Minun Helsinkini - havaintoja tänään

• Kaikki pyöräilevät
• Kaikki tupakoivat
• Keskellä Helsinkiä on lapsille hieno kiipeilyteline
• Kiipeilytelineiden luona puhuttiin ainakin englantia, vietnamia, espanjaa, ranskaa ja suomea
• Joka nurkassa on roskis
• Metrossa on ihan siedettävän hyvä wifi
• Minun Helsinkini on kaunis, käytännöllinen ja kansainvälinen 

Ensivaikutelmia

Ensimmäisenä aamuna Suomessa heräsin tähän: ”Mami, saako sisko vetää pullaa keittiössä kaksin käsin? Sillä on kai kolmas pala menossa.” Me majoitumme lasten mummolassa...

Tähän mennessä kummastusta ovat herättäneet 

• rappuharja: siis se, mihin kuraiset kengät pyyhitään ennen sisälle astumista. Lapset eivät tunnistaneet moista esinettä, mutta pyyhkivät nyt siihen innoissaan kenkänsä ja kehuvat suomalaisten käytännöllistä järkevyyttä.

• vapaus. Pienimmästä on maailman siisteintä se, että hän ja siskonsa saavat mennä kerrostalon pihalle leikkimään kahdestaan ilman aikuista ja juosta kävelylenkillä edeltä metsään. Lapset bongasivat myös kaduilla yksin kulkevia koululaisia. ”But what about those shady vans?” kyselivät tytöt pakettiautoista. Todettiin, että Suomessa pakut eivät yleensä kuulu kidnappaajille.
• vessat: kahdelle nuorimmalle piti opettaa, että siellä voi olla nuppi, josta pitää painamisen sijasta vetää. Samoin ollaan keskusteltu siitä, kuinka hanoja käytetään, mikä on se kuuman veden suojanappi ja miten kummallinen pyyherulla toimii.

• vesi. Hanasta tulevaa vettä voi juoda.
• kielenkäyttö. Matkasimme ekana päivänä metrolla Helsingin keskustaan ja lapset oppivat matkalla uutta värikästä sanastoa. Kerpeleiden peruskurssi täydentyi, kun lapset illalla avasivat telkkarin ja katsoivat suomenkielistä stand up -komediaa. Aamulla pienin oli todennut huomanneensa, että kun hän on oppinut suomensa aikuisiltaan, hän osaa puhua vain kiltisti ja kivoista asioista. No se tuli nyt korjattua se.
• kärrypoletit. Onneksi teinillä oli taskussa 50 senttiä.

• tuotteiden punnitseminen hevi-osastolla.
• ostosten pakkaaminen. Tehtiin teinin kanssa hiki hatussa töitä, että ehdittiin seuraavan asiakkaan alta pois. Olin kokonaan unohtanut tämän suomalaisen kassahihna-ahdistuksen.
• rullaportaat. Lapsille piti opettaa, että oikealla seistään ja vasemmalla kävellään, myös ellei kukaan kävele. 
• vuoronumero. Me ensin vain hengattiin siinä odottamassa, että asiakaspalvelija ottaa meihin kontaktia. Ei ota. Se taitaa olla asiakkaan tehtävä, hänhän sitä palvelua haluaa. Onneksi lopulta hoksasin, että lähistöllä istuskeleva mies näpläsi vuoronumerolappua ja törmäsin kysymään, mistä niitä saa. ”Tuolta.” Tehokasta viestintää!
• extra mile. Sitten kun asiakaspalvelijan kanssa pääsee kontaktiin, he kyllä ovat tosi ystävällisiä ja avuliaita. Marketissa, jossa ei ollut (!) asiakas-WC:tä, henkilökunta saattoi pyydettäessä lapsen omiin tiloihinsa. R-Kioskin myyjä puolestaan selvitti silmää räpäyttämättä kysyjälle koko joukkoliikenteen lippujärjestelmät. Kukaan ei sano, että voivoi, ei kuulu mulle.
• asiointikieli. Kun katsoin Areenasta Sykettä tai muita suomalaisia ohjelmia, ajattelin usein, että hahmot puhuvat tosi teennäistä suomea. No kaikki tuntuvat puhuvan sitä samaa, niin että sori kun aliarvioin teitä, suomalaisen dialogin kirjoittajat.

• ruuhka. Lahdentielle oli pyrkijöitä, joten pari minuuttia ajettiin vain vauhtia 30 km / h. Se oli ruuhka, tsihihihi. Tosin manuaalivaihteisen auton raskas kytkin teki tilanteesta ikävämmän kuin se muutoin olisi ollut.
• rekisterikilvet. Autojen rekisterikilvet näyttävät tosi kummallisilta. Fontista tulevat etsimättä mieleen 1960-luku, Neuvostovenäjä ja Kekkonen.
• siisteys. ”Huomaatko mami, että teiden varsilla ei ole ollenkaan roskia?” kummasteli teini eilen.
• lapsiviha. Jetlagiset lapset eivät millään olisi jaksaneet istua odottamassa vuoroamme pankissa (myöhemmin minulle selitettiin, ettei pankkeihin kuulu mennä ilman ajanvarausta). Pienimmät kiehnäsivät tuoleissaan ja heidän vieressään odottanut tuntematon rouva mulkoili minua julmasti. Häh?
• ystävällisyys. Suomalaiset eivät ota kontaktia, mutta ovat todella ystävällisiä, kun itse tekee aloitteen. Laveasti höpöttämällä ja kyselemällä ulkosuomalainen selviää tilanteesta kuin tilanteesta, kaikki auttavat mielellään. Ja jos suomalainen sattuukin pitämään ulkosuomalaista höpöttäjää kummallisena, hän kätkee kummastuksensa huolellisesti.

Matkalla

Istumme Arlandan kentällä odottamassa jatkolentoa. Löin lapsille suosiolla iPadit käteen ja kytkin lentokentän ilmaiseen wifiin. Ipanat ovat valvoneet en-edes-jaksa-laskea kuinka monta tuntia. Yllättävän ihmisiä ovat silti, ainakin kun saavat seurustella vain koneen kanssa. Niin tekevät kaikki muutkin näkyvissä olevat ihmiset. Täällä on tosi hiljaista.

Olemme matkalla Suomeen, tyttöporukalla. Puolison passiasioihin tuli mutkia matkaan ja vaikka viimeiseen saakka jaksoimme toivoa anomusten ja kiirehdintöjen ihmeitä tekevään voimaan, hän joutui lopulta jäämään kotiin.

Arlandan kenttä tuntuu autiolta, kuin olisi aamuyö (paikallinen kello näyttää keskipäivää). Huomaan sanovani lapsille koko ajan, ettei saa puhua niin kovalla äänellä. Olin itsekin ehkä jotenkin puhelias ja tuttavallinen, sillä kahvion työntekijä vuodatti mulle elämäntarinansa ihan rohkaisematta. Tiedän nyt odottamattoman paljon täysin tuntemattoman ihmisen nyksästä ja eksästä. Näin kuvankin hänen puolisostaan.

Turvatarkastukseen meni melkein yhtä paljon aikaa kuin LAXilla. Siellä jonotettiin siksi, että kiemurteleva jono  peitti kakkoskerroksen lattian aina liukuportaiden yläpäähän saakka. Itse tarkastus huiskittiin läpi sellaisella vauhdilla, että seurueemme pienintä vähän hirvitti. Täällä kourallinen ihmisiä seisoi katselemassa, kun hommaa hoidettiin rauhassa.

Paitsi amerikkalainen seurue. He ryykäsivät ensin jonon keskelle, kun äkkäsivät siellä tuttavansa. Sitten he totesivat, että ei heidän paikkansa tässä jonossa odottelemassa ole, portille pääsee varmasti jotain kiertotietä. He repivät sulkunauhan auki, katosivat hyväksi toviksi ja palasivat sitten yhtään nolostelematta takaisin, kun totesivat erehtyneensä. Ilmoittivat vielä jonossa seisoville, että he ottavat nyt vanhan paikkansa takaisin... Skandinaavit pyörittelivät silmiään. Siinä sitä Amerikka-kuvaa taas luotiin.

Ihmeteltiin vessoja. Täällä on sellaisia, jotka ovat yhteisiä kaikille sukupuolille ja toimivat myös vauvanhoitotilana. Sisällä oli kaikki kaksi eriötä. Me ja amerikkalainen lapsiperhe oltiin ihan että mitä? Kuka vielä haluaa tunkea päänsä soppakulhoon? Eiköhän tänne mahdu...

Kuultiin juuri jonkun vieraan ihmisen puhuvan suomea. Teini kääntyi muhun päin ja huomautti asiasta erikseen: ”Kuulitko?”

Lentokoneeseen matkattiin bussilla. Huomiota herättävästi ketään ei kiinnostanut, löytävätkö lapset istumapaikkoja tai jaksaako äiti kantaa käsimatkatavaroita ylös jyrkkiä portaita. 

Seisottiin hetken aikaa jonkinlaisessa jonomuodostelmassa koneen vierellä keskellä kenttää. Tuulessa tuntui syksyn kirpakkuutta, mutta aurinko paistoi ja lämmitti selkää. Nuorin lapsi valitti kylmyyttä.

Ei taaskaan mitään kiirettä sisäänmenon kanssa. Rytmi on käsittämättömän rauhallinen. 

Saan eteeni kupin kahvia ja ostan lapsille villiperunasipsejä - ja asiat jutellaan suomeksi!! Kyllä mä tosiaan taidan olla vähän puhelias. Vuoronvaihdot loppuvat taas yllättäen - samoinhan kävi jo Tukholmassa. Loppuun ei tulekaan hymyä, kiitosta tai toivotusta. Kävellään vain eteenpäin! Oho! 

Enää muutama lentotunti ja me ollaan Suomessa. On tätä odotettu.

Muutosta ilmassa

Ekaa kertaa sitten en edes muista milloin viimeksi meidän perhe asuu ihan vain omalla kokoonpanollaan. Talossa ei ole lapsenvahtia eikä autotallienoa, eikä sellaisia ole näköpiirissäkään. Kesänuoret tulivat ja menivät, aika hujahti käsistä aivan arvaamatta. Oli ihanaa, että olivat - varsinkin kun vielä olivat meidän tuttuja, rakkaiksi käyneitä nuoria.

Kun syksy saa, pienemmät tytöt jatkavat nyt iltapäivät YMCAssa. Arvelemme, että ovat sen verran isoja jo, että jaksavat tämän järjestelyn. Mutta nähtäväksi toki jää, kuinka se taas käytännössä toimii.

Teinin olisi tarkoitus selvitä koulusta kotiin ihan itse. Matkaa on 1,5 mailia, mutta se pitää opetella kulkemaan turvallista (ja vähän pidempää) reittiä, eikä välillä kulje julkista liikennettä. Tai hetkinen, onkohan siinä bussipysäkki...? Isoin riski tietysti on se, että teini jää kaupan kulmille hengaamaan.

Jonkin aikaa mietittiin myös radikaalia ratkaisua: entä jos minä olisinkin jäänyt tässä kohtaa kokonaan kotiin? Mutta sitten selailtiin vähän shekkivihkoa ja taloussuunnittelusovellusta ja todettiin, että ehkä se mun palkka on ihan kiva juttu.

Lyhensin kuitenkin työaikaani. Jatkossa lähden töistä yhtenä päivänä aiemmin, että puoliso ehtii viikottaiseen palaveriinsa ja sen lisäksi myös joogaan, eikä hänen tarvitse hakea tyttöjä. Lisäksi olen yhtenä päivänä poissa kokonaan, jotta sinä päivänä voidaan joka viikko hoitaa kaikki, mikä tähän saakka on edellyttänyt puolisolta töistä lintsaamista tai etätyötä: koiran eläinlääkärikäynnit, lasten oikomishoidot jne.

Kolmen muksun oikomishoito tuntuu välillä osa-aikatyöltä ihan itsessään. Ainakin aina sen jälkeen, kun rautoja on juuri kiristetty, näyttävät kumpparit sinkoilevan irti itsestään ja jonkun suussa aina sojottaa joku sinne päin kiinnitetty metallinkappale. Pari päivää ravataan korjauttamassa juuri tehtyjä säätöjä ja kotimatkalla kirmaistaan CVS:ään hakemaan Tylenolia.

Suunniteltiin, että käydään myös ostamassa ihan oma imuri (homemuutossa menetettyä emme ole siis vieläkään korvanneet) ja tiputetaan siivoojan palvelut pois. Ihan hirveän tyytyväisiä emme ole hänen työnsä jälkeen viime aikoina olleet, joten parempi tehdä itse ja syyttää sitten laadustakin vain itseään.

Eikä se nyt tietysti haittaa sekään, että yhtenä päivänä ei sitten tarvitse käyttää tuntikausia autossa istumiseen. Ehtinen ehkä käydä myös liikkumassa päiväsaikaan ja kun lapset tulevat koulusta, olen paikalla. Puoliso puolestaan pyrkii palaamaan kesken jääneiden opintojensa pariin työn ohella, joten hänelle on tärkeää, että voin kotirintaman asioissa tarjota vankempaa tukea kuin aiemmin.

Muutokset alkavat potkia sisään jo ensi viikolla, jolloin torstai on varattu sekä koiran että omien rokotusten uusimiseen. Työkaverini ottaa meidän karvaturrin hoitoon Suomi-loman ajaksi ja haluamme viedä hänelle juuri huolletun hurtan. Tuntuu kivalta, että karvakaveri pääsee välittävän ja lämpimän ihmisen kotiin sen sijaan, että olisimme joutuneet jättämään koiran kenneliin. Nyt hauva voi ainakin ajatella päässeensä hyvästä kodista toiseen, jos kuvittelee, että me hänet kokonaan hylkäsimme.

Suomi-lomaa suunnitellaan kiivaasti. Haaveeni kesämökillä oleilusta näyttää toteutuvan! Isompien tyttöjen biologinen isä vuokrasi muutamaksi päiväksi mökin järven rannalta ja vietämme siellä koko porukalla aikaa yhdessä (kyllä, tätä aina joskus jotkut ihmettelevät, mutta meillä tällainen on mahdollista). Kalenteriin on lisäilty myös jos jonkinlaisia vierailuja siellä sun täällä ja lapset tahtovat myös käydä Flamingossa, Lintsillä ja Tuomiokirkon rappusilla. Teini siis ilmoitti, että hän haluaa kuvan siitä valkoisesta rakennuksesta, joka esiintyy kaikissa Suomesta otetuissa kuvissa.

Pakkailuja pohtiessamme olemme seuranneet lämpötilojen heittelehtimistä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Välillä näytti jo siltä, että olisi hyvä varata mukaan talvivaatetta, +15 C kun on siis alle 60 F ja sellaista kylmyyttä emme muista sitten joulukuun hyisten päivien kokeneemme. Nyt kelit kuulemma kuitenkin lämpenevät uudelleen, joten ehkä muutaman viikon päästä ei vielä ole aivan kamalan kylmää... Toivottavasti. Ehkä me kuitenkin otetaan jo käsimatkatavaroihin fleecetakit ihan varmuuden vuoksi. :)

Seuraavissa teksteissä lieneekin sitten jo havaintoja siitä, millaisena Suomi meille näyttäytyy neljän vuoden poissaolomme jälkeen.