Sitten tuli talvi

Veteraanien päivänä marraskuun alkupuolella olimme tyttöjen kanssa rannalla. Tuuli nostatti aallot korkeiksi, mutta hiekan puolella taisi olla kolmisenkymmentä astetta lämmintä. Tytöt menivät leikkimään veteen, kastuivat läpimäriksi ja nauttivat. Kävin juoksemassa pitkän lenkin pitkin rantaviivaa, aurinko paahtoi ankarasti.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Etelä-Kaliforniaan on tullut talvi. Aamut ovat kylmiä, illat ovat kylmiä, yöt vasta kylmiä ovatkin. Iltapäivällä paistaa tovin verran aurinko ja sekin lämpö tuntuu jäävän vaisuksi.

Mutta onhan sisällä lämmin? Ei ole, eristämättömässä talossa, jonka nurkista vetää. Tänään on tuntunut samalta kuin tuulisena, kylmänä pakkaspäivänä Helsingissä. Sellaisena, jona päätti olla tyhmä ja turhamainen ja pukea päälleen vain sukkahousut ja hameen, ja puolimatkassa määränpäähän ymmärsi, että tämä kylmä ei luista ehkä enää irtoa ja että säärystimet, villikset ja mummon vanhat toppahousut olisivat kaikki olleet tarpeen.

Onhan meillä lämmitin tuolla katonrajassa. Se puhaltelee välillä haaleanlämmintä ilmaa. Yläkerta pysyy tässä talossa alakertaa lämpimämpänä, joten sinne sitä lämmintä ei niin kaivata. Ei myöskään Uncle B:n huoneeseen, jota tuuletetaan edelleen ahkerasti, kun ulkona on fahrenheitteja vain joitakin päälle neljänkymmenen. (Sen miehen pitäisi muuttaa Suomeen. Eipähän olisi koskaan enää kuuma!) Keittiöön haaleanlämmintä ilmaa ei tule ollenkaan, kuten ei kesällä tullut kylmääkään. Olohuone ja family room - joita me puolison kanssa nyt siis asumme - ovat hyisen kylmiä. Ilmastointiputkityöt on tehty talossa kalifornialaiseen tapaan, sattumalta ja sinne päin.

Yöllä herään kuuntelemaan kaasulämmittimen kummaa murinaa. Lieneekö se enää kunnossakaan, ja jos ei, miten tuommoinen toimii, tohtiiko tässä nukkuakaan? Vääntyikö tuuletin, irtosiko jakohihna, poksahtavatko kohta polttimot?

Välillä satelee tietysti vettä. Liikenne menee sekaisin. Pyykit eivät kuivu, vaikka nurkassa hurisee pieni ilmankuivatin. Ilmanvaihtoa talossa ei ole, mutta ikkunoiden pitäminen auki on mahdotonta. Kosteus asettuu kaikkialle.

Koirat kummastelevat takaovella, kun eivät pääsekään milloin tahansa kulkemaan, kuten kesällä. Pissaavat sitten hermostuksissaan ovimatolle. Ja nojatuoliin. Autotallissa Herra Fernandez kertoo aamulla närkästyneenä, että tulipa taas aika kipakan viileä yö ja ruokakippokin pääsi sitä kuluttaessa ikävästi vajumaan.

Lapset, nuo ihanat, toivossa väkevät, pukevat innoissaan päälle toppatakit, pipot, sormikkaat ja talvisaappaat. He menevät Uuden Ystävän kanssa katselemaan naapuruston komeita jouluvaloja ja laulavat mennessään: "It's starting to look a lot like Christmas!" Minä saan vuosisadan ankarimman influenssan (tai yhdistelmäannoksen paria eri tautia) ja jään peiton alle palkatta potemaan, moneksi työpäiväksi.

Voi talvi! Ei meistä tullut kavereita täällä lämpimässäkään.

Make America Kind Again

Kun tänään menin töihin, irlantilainen kaveri pesi autoja ja huikkasi hyvät huomenet, kuten ennenkin. Espanjaa äidinkielenään puhuvat lastenhoitajat tulivat paikalle lasten kanssa, kuten aiemminkin. 

Heistä se, joka puhuu englantia vain auttavasti, oli valinnut päälleen valkoisen t-paidan, jonka kuvituksena oli Kalifornian osavaltio USAn lipun väreissä.

Kysyin työkaverilta, miltä nyt tuntuu. Hän sanoi tuntuvan siltä, että politiikasta ei nyt parane puhua. Ei kenenkään sellaisen kanssa ainakaan, jonka arvomaailman samankaltaisuudesta ei voi olla satavarma. "Siitä tulee nyt vain riitaa", hän sanoi.

Myöhemmin kuulimme hälytysajoneuvojen ja helikoptereiden ääniä. Työkaveri ajoi parhaillaan leikkiautoa parkkiin ja intoutui esittämään, että on takaa-ajettu. 

- Ne löytävät minut! hän huusi nauraen, ja jatkoi heti:

- Ei, kyllä ne sittenkin tulevat hakemaan sinua.

- Minua, miksi? ihmettelin, mutta oivalsin heti: - Ai niin, koska olen maahanmuuttaja.

- Sinä olet ihan turvassa, työkaveri rauhoitteli. - Olethan kuitenkin valkoihoinen.

Kaliforniassa tämä päivä oli immigrantille kuitenkin kohtuullisen hyvä. Osavaltio suunnitteli puolileikillään eroa liittovaltiosta. Kulttuurinen monimuotoisuus oli juuri yhtä laajaa ja hyväksyttyä kuin eilenkin. 

Silti ilmapiirissä oli jotain uutta. Yhdessä yössä USAsta oli tullut maa, jossa saattaisi olla ok sanoa naapurille päin naamaa, että tämä saisi painua sinne mistä on tullutkin. Maa, jossa on paitsi yleisesti hyväksyttyä myös jollain tapaa velvollisuus ilmaista julkista patriotismia, etenkin jos sen syvyyttä voidaan epäillä. Maa, jossa kaikkien ei kannata sanoa ääneen kaikkea, mitä he ajattelevat.

Huomenna lapseni esittävät luokkatovereidensa kanssa isänmaallisia lauluja veteraanien päivän kunniaksi. He laulavat pontevasti ja innosta hehkuvin poskin vapaiden ja urheiden ihmisten maasta, joka heistä tuntuu jo kodilta.

Tänä aamuna koululla samoja lapsia rauhoiteltiin. Viitosluokkalaiset pojat puhuivat sisällissodasta ja ydinaseista ja siitä, että nyt tulee tuho kaikille. Pienempiä pelotti aivan tosissaan. "Älä kuuntele heitä, tuo ei ole totta", sanoivat äidit. Ei saa olla.

Tarvitaan paljon kansalaisrohkeutta ja paljon ihmisten välistä arkirakkautta, että maa tästä parantuu. Sillä vaikka niin ei tarkoitettu, kai, on Yhdysvallat tänään vähemmän vapaa kuin vielä eilen. Vähemmän rohkea. Vähemmän - great.

5K Malibussa

Lauantaina iltapäivällä lähdimme puolison kanssa ajelemaan kohti Malibua. Malibu puolimaraton ja 5K ei oikeastaan ole Malibussa, vaan Venturassa, mutta sillä nimellä juoksu kuitenkin kulkee ja numerolaput haettiin Malibusta. 

Numerolaput oli ollut mahdollista tilata kotiin etukäteen (lisämaksulla). Toinen vaihtoehto oli hakea ne etukäteen joko perjantaina tai lauantaina. Kisapäivänä rekisteröityminen ei enää ollut mahdollista. Olimme pohtineet, ettei edestakaisin ajeleminen Malibuun olisi järkevää (matkaa on kuitenkin noin puolitoista tuntia suuntaansa), joten olimme päättäneet yöpyä hotellissa aivan kahdestaan.

Malibu on kerrassaan viehättävä paikka! Rannan ja Pacific Coast Highwayn väliin on joskus aikoinaan rakennettu yksi rivi taloja. Osa niistä on upeita, osa ränsistyneitä. Kalliita ne lienevät kaikki. Talojen välistä pilkottaa aina välillä vaalea hiekkaranta ja korkeina rantatöyrääseen lyövät aallot. 

Kisan rekisteröintipöydän vieressä tuote-esittelijät kertoivat uuden hyvinvointialan yrityksen eteerisistä öljyistä, joilla voi esimerkiksi hoitaa kipeitä lihaksia. Tuote-esittelijä siveli automatkalla jumittuneeseen niskaani piparminttu-jotakin. En ole ollut lainkaan vakuuttunut näiden tuotteiden tehosta, mutta kas, hetken päästä niskaa ja hartiaseutua kihelmöi kivasti, verenkierto vilkastui ja orastanut päänsärky väistyi. Olin aivan valmis tilaamaan tuotteita nettikaupasta, mutta sitten saimmekin samaa ainetta lahjaksi kisan jälkeen. Ensimmäinen ilmaiseksi ja sitten ollaan koukussa?

Olimme varanneet hotellihuoneen Camarillosta, noin kolmen mailin päästä kisan parkkipaikalta. Huoneessa piti olla myös jacuzzi, mutta olikin jacuzzi-suuttimilla varustettu ja jacuzzina mainostettu kylpyamme. Illemmalla siinä istuttiin varsin rentouttavassa kylvyssä, mutta ihan ensimmäiseksi kotoa karkuun päässyt äiti otti päiväunet suunnilleen kolmelle ja puolelle hengelle tarkoitetussa parisängyssä. 

Haimme päivällisen läheisestä ravintolasta ja parin telkkariohjelman jälkeen olimme jo aivan valmiita yöunille. Päänvaivaa tässä kohden aiheutti vain se, että seuraavana yönä kelloja siirrettäisiin tunti taaksepäin. Herääminen oli tänä yönä varsin olennaista, joten pohdimme tarkkaan, kuinka herätykset asettaisimme. Periaatteessa älypuhelinten saattoi olettaa siirtävän kelloja itsekseen ja soivan oikeaan aikaan. Mutta elleivät ne siirtyisikään? Laitoimme varmuuden vuoksi herätyksiä kaksi joka laitteeseen, sekä oikeaan uuteen että oikeaan vanhaan aikaan.

Ensimmäinen herätyksistä soi yöllä kolmelta. Kesti hetken nukahtaa uudestaan, kun koetin pohtia, kuinka kummassa puhelin onnistui osumaan kaksi tuntia pieleen. Ajatteliko se siirtyvänsä kesäaikaan? Oma puhelimeni kilkatti sitten uudestaan viideltä, kuten pitikin. Vaatteet ja varusteet odottivat valmiina pinoissa ja vesipullot napattiin mukaan autoon. Valmisteluihin ei mennyt paljon aikaa, mutta silti ehdin pariin otteeseen hypellä paikallani malttamattomana ja kinuta, että mennään jo!

Puoli kuuden maissa olimme yliopistoalueen parkkipaikalla, löysimme tyhjän ruudun ja asetuimme tyytyväisinä jo muodostuneeseen jonoon odottelemaan koulubussia, joka kuljettaisi meidät kisapaikalle. Tässä kohden aloitettiin Sport Beanien nutustelu, jotta juoksuun riittäisi energiaa.

Hetken päästä pimeästä ilmestyi lisää juoksijoita ja perässämme alettiin miettiä, kuinka kauan olimme jo mahtaneet odottaa, miksei kukaan kerännyt parkkimaksuksi ilmoitettua viittä dollaria, missä mahtoivat olla opastekyltit ja oliko joku siis satavarma siitä, että tämä oli oikea paikka. Joku jonon alkupäästä ilmoitti aiemmin nähneensä tässä bussin.

Odottelimme noin kuuteen, ennen kuin kampusalueen poliisi kaartoi paikalle ohjaamaan siihen mennessä kertyneet sadat kilpailijat oikeaan osoitteeseen, noin puolentoista mailin päähän toiselle parkkialueelle.

Kerkesimme kisaan kaikesta huolimatta mainiosti, mutta kaikki eivät ehtineet. Sekaannus sai parkkialueen sisäänajoliikenteen sumppuun ja viivästytti jälkeemme tulleita niin paljon, ettei kisa lopulta päässyt alkamaan aiotussa aikataulussa. 

Se nyt oli sinänsä pieni juttu, paitsi että ulkona oli tässä vaiheessa aamua noin 50 F (+ 10 C), ja kun huppari oli jätetty varustesäilöön, tuli lyhythihaisessa urheilutopissa välittömästi hyvin kylmä. Lihakset olivat krampata kipeästi siihen paikkaan, joten ei auttanut kuin hyppiä ja jammailla. Hetken pelkäsin, että puolison huumori saattaisi pettää, mutta lähtöalueen loistava musiikki ja upea DJ auttoivat kestämään siihen saakka, kun aurinko melko tasan seitsemältä kurkisti vuorten takaa ja alkoi saman tien lämmittää.

Varttia yli seitsemän olimme rauhoittuneet kuuntelemaan kansallislaulun ja hypelleet ohjatut lämmittelyt. Puolimaratoonarit lähtivät ensin matkaan, me viiden kilometrin pyrähtäjät pian heidän jälkeensä. 

5K-kisat ovat siitä upeita, että niissä juoksijoiden kirjo on laaja ja juoksemisen demokraattisuus näkyy: tämä on sallittua ihan kaikille! Aloittelijalle tai satunnaiselle harrastajalle 5K on palkitseva, sillä se on nopeasti saavutettavissa oleva matka. Kuitenkin se on ihan kunnon juoksu, minkä jokainen sohvapilkkaaja voi testata laittamalla nyt ihan saman tien lenkkarit jalkaan ja rykäisemällä vitosen. Koska matkaan voi lisätä mäkiä ja nopeudella leikitellä, viidessä kilometrissä riittää haastetta juuri niin pitkään, kuin matkaa tahtoo sahata. 

5K-kisoissa on yleensä mukana myös kävelijöitä - isovanhempia, lapsia, lastenrattaita ja koiria, jos kaikki kisanjärjestäjien puolesta sallitaan. Monet osallistujat liikkuvat ihan vain odotellessaan pitkänmatkan juoksijaansa, jos kisassa on molemmat matkat rinnakkain. Paljon on niitä, joille kisa on iso etappi uuden urheilullisen elämän alkutaipaleella. On tavallisia kuntojuoksijoita, loukkaantuneita pitkänmatkan juoksijoita ja sitten niitä huippunopeita superisti treenanneita. Sunnuntaina Malibussa kisan voittajat juoksivat kääntöpaikalta pääjoukkoa vastaan siinä vaiheessa, kun me muut olimme tuskin mailin kohdalla. Menivät tosi kovaa!

Tosi kovaa omaan vauhtiimme nähden menimme mekin. Puoliso oli aiemmin viikolla puhunut, että haluaisi alittaa puoli tuntia. Tähän saakka olemme treenatessa menneet alle kymmenen minuutin mailin tahtia vain satunnaisesti, joten tässä riitti tekemistä - etenkin, kun reitillä oli yksi pitkä ja toinen lyhyempi nousu. Kisatunnelman innostamana ylsimme tavoitteeseen kuitenkin. Yhtään en olisi voinut tahtia kiristää, mies sen sijaan olisi tainnut voida juosta kovempaakin. 

Juoksijoiden hyvää yhteishenkeä kuvastaa hyvin se, että kun puoliso viimeisellä suoralla intoutui kaivamaan kännykän kotelosta kuvaa varten ja tipautti siinä samalla ajokorttinsa reitille, perässä tullut juoksija hidasti omaa tahtiaan napatakseen sen sieltä ja toimitti kortin miehelle takaisin maalissa.

Heti maaliviivan ylitettyämme saimme kaulaamme osallistujamitalit ja käteen vesipullon. Juoksijoille tarjottiin bageleita, maapähkinävoita, energiapatukoita sekä terveysjuomaa. Tässä kohden kaipasin urheilujuomaa, mutta sain sen sitten autossa, kun ensin olimme jälleen matkanneet koulubussilla parkkipaikalle. Sen verran oli pää tyhjänä suorituksen jälkeen, että minä olisin jättänyt hupparini varustesäilöön, ellei mies olisi niitä muistanut.

Hotellilla käytiin enää kääntymässä: suihkussa ja aamupalalla. Kotona erityisesti keskimmäinen tytär odotti meitä saapuvaksi, olihan hänellä syntymäpäivä. Sitä juhlitaan kavereiden kanssa vasta myöhemmin, mutta tänään mentiin synttärisankarin toiveesta syömään pannukakkubrunssi.

Juoksu Malibussa ja yhteinen vuorokausi kahdestaan miehen kanssa olivat kumpikin mahtavia kokemuksia. Illalla sitten surffailin netissä etsien jo seuraavia juoksuja, joihin voisimme osallistua. Kyselin: "Lähtisitkö mun kanssa 10K:lle, jos löytäisin tosi kivan tapahtuman, jossa ei ole vitosta?" "Tää on nyt liian lähellä vielä", vastasi mies. Se ei selvästikään ollut ei, joten kysyn myöhemmin uudestaan. :)

Immigranttina työelämässä

Olen koko aikuiselämäni ollut vuoroin töissä ja vuoroin kotona lasten kanssa. Joskus kotona oli hoidossa toistenkin lapsia, että siellä saattoivat olla omatkin - silloin vielä varsin pienet.

Kummassakin on puolensa. Tykkään olla kotiäiti (kunhan välillä pääsen pois kotoa) ja tykkään olla töissä (kunhan roolien yhteensovittaminen sujuu). Okei, ehkä viihdyn vähän paremmin, kun saan käydä töissä.

Sitten on toki niitä kohtia elämässä, jolloin ei oikeastaan voi valita. Palkkapussi on välillä olennaisempaa kuin mikään muu.

Washington Post uutisoi vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan tämä pätee erityisesti Yhdysvalloissa. Oli vertailtu toisiinsa köyhiä lapsia ja nuoria, jotka tekivät "kaiken oikein" ja rikkaita lapsia ja nuoria, jotka tekivät "kaiken väärin". Tutkijat totesivat, etteivät köyhien lasten hyvät valinnat pääsääntöisesti vieneet heitä elämässä eteenpäin. Asuinalue ja sen myötä muodostuva sosiaalinen verkosto olivat hyvin olennaisia myöhemmän varakkuuden ja työelämässä sijoittumisen kannalta.

Voidaan siis ajatella, että täällä lapsen tulevaisuuden kannalta äidin töissäkäynti on parempi asia kuin äidin läsnäolo, jos juuri ne dollarit mahdollistavat perheen asumisen hivenen paremmalla alueella. (Ja puhun nyt ihan tietoisesti juuri äideistä, koska niin se täällä on.)

Pohjoisessa asuessa suurin osa tuntemistani immigranttipuolisoista oli jättäytynyt kotiäidiksi tai -rouvaksi. Sillä alueella tyypillinen maahanmuuttaja on tätä nykyä kansainvälinen huippuosaaja, jonka työstään saama korvaus saattaa hyvinkin elättää koko perheen.

Täällä etelässä tyypillinen maahanmuuttaja (jos sellaista onkaan) on aika toisenlaisessa kuviossa. Monet tulevat Etelä-Amerikasta, eikä heillä aina ole korkeaa koulutusta. Ja vaikka olisikin, toisessa maassa saatu koulutus on joskus täällä suunnilleen yhtä tyhjän kanssa.

Jos olisin itse tiennyt asettuvani aikuisena ulkomaille asumaan, olisin opiskellut kaukaa viisaana jonkin sellaisen ammatin, jota pidetään hyödyllisenä kaikkialla maailmassa. Vaikka sairaanhoitajan. Tiettyjen lisäopintojen ja -testien jälkeen he käsittääkseni voivat hyvinkin täällä päästä oman alansa töihin. 

Mutta opiskelin siis jotain sellaista, millä hyvinkin työllistyn Suomessa, mutta enpä juuri täällä. Erikoinen aksentti ja kummallinen nimi eivät välttämättä ole etuja nekään.

On ollut jonkinlainen järkytys huomata, että - etenkin täällä etelässä - olen työmarkkinoilla aika hyödytön. Tämänhetkinen osa-aikahommani lasten parissa liittyy kyllä jollain tapaa osaamiseeni, mutta on siinä sitten se toinenkin puoli. Se, jossa luuttuan aamuisin sateen jälkeen lasten leikkialueeksi muutettua parkkipaikkaa.

Osaamiseeni likeisemmin liittyvät hommat ovat usein kontraktorihommia. Siis joku (iso firma) tarvitsee osaamistani ja antaa työntekijöiden etsimisen jollekin (pienemmälle) firmalle. Tässä kuviossa näyttää pääsääntöisesti käyvän niin, että työntekijä usein jää ilman etuuksia (sairasvakuutusta, palkallista vapaata, eläkevakuutusta jne.) milloin hyvänsä päättyvään epävarmaan sopimukseen kysynnän heilahtelujen armoille. Ota tai jätä!

Jotta pääsisin jotenkin parempaan tilanteeseen, pitäisi tuntea ihmisiä, panostaa kovasti ja luultavasti opiskella täällä edes jotakin. Se ei koskaan ole halpaa ja jos on, edullisella tutkinnolla ei ehkä lopulta teekään mitään. Muutoinkin, alkaa olla lasten aika opiskella, eikä vanhan äidin enää. 

Viime viikkoina on tuntunut siltä, että mitä työelämään tulee, olisin jo aika valmis palaamaan kotiin.