Vuoden alussa asetin itselleni kaksi toivomusta.
Muistan, että muutama vuosi sitten olin hyvinkin valoisa ja kiitollinen ihminen. Tämä nyt on tietysti täysin subjektiivinen arvio ja sekä lähi- että etäpiiri saattaa olla asiasta toista mieltä. Oli miten oli, halusin sen takaisin.
Tuolloin minulla oli tapana boostata mielialaa tietoisesti. Elin kivuliasta jaksoa ja saatoin käyttää tunteja päivästä siihen, että ohjasin tietoisesti ajatuksia ja huomiota itseni ja kolotusten ulkopuolelle. Luin inspiroivia meemejä. Kuuntelin mielialaa nostattavaa musiikkia. Tein kiitollisuusharjoituksia, vaikka täysin hölmöjä ja katteettomiakin.
Muutaman päivän tämän vuoden puolta elettyäni eksyin lukemaan ehkä Washington Postin (tai LA Timesin?) artikkelia siitä, kuinka voisi saada itsensä lukemaan enemmän. Siis kirjoja, ei vain puhelimen ruutua. Artikkeli kiehtoi niin paljon, että ymmärsin haluavani lukutoukkavaiheenkin takaisin.
Puoliso käyttää nuoremmat lapset kirjastossa ainakin kerran viikossa ja meidän molempien kirjastokortit ovat jatkuvasti "maxed out" näitten käyntien seurauksena. Eihän niille mahdu kuin hätäiset 50 kirjaa kerralla, korttia kohden.
Eräällä tällaisella reissulla hän etsi minulle Maan Lapset -sarjan ensimmäisen osan, Luolakarhun klaanin. Olen sen joskus vuosia sitten toki lukenut, jaa - siitä saattaa kyllä olla jopa vuosikymmeniä. Luen mielelläni uudestaan. Kirjassa vain on hankalaa sanastoa, kun sitä nyt englanniksi kahlaa. Luontoa kuvaillaan paljon ja rikkaasti, samoin muinaisia työkaluja ja työtapoja. Sellaista sanastoa ei kovin keskittyneesti englannin opinnoissa tarkasteltu.
Ruudusta minun on turha itseäni edes yrittää vieroittaa, sen huokaisten tunnustan. Niinpä aktivoin uudelleen Elisa Kirjan käyttäjätilini ja käytin hyväkseni tammikuun alennusmyynnit, jotka muuten jatkuvat vielä muutaman päivän. Olen nyt hankkinut aleista kolme suomenkielistä (juoksu)kirjaa, ja lukenutkin jo kaksi. On kivaa, kun puhelimessa on koko ajan tarjolla jotakin positiivista, kiinnostavaa sisältöä.
Sillä some ei aina ole sellaista, vaikka se jatkuvasti, koukuttavasti uutta sisältöä suoltaakin nähtäväksi. Erehdyin esimerkiksi osallistumaan poliittiseen keskusteluun kaverin seinällä. Sain huomata olevani toisinajattelija, ja sieltä tuli aika ilkeää tekstiä niskaani. Ja nyt ei siis ollut edes tuntemattomasta, nimettömästä tai kasvottomasta vihapuhetrollaajasta kyse.
Keskustelu muistutti, että olen täällä kaukana, ja että olen muuttunut. Se toi rumalla tavalla näkyviin myös sen, kuinka kaukana olemiseni voi satuttaa tai suututtaa jotakuta toista.
Työmatkoilla kuuntelen podcasteja, ja yksi suosikeistani tällä hetkellä on Wild Ideas Worth Living. Journalistitaustainen juontaja tekee hyvää työtä haastatellessaan ihmisiä, jotka ovat heittäytyneet villin ideansa varaan, muuttaneet kohtalonsa tai ainakin kokeneet ihmeellisen seikkailun. Kaikki eivät ole lähteneet reppureissulle Kambodzaan tai pelastaneet elefanttivauvoja Afrikassa, jotkut ovat vain juosseet jonkin mantereen halki tai perustaneet suuryrityksen. Kirjoittaneet kirjan. Surffanneet ilman toista jalkaa. Sanoneet monille, jotka eivät heihin uskoneet, että pitäkää pienet mielipiteenne.
Pitkään minua vaivasi se, että suurin osa näistä haaveiden tavoittelijoista on nuoria ihmisiä. He ovat seuranneet sovinnaisuuden rajat rikkovaa unelmaansa siinä kohdassa elämää, jossa he ovat olleet vastuussa lähinnä itsestään ja ehkä takkuisesta pienestä kissasta. Jos elämässä on ollut mukana jo rakas joku toinen, hän on ollut samanhenkinen nomadi tai salliva sielu. Mutta ei toki lapsia, tai asuntolainaa. Joku oli kyllä tainnut myydä kämppänsä ja useampikin irtisanoutunut vakituisesta työstä. Minkä villi amerikkalainen siis joutuu tekemään jo esimerkiksi kuuden viikon vaelluksen vuoksi.
"Haluaisin kuulla, kuinka joku joskus on tehnyt jotain tällaista lasten kanssa", valittelin miehelle, kun juttelimme - sekin tapahtuu aamuisin ja iltapäivisin automatkoilla, näiden podcastien lomassa tai sijaan. Ja sitten ihan oikeasti vasta monta, monta päivää myöhemmin: "Tiedätkö, tajusin, että tavallaanhan me eletään sitä meidän villiä unelmaa. Täällä. Nyt." Ja samassa näin, että sehän sitä suomalaista Face-kaveriakin niin jumalattomasti jurppi.
Mutta elämästä tulee arkea kaikkialla. Tulee sellaista, että pitää käydä ruokakaupassa ja ulkoiluttaa koiraa. Sietää kodin kaaosta, kun putket yhtäkkiä alkavat vuotaa kylpyhuoneen lattialle ja seiniin tehdään reikiä kuin sotatantereella viallisen muovinpätkän paikallistamiseksi. Pitää ehtiä töihin yhdeksäksi ja kotiin seitsemäksi. Kuin varkain villistä unelmasta tulee arkea. Ja sitten pitää vain koettaa muistaa olla kiitollinen pienistä asioista. Siitä, että aurinko kuitenkin paistaa palmunoksaan.
Ja että sunnuntaina me mennään katsomaan valaita. Se sentään tuntunee hetken taas seikkailulta. Puoliso ja pienin tapaavat kärsiä ankarasta matkapahoinvoinnista. Se yksityiskohta mukaanluettuna tästä saattaa tulla vielä jännä tarina, jota sitten joskus jollekin kertoa.
