kuoppaista tietä

Viime viikkoina olemme saaneet tarkastella huolellisesti omaa elämäntapaamme. Olen ajatellut, ettemme ole kovin kulutuskeskeisiä - ja ehkä emme tässä yhteiskunnassa olekaan. Mutta on meidän arkeemme selvästi hiipinyt vähän kaikenlaista.

On kylmiä ja kuumia juomia, joita mielellämme käymme ostamassa autoon mukaan. On alennusmyyntipäiviä ja jatkuvasti alennuksella myyviä kauppakeskuksia, joista käymme ostamassa kengät sekä sille lapselle, joka niitä tarvitsee, että kahdelle muullekin. (Koska ne kuitenkin tarvitsisivat niitä pian ja muuten pitää jotenkin käsitellä se paha mieli -tilanne. Olen järkyttynyt siitä, että huomaan tosiaan toimivani ja ajattelevani näin.) Ja noutoruokaa tai ulkona syömistä, sitähän me teemme aika paljon. Tilamme pitsan, kurvaamme kiinalaiselle tai lähdemme aamiaiselle pannukakkutaloon.

Kun muutimme, oletus oli, että tähän kaikkeen on varaa. Puolison saama työtarjous oli hyvä ja sen perässähän tänne lähdettiin.

Nyt jos on sukulaisia linjoilla, kannattaa istahtaa tukevasti siihen penkkiin. En ole monelle huudellut, kuinka siinä sitten kävi.

Koko viritys tuntuu jälkikäteen jotenkin epäilyttävästi rakennetulta. Hirveä kiire aloittaa, ja sitten kaikki ne kummalliset ongelmat. Vaikeudet saada työvälineitä ja sitten niille vaikeuksille perustettuja katteettomia moitteita.

Eräänä iltana, aika pian tänne tulon jälkeen, puoliso soitteli kotimatkallaan autosta - kuten usein tekee. Hän ei kertonut päivästään juuri mitään, mutta kyseli, kuinka minulla ja lapsilla oli mennyt. Ilahduin huomaavaisuudesta, mutta muistan hiukan kummastelleenikin sitä. Keittiön pöydän ääressä hän sitten kasvotusten kertoi, että työsuhde päättyi tänään.

USAssa työsopimukset ovat tyypillisesti "at will". Se tarkoittaa silloin molemminpuolin sitä, että milloin tahansa voi lähteä tai voidaan pyytää lähtemään. Irtisanoutumisaikana pidetään kahta viikkoa: on kohteliasta antaa työnantajalle sen verran varoitusaikaa. Mutta jos työnantaja pyytää lähtemään, hän usein saattaa saman tien ovesta ulos.

Niinpä me sitten selitimme lapsille, ettei nyt ostetakaan niitä rullakenkiä (sellaisia, joissa kengän pohjan sisään on piilotettu rullaluistimen rullat), jotka mami oli juuri tullut kaikille luvanneeksi. Ja etteivät aikuiset nyt hae noutokahveja.

Arvostan valtavasti sitä, kuinka vastuullisesti puoliso tilanteeseen suhtautui. Hän haki uutta työpaikkaa hellittämättä. Samoin tein minä. Ja kanssamme muuttanut Uncle B. Vitsailimme, että se, joka ensimmäisenä työllistyy, ostaa tarvitsemiamme asioita. Kuten kuivausrummun.

Nyt, muutama viikko myöhemmin, on Memorial Day - pitkän viikonlopun maanantai. Huomenna aloitan osa-aikaisessa työsuhteessa, jonka tunnit sijoittuvat lasten kouluaikaan. Tällä viikolla Uncle B. aloittaa pysyvässä työsuhteessa, jonka ehdot hän sai neuvoteltua mieleisikseen. Puolisolla on huomenna ensimmäinen päivä määräaikaisessa tehtävässä, joka ehkä sittemmin muuttuu pysyväksi, tai jonka aikana hän ehtii sijoittua muualle.

Uuden alku on ollut odotettua kuoppaisempi, mutta edessäpäin tie näyttää nyt paremmalta. Aina välillä on ehkä ihan hyväkin vähän säikähtää ja ymmärtää, ettei mukava elämä ole itsestäänselvyys. Eivät soijakahvit. Eivät rullakengät. Ei kuivausrumpu - eivätkä edes ruoka ja koti.

Peace and love for the music

Pienet tytöt ehtivät käydä pianotunneilla muutaman kuukauden, ennen kuin muutimme. Edellinen opettaja oli omalaatuinen brittileidi, jolla oli tehtäväänsä enemmän kuin riittävästi taitoa, kokemusta ja näkemystä.

Toivoimme, että olisimme voineet jatkaa soitonharjoittelua hänen kanssaan, sillä hänellä oli jo jonkin verran kokemusta Skypen kautta opettamisesta. Sain kuitenkin viime viikolla viestin, että opettajan tunnit olivat lähtömme jälkeen täyttyneet paikan päällä käyvistä oppilaista - ja ihan hyvin ymmärrän sen, että opettaja mieluummin opettaa heitä.

Olemme siis uudelleen etsimässä soitonopettajaa.

Viime kierrokselta opin, että jotkut tekevät tätä(kin) hommaa vain rahasta. Toki, sillä elantonsa on jokaisen jostakin saatava. Toivoisi kuitenkin, ettei esimerkiksi sellainen henkilö, joka katsoo lapsien olevan lähinnä ärsyttävä riesa, ajautuisi antamaan alkeisopetusta lapsille. Mutta on sellainenkin jo nähty.

Käytin jo aiemmin mainiota nettipalvelua nimeltä Thumbtack. Musiikkiopetuksen lisäksi voisin etsiä sieltä esimerkiksi remontoinnin ja rakentamisen, treenaamisen tai koirankoulutuksen ammattilaisia. Sivustolle kirjautuneet palveluntarjoajat vastaavat jättämääni ilmoitukseen omalla tarjouksellaan 24 tunnin sisällä.

Minun on vaikea käsittää, miksi palkkaisin kuusivuotiaan opettajaksi henkilön, joka mainostaa itseään ainoastaan listaamalla saavutuksiaan ja sertifikaattejaan. Tai miksi haluaisin kahdeksanvuotiaan osallistuvan pianomatinea-esitykseen monta kertaa vuodessa heti, kun hän on oppinut soittamaan Ukko Nooan. Miksi tahtoisin opettajan, joka ei ensimmäisessä viestissään kysy yhtäkään kysymystä lasteni kiinnostuksesta musiikkiin? Tämän lajin tarjouksia sain sähköpostiini heti useampia. 

Puin asiaa Uncle B:n kanssa ja hän sanoi, etten ole kuten paikalliset äidit. Jos lapsen harrastuksesta maksetaan tuhansia dollareita, siitä halutaan näkyviä tuloksia ja suurenmoisia kokemuksia. Diplomeita! Saavutuksia!

Okei, ymmärrän. Mutta minä haluaisin lasteni rakastuvan musiikkiin. Ja toki, oppivan jotakin. Enkä usko, että vaativalla ja ankaran tavoitteellisella opetuksella saavutetaan näitä tuloksia.

Huomenna menemme tytärten kanssa tapaamaan opettajaa, joka kaikeksi onneksi erottui joukosta. Olin vaikuttunut hänen viestistään, joka vilisi sellaisia sanoja kuin "fun", "awesome" ja "good job", sekä erityisesti allekirjoituksesta: "Peace!"

Opettajakokelas, joka kuulostaa eteläkalifornialaiselta hipiltä, tuskin on opetuksellisilta otteiltaan ankara, vaativa ja karski. Toivottavasti kaverilla on havaijilaispaita, flip flopit, tolkuttomasti huumorintajua, loputtomasti kärsivällisyyttä ja palava rakkaus musiikkiin. Sellaisen opettajan tahtoisin lapsilleni.

Virtuaalinaapuri

Edellisessä naapurustossa näytti joskus siltä, kuin naapurit olisivat koordinoineet toimintaansa. Oli viikonloppuja, joina kaikki yhtäkkiä pitivät garage salen ja päiviä, joina joka toisessa talossa korjattiin kattoa.

Puoliso vitsaili tuolloin, ettemme olleet saaneet naapurustotiedotetta asiasta. Se ongelma on nyt korjattu.

Naapurin täti, joka asuu tien toisella puolella (on asunut alueella yli kolmekymmentä vuotta, hoitaa mielellään toisten koiria ja uskoo perheeni olevan kotoisin Englannista) on ponnekkaasti pitänyt huolta siitä, että olemme tietoisia naapuruston tiedotusryhmästä. 

Hän ensin kertoi ryhmästä koiraa ulkoiluttaneelle teinille. Kun en pariin päivään ollut liittynyt ryhmään, hän lähetti teinin mukana lappusen, jossa oli ryhmän osoite. Sitten hän kiirehti perääni, kun olin matkalla koululle. Muistutti asiasta, kun olin koiran kanssa kävelyllä. Ja tuli tänään aamupäivällä soittamaan ovikelloa.

Olen nyt liittynyt siihen ryhmään! Koska pankkikorttini oli edelleen kirjoilla vanhassa osoitteessa, jouduin valitsemaan vahvistusmuodoksi uuteen osoitteeseen lähetetyn postikortin. Kolmannella ja neljännellä muistutuskerralla odotin kortin saapumista. Tänä aamuna en vain vielä ollut saanut aikaiseksi.

Päätin saman tien ryhdistäytyä ("man up", sanoisivat paikalliset) muissakin hoitamattomissa asioissa. Perustin freelance-palkkioita varten oman PayPal-tilin ja huomasin, että sitäkin varten pankkikortin pitäisi olla uudessa osoitteessa. Jotta pääsin vaihtamaan osoitteen, hankin tunnukset nettipankkiin. Vauhtiin päästyäni täytin myös koiran rekisteröinti-ilmoituksen tähän kaupunkiin.

PayPal oli helppo asia. Jälkimmäiset kohdat kuuluvat kategoriaan paikallinen byrokratia, joten ne tietysti edellyttivät puheluita, pitkällistä papereiden etsimistä ja useita tunteja aikaa.

Nyt tarvitaan enää kirjekuoria, jotta saan lähetettyä koiran paperit tämän eteläkalifornialaisen kaupungin rekisteröintipalveluun. Se sijaitsee Teksasissa. Haha!

Naapuruston ryhmässä meitä uusia tulokkaita toivotellaan parhaillaan tervetulleiksi. Löysin sieltä myös naapurin laatiman postauksen sunnuntaina karkuteillä olleista Uncle B:n koirista ja kävin kertomassa, että karkulaiset löysivät onnellisesti kotiin. 

Pohdin, monestiko päivässä ilmoitustaulu pitää tarkistaa. Naapurin täti varmaan kertoo, jos laiskistun liiaksi.

Kaksi naapuria käy virtuaalinaapurustosta huolimatta live-ovella kertomassa, että on kadun oikeanpuoleisen laidan siivouspäivä ja meidän on siirrettävä automme lakaisukoneen tieltä. Tarkistan: siivousaikataulua ei ole julkaistu nettiryhmässä.

Koetan pohtia, helpottaako virtuaalinen naapurusto elämääni. Epäilen, että se vie kaiken vain askelta pidemmälle. On oltava sekä oikea naapuri että virtuaalinen naapuri. Pontevasti kumpaakin!

Uncle B.

Kuinka paljon toisen tarinaa voi ymmärtää ja kuinka paljon siitä voi kertoa, kun ei täysin ymmärrä?

Amerikkalaiset (länsirannikolla, Kaliforniassa) viittaavat usein yksilön itsensä tekemiin vääriin valintoihin, kun jokin jonkun elämässä menee pieleen. Ja jossain määrin se on tietysti totta - on valinta, kehittääkö vai rapistaako itseään; on valinta, yrittääkö vai antaako periksi.

Mutta on myös asioita, joita ei itse valitse ja joille ei mahda mitään. Niiden edessä valinnoista puhuminen tuntuu kollektiiviselta itsepetokselta, jolla taikauskoisesti koetetaan suojautua arvaamattoman pahan ulottumattomiin.

Uncle B. on hyvä ihminen ja loistava tyyppi, jonka elämässä oli hyvien valintojen hyviä seurauksia. "I used to have a life", hän sanoo. Se, ettei sitä kaikkea enää ole, on muiden tekemien valintojen ja arvaamattoman pahan vaikutusta.

Ja ehkä jotain hänessä itsessään. Mutta valintaselitys ei hänen tilanteessaan päde.

Uncle B. on uinut jo pitkään kuin se rotta, jonka edessä kellutetaan toivoa antavaa lauttaa. Hän on selvinnyt sitkeästi tilanteesta toiseen, kodista toiseen, työpaikasta seuraavaan. Hänellä on hyvä asenne eikä hän anna periksi.

Amerikkalaiset (länsirannikolla, Kaliforniassa) auttavat toisia mielellään. Monet vielä mieluummin pitävät avunsaajat terveellisen etäisyyden päässä itsestään tai asettavat yltäkylläiselle anteliaisuudelleen selvät rajat.

Uncle B. on asunut ystävien luona, pätkän siellä, toisen täällä. Bay Arean järjettömässä asuntohintakuplassa hän kuului niihin, joille ei yhden palkansaajan tuloilla (ja kahden koiran kanssa) löytynyt sijaa mistään vuokratalosta. 

Viime joulun tietämillä Uncle B:n kristittyjenkin ystävien vieraanvaraisuus oli kulutettu loppuun ja hän suunnitteli lähtevänsä kauas toiseen osavaltioon, ohuen ja epävakaan turvaverkon sekä edullisempien asuntojen luo.

Jouluaattona hän kävi syömässä meillä ja keskustelimme. Tammikuun lopulla tai ehkä helmikuun alussa hän muutti asumaan meille - autotalliin, sillä muuta tilaa ei meilläkään ollut.

Me emme sopimuksen mukaan saaneet alivuokrata asunnosta osaa, joten emme hyväksyneet häneltä vuokraa. Vapaapäivinään hän halusi usein osoittaa arvostustaan laittamalla koko perheelle ruokaa.

Olen hyvin helpottunut siitä, että uudessa asunnossa voimme tarjota Uncle B:lle ja hänen kahdelle suloiselle koiralleen oman huoneen, omalla sisäänkäynnillä, talon sisältä.

Hän itse sanoo saaneensa perheen. Minä ajattelen, että hän on kuin mieheni veli. Miehelle Uncle B. on hyvä ystävä. Ja lapset kutsuvat häntä englanniksi juuri sanalla uncle.

Uncle B:n(kin) vuoksi toivon, että asiat, jotka nyt ovat ilmassa, laskeutuvat turvallisesti ja asettuvat uudelleen vakaiksi. Toivon, että jonain päivänä istumme yhdessä hänen oman kotinsa patiolla. Silloin hänellä on se mitä hän toivoi, koska joskus hetken oli maa, joka ei luistanut alta, kun siitä otti ja ponnisti.

Mutta niin paljon kuin haluaisin, en voi luvata sitä hänelle. Elämä on arvaamatonta, jokaiselle.