keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Työstä, terveydestä ja sairaudesta


Facessa joku postasi eteenpäin jutun, jossa nuori suomalainen neito juhli peruskoulun loppumista. Neito julisti riemuissaan, että hänen koulunkäyntinsä loppuu tähän.

Kaverit koettivat ehdotella, että ehkä opiskelu kannattaisi. Tyttö suunnitteli elävänsä vanhempiensa ja yhteiskunnan tuella. Tiesi vielä mentorinkin, joka auttaisi  navigoimaan sosiaalitukien viidakossa.

Amerikanvuosien aikana minusta on tullut sen verran sininen, että moinen tuntuu käsittämättömältä. Ei siksi, etteikö löytyisi ihmisiä, jotka haluavat köllötellä järjestelmässä - totta kai löytyy. Vaan että miksi on rakennettu ja miksi ylläpidetään järjestelmää, jossa se on mahdollista! Todellisessa maailmassa terve ihminen elättää itse itsensä.

Sairaus on eri asia. Tiedättekö esimerkiksi sen tilanteen, kun tekee fyysistä työtä jotenkin huonossa asennossa ja nitkauttaa selkänsä? Pitää hakea lekurista kipupiikki ja ehkä ottaa viikko sairaslomaa, ennen kuin elämä jatkuu.

Uncle B. satutti selkänsä töissä tällä tavoin ja potee sitä tällä hetkellä ehkä viidettä päivää. Ensin hän yritti purra hammasta ja jatkaa työntekoa kivusta piittaamatta, sillä tiesi hyvin seuraukset.

Työnantaja on täälläkin velvollinen auttamaan töissä tapahtuneen onnettomuuden tuottamissa sairaskuluissa. Uutena työntekijänä Uncle B:llä ei vielä muutamaan kuukauteen olisi ollut terveysvakuutusta. Yleisen käytännön mukaan työnantaja kuitenkin sitten irtisanoo työntekijän, jottei joudu taloudelliseen tai lailliseen vastuuseen, jos ongelma pitkittyy tai pahenee.

Uncle B:llä on toki ohut turvaverkko, monella amerikkalaisella ei. Jos ystävämme nyt uudestaan joutuukin työnhakuun, koti sentään pysyy ja siitä voi ponnistaa uudestaan. Aikaa se tietenkin vie.

Sen verran suomalaisen järjestelmän kasvatti olen amerikanvuosien jälkeenkin, ettei tämä mahdu oikeustajuuni. Ei se, että ihmisen voi vain heittää syrjään eikä se, että sairauden tai vähäisenkin onnettomuuden vuoksi voi ilman omaa syytään menettää kaiken.

Ja kuinka tämä maailma ei ole sama kaikille.


torstai 21. heinäkuuta 2016

Rannan tuntumassa

Meiltä on lähimmälle rannalle matkaa ehkä kolmisen kilometriä. Asumme siis aivan rantakaupunkien kupeessa - Beach Cities, kuten vieressä olevaa kolmea kaupunkia kutsutaan.



Käyn töissä yhdessä niistä ja heitän joskus mennessäni lapset ja heidän kesähoitajansa rannalle työvuoroni ajaksi. Olen läpeensä ihastunut rantakaupunkien tunnelmaan ja salainen haaveeni on muuttaa johonkin niistä, kunhan tästä talosta vuokrasopimus jättää.

Täällä beach on se tyypillinen alue, jolla lapset viettävät kesäpäiviään ja perheet ulkoilevat ja urheilevat. Uncle B. pelaa rantalentopalloa monta kertaa viikossa ja minä saan viestejä meetup-ryhmältä, joka tapaa rannalla joogatakseen. Joskus vielä osallistun johonkin niistä tapaamisista.

Elämä aivan rannan tuntumassa lienee äärimmäisen hiekkaista, sillä jo näillä ranta-aktiviteeteilla meidän talossa on kaiken aikaa pienen aavikon verran hiekkaa. Imurointi ei auta kuin pienen hetken, seuraava ovesta kulkeva varisee taas pitkin lattiaa.


En ole koskaan ehkä lomaillutkaan tällaisen meren rannalla, sillä monet meren piirteet ovat tulleet yllätyksenä. Esimerkiksi se, että rantatuokion jälkeen silmälasien pinta on hienon hiekan ja hennon suolasumun peitossa. Tai se, kuinka meri vaikuttaa mikroilmastoon.

Meillä on lähes joka aamu pilvistä, sillä meri työntää pilvet aamuksi rannikolle. Jos aamu ei ole pilvinen enää silloin, kun kahvikupin saa nokkansa alle, tietää jo valmiiksi, että edessä on kuuma päivä. Kuuma ei kuitenkaan ole oikeasti kuumaa: ei ole 100 F:n päiviä, joihin pohjoisessa sai tottua.


Iltapäivällä alkaa aina tuulla. Useimmiten tuulee aika kovaa. Naapurin palmusta tippuu valtavia kuivia kappaleita meidän takapihalle. Pyykinkuivaustelineet kaatuvat pitkin pihaa, vaikka niiden jalkojen päällä on rautaiset kuntoilupainot.  Pyykit eivät oikeastaan kuivu kuin aamupäivällä, joten tuuli lienee melko kosteaa.

Mutta pääasiassa meri ja sen rannat ovat silti upea juttu. Aamuisin töihin ajaessa katselen maisemaa siinä yhdessä mäessä. Ajan alamäkeen kohti horisontissa siintävää rantaa. Palmuja, aurinkoa... Vau. Ihan oikeastiko me asutaan täällä?



tiistai 19. heinäkuuta 2016

Go Big, or...

Olen viime aikoina ollut töissä useammilla pikkulasten synttäreillä. Pikkulapsilla tarkoitan tässä yhteydessä alle kuusivuotiaita. Olen oppinut lastenjuhlista ihan uusia asioita.

Näitä synttäreitä ei siis ole järjestetty sankarin kotona, vaan tietyssä erityisesti lapsille sopivassa tilassa. Tämä paikka tarjoaa useampia juhlapaketteja. Perusbileet kestävät kaksi tuntia, sisältävät vähän ylimääräisiä härpäkkeitä ja maksavat tietyltä määrältä lapsia noin viisisataa dollaria. 

Kustomoitu juhla sisältää paljon enemmän eri muotoihin leikattua kartonkia, värikkäitä paperilautasia ja kultakalakeksipusseja. Ne bileet voivat kestää kolmekin tuntia ja maksaa pitkälti toista tuhatta dollaria.

Siihen hintaan ei toki vielä sisälly erityisohjelmaa tai varsinaista ruokatarjoilua. Viimeksi näkemiini juhliin catering toi parikymmentä erimakuista pitsaa, kolmenlaista salaattia ja muutaman laatikon chicken wingsejä. Päivänsankarin perhe roudaa paikalle myös muutaman kylmälaukullisen jäitä, ja upottaa niihin monta lavallista vettä ja limpparia. Kahvia olen nähnyt tarjottavan harvoin, mutta kahvilat myyvät tietysti sellaisia näppäriä hanapakkauksia tällaista tarkoitusta varten.

Kakkupöydän taustalla oleva seinä koristellaan esimerkiksi verhoasetelmalla, jotta siinä voi ottaa valokuvia. Pöydän etupuolelle voidaan teemaan sopivaan pöytäliinaan ripustella vaikka kukkia tai päivänsankarin nimen sisältävä banneri.

Sekä tarjoilu- että ruokailupöydissä on koristeina "center pieces" - siis esimerkiksi tietyn Disney-hahmon kuvia ja runsaasti glitteriä sisältäviä koristeasetelmia. Äideillä on tapana tuoda mukana myös viirinauhoja, paperilyhtyjä ja muita juhlavia koristeita, joita ripotellaan pitkin juhlatilaa.

Ja sitten ne cup caket. Ja keksit. Ja kakku. Ne on suunniteltu ja tilattu etukäteen ja haetaan leipomosta juuri ennen juhlaa. 

Kerran näin kriisin. Vaaleanpunaiseksi aiottu kakku olikin valkoinen! Yhdessä sitten päiviteltiin, että miten ne niin voi tehdä, mittatilaustyön pienen tytön possuteemaiseen juhlaan! Äiti aikoi valittaa asiasta, eikä ihme, sillä se kakku ei ollut ilmainen.

Aikuiset tietysti pukeutuvat rennon tyylikkäisiin iltapukumaisiin asuihin ja sisarusvieraat mätsääviin pukuihin. Päivänsankarin varta vasten hankittu vaate saattaa leikkisästi muistuttaa juhlan teemasta.

Valtava piñata voi sisältää sekä leluja että karkkia, mutta ennen kuin se hakataan auki, tulee paikalle kasvomaalaaja, ilmapallojen vääntäjä, supermies tai saippuakuplataikuri. Tai useampia edellä mainituista.

Lähtiessään vieraat ottavat mukaansa suuremman tai pienemmän lahjapussukan, jossa joskus on pientä krääsää, joskus vaikkapa kylpypyyhkeet perheen lapsille ja ehkä jotain huomaavaista aikuisille. Iso ilmapallokimppu jää yleensä juhlapaikkaan, varmaan joku työntekijöistä tahtoo viedä sen kotiinsa?

Kyllä sellaisissa juhlissa kelpaa vanheta. Paitsi että vuoden tai kaksi täyttävä päivänsankari on monesti liian pieni ymmärtämään, mitä kaikki hässäkkä oikein tarkoittaa.



perjantai 8. heinäkuuta 2016

Aamujuoksulla


Ihan joskus suunnilleen toissa vuonna (1998) ilmestyneen Hevoskuiskaaja-elokuvan alussa teini-ikäisen tyttären äiti käy aamulla juoksemassa. Mikä merkittävintä, leidi käy juoksemassa ihan ensin ja hengaa vasta sitten keittiössä kahvinkeittimen luona.

Paljoa muuta en elokuvasta muista, mutta tuo kohtaus on piintynyt mieleen lähtemättömästi. Olen siis kohta kaksi vuosikymmentä ihastellut kuvitteellisen hahmon mielenlujuutta.

Kuten aiemminkin on tullut mainittua, täällä päin jokaisen kotiäidin perusverme on jonkinlainen aktiiviasu. Urheiluosastolta hankitut tiukat topit ja caprimittaiset legginssit ovat sopiva univormu kaikenkokoisille ja -ikäisille naisille. Esimerkiksi koulun pihalla iltapäivisin lapsiaan hakevat tai lastensa kanssa puistoissa ulkoilevat leidit ovat ulkoasunsa puolesta hetkenä minänsä valmiit kirmaamaan reippaaseen juoksuun (vaikkeivät sitä koskaan todella tekisi).

Olen pitkään ollut tosi tympeä ja vastustanut tiiviisti tätä trendiä. Keväällä annoin vihdoin tyttärille luvan mennä kouluun legginsseissä ja t-paidassa, koska - huokaus - kaikki muutkin tekivät niin. Ensi lukuvuonna teini palaa ruotuun, sillä Middle School ilmoitti jo etukäteen, etteivät leggarit ole housut. No sitähän minäkin!

Vanhassa blogissa joskus kirjoittelin siitä, kuinka jatkuvalla tekopirteydellä ja paikallisiin hyviin tapoihin kuuluvalla myönteisyydellä on positiivinen vaikutus mielialaan. Kun jatkuvasti hymyilee ja ilmoittaa voivansa hyvin, alkaa yrmeä immigranttikin jossain kohtaa kuvitella näin todella olevan. Samalla tavoin jatkuva urheiluvaatteiden näkeminen piilovaikuttaa psyykeen.

Niinpä viime viikolla hypistelin itselleni Sketchers-kenkäkaupan outletista kivan pinkin juoksupaidan. Ja vaikka oli oletettavaa, etten ole juoksukelpoinen monellakaan tapaa, halusin kuitenkin ulkoiluttaa paitaa.

Tykkään aamujuoksujen ajatuksesta. Käytännöllisesti ajatellen silloin on usein pilvistä eikä siis liian kuuma. Auringon jo noustua aremmat kojootit ovat hakeutuneet takaisin piiloihinsa. Ja itsellä on kaikki päivän energiat nätisti purkissa. Eniten tällä hetkellä inspiroi se, että oman hyvinvointinsa voi asettaa etusijalle heti, kun on silmänsä auki saanut.

Samalla voi näppärästi ulkoiluttaa koiran. Meidän piski raahautuu kivasti narun päässä, paitsi jos sattuu näkemään naapurin kissan. Silloin vetäjän paikkaa vaihdetaan.

Aamuseitsemältä hevoskuiskaajan vaimo näkisi kukkulan päältä pitkälle laaksoon ja pilvien välistä aamun varhaiset auringonsäteet. Kyllä sen takia sietää vähän juoksennella, kahvittakin.



Lämpökäsitys


Niin, kenkäkeskustelun lisäksi meillä on hämmentävän erilainen näkemys sopivasta sisälämpötilasta kuin Uncle B:llä - tai ehkä jopa kalifornialaisilla yleensä.

Talvella Kaliforniassakin on kylmä. Tai no ainakin Kaliforniassa asuvista talven lämpötilat tuntuvat kylmältä. Viime joulun aikaan pohjoisessa tuttavaperheen putket jäätyivät yhtenä yönä ja monena aamuna meilläkin oli maassa kuuraa.

Silloin keskustellaan siitä, kannattaako eristämätöntä taloa lähteä lainkaan lämmittämään. Monet eivät lämmitä, koska se on kallista. En tiedä kuinka kallista lämmittäminen voi olla, me olemme maksaneet siitä muutaman kympin kuussa. Kokonaan lämmittämättömän talon sisälämpötila voi olla lähellä ulkolämpötilaa - jopa vain noin viitisenkymmentä Fahrenheitia, eli palttiarallaa 10 celsiusastetta.

Ne, jotka lämmittävät taloaan, saattavat toisaalta lämmittää sitä hämmentävän lämpimäksi. 74 F / 23 C kuulostaa monista ihan hyvältä. Me koetimme pitää talon viime talvena noin 68 F:ssä / 20 C:ssä, mikä tuntui hupparissa ja villasukissa alimmalta siedettävältä lämpötilalta.

Kesä onkin sitten eri juttu. Jos on käytössä ilmastointi, niin sitä pitää käyttää! Tässä harvemmat kalifornialaiset tuntuvat säästävän. A/C:n aiheuttamista kuluista keskustellaan, mutta niitä pidetään pitkälti välttämättöminä.

Yli 100 F:n (n. 38 C) päivät ovatkin ilman ilmastointia ikäviä, niitä koettiin pohjoisessa muutamia viime kesänä. Täällä etelässä, rannan tuntumassa lämpötila on kuitenkin harvoin edes yli 80 F / n. 27 C. Me suomalaiset siis pohdimme, mahtaako tuolle ilmastoinnille käyttöä ollakaan.

Uncle B., toimistot, kaupat ja julkiset tilat kuitenkin lyövät kesäpäivinä A/C:n tavoitelämpötilaksi esimerkiksi sen talvella juuri ja juuri siedettävissä olleen 68 F (tai vähemmän). Voi amerikkalaiset, aina en ymmärrä teitä. Onko tarkoitus palella sekä talvet että kesät?!

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Kenkäkäsitys

Toinen ensimmäisen erän suomalaisista kesätytöistä huomasi unohtaneensa jotakin, kun oli jo ovella, kengät jalassa. Hän teki nuorekkaan ratkaisun: riisui toisen ja pomppi kengättömällä jalallaan hakemaan unohtuneen esineen.

Kysyin Uncle B:ltä, huomasiko hän, mitä tapahtui. Hän tarvitsi selityksen ymmärtääkseen tilanteen ja arvioi sitten: "That's crazy!" Vastasin napakasti: "No, it's Finnish." "But this is America!" hän puolustautui.

Vaikka onkin Amerikka, kengistä emme pääse sopuun. Minun järkeeni ei kerta kaikkiaan mene se, että sisällä käytettäisiin kenkiä. Tyttöjen kaverit riisuvat ne pyydettäessä asiaa paljoakaan kummastelematta. Paikalliset työmiehet kävelevät ympäriinsä ronskisti raskaat maiharit jalassa. Ja Uncle B. käyttää ystävällisesti sisäkenkiä - paitsi jos unohtaa, tai sattuu olemaan juuri tulossa tai ihan kohta menossa, jolloin kävelee sujuvasti kengillään siellä täällä. Silloin usein katson kenkiä pitkään ja kerron, milloin viimeksi pesin lattiat.

Tämänhetkisen kesäneidon kanssa palasimme kauppareissulta kädet täynnä kantamuksia. Kumpikin pysähdyimme ovelle potkimaan kengät irti kantapäistä, käsiä käyttämättä. Oven avannut Uncle B. päivitteli: "You guys really are fanatic about the shoes!"

Kenkäkäsitys taitaa olla monikulttuurisen rinnakkaiselomme suurin kompastuskivi.