Homehelvetti

Muutama viikko sitten istuin sunnuntai-iltana tyttären sängyn reunalla. Lapsi itki lohduttomana. ”Kaikki mun pehmolelutkin? Kaikki?” Koetin sanoa, ettemme me vielä tiedä.

Joskus joulun tienoilla talossa alkoi tapahtua. Ensin kyse oli tukkeutuvista vessoista - siis sitä, mistä saatiin esimakua heti taloon keväällä muutettuamme. Omistajan tuttu putkimies kävi paikalla monesti. Kun häneen ei saatu yhteyttä, kävi hätäapuna joku muukin. 

Saatiin useita toisistaan poikkeavia arvioita. Snake-putki vain tuonne, tämä pönttö kokonaan irti, tätä vessaa ei saa käyttää, ei kun nimenomaan vain sitä.

Jossain vaiheessa likavesi oli tulvia olohuoneen puolelle. Ja sitten sitä vettä, ehkä vähän saippuaista mutta selvästi puhtaampaa, löytyi pyykkikoneen tienoilta koko ajan. 

Omistajan putkimieskaveri aukaisi seinää. Löydettiin ruuveja, joilla seinä oli kiinnitetty vesiputkiin. Mutta oliko se sittenkään syy? Omistajan vakuutusmiehet kävivät paikalla ja sanoivat: tämä seinä, ja sisääntuleva vesi. Sitten suljettiin sisääntulevaa vettä aina, kun se oli mahdollista. 

Omistaja ei ollut tyytyväinen vakuutuksensa tarjoamiin vaihtoehtoihin ja päätti korjauttaa putket ohi sen. Alkuperäinen suunnitelma putkien uusimiseksi oli jonkinlainen sisäpinnoite, mutta sitten selvisi, että osa ei olekaan kuparia. Talo on vanha ja sitä on rakennettu, uusittu ja laajennettu moneen kertaan.

Putkimiestuttava päätyi ohitusleikkaukseen. Ongelma-alue jätettiin avaamatta ja taloon asennettiin kokonaan uudet sisääntulevat putket, katolle. Omistajan pojat toivat kosteaan kylpyhuoneeseen kuivureita, joista ainakin toinen oli tekstiensä perusteella kokolattiamattojen pesun yhteydessä käytettävä laite. Se puhalsi vettä kohden, mutta ei kerännyt sitä millään takaisin.

Sinä sunnuntai-iltana puoliso lähti käymään vielä jossakin ja huikkasi melkein oven takaa mennessään, että oli siirtänyt ison makuuhuoneen kaapissa seinää vasten nojannutta reppuaan. ”Siinä takana oli jotain väriä seinässä. Ehkä reppu oli hangannut? Katsotaan myöhemmin.”

Tuntui parhaalta mennä katsomaan saman tien. Siirsin koria ja seinän edessä seisonutta omistajan kaappia. Se oli selvä peli yhdellä vilkaisulla. Kun puoliso tuli takaisin, kysyin, korvaakohan meidän vakuutus homeongelmat.

Ja olihan meillä siis ollut niitä oireita jo aika pitkään, lapsillakin. Yskää, nuhaa, kovia päänsärkyjä, pahoinvointia, vatsaoireita, vatsakipuja, kutinaa, ihottumaa, nenäverenvuotoja. Pahentuneita astma-, iho- ja niveloireita. Emmekä silti tajunneet ilman sitä näkyvää hometta, missä mennään. Kaikelle löytyi aina jokin muu selitys, vaikkakin etenkin teinin jatkuva sairastelu alkoi jo epäilyttää - pidin sitä lorvikatarrina.

Puoliso tarttui toimeen välittömästi. Hän soitti vielä samana iltana paikalle tarkastajan, joka teki homemittaukset sisäilmasta koko talossa ja otti näytteen kaapista. Minä kyselin, eikö olisi voitu odottaa vakuutustarkastajaa.

Hyvä, ettei odotettu. Omistajalle asiasta lähetettiin tieto myös. Lastenhoitajan mukaan hän oli miehensä kanssa ilmestynyt paikalle maanantaina ja yksinkertaisesti pessyt vaatekaapin seinän. Pessyt. Ilman suojavarusteita. Käyttäen ties mitä kemikaaleja. Mennyt koskettamaan ja levittämään ilmaan itiöitä, joiden laadusta ei tässä vaiheessa ollut tietoa.

Torstai-aamuna saimme tarkastajan raportin. Päälajit eivät olleet pahimpia mahdollisia: aspergillus/penicillium, ulocladium ja cladosporium. Ei tosin tarkkaa tietoa siitä, millainen aspergillus, kun se voi olla varsin ikäväkin.

Alkoi hurja nettitutkimus, jotta saimme aiheesta lisää tietoa. Mitä hittoa meidän pitää tehdä nyt??

Seuraavana sunnuntaina muutimme. Pyysimme lapsia keräämään pariin suureen Ikea-kassiin muutaman päivän vaatteet. Käytimme ne teollisessa pesulassa, jossa ne pestiin ammoniakilla ja mahdollisimman kuumalla vedellä. Osa näistäkin vaatteista on silti pitänyt hävittää, kun ne ovat edelleen aiheuttaneet yskää, kutinaa ja ihottumaa. 

Otimme mukaamme vain keraamisia, lasisia ja metallisia astioita, ja pesimme ne sekä lähtiessä että uudessa sijainnissa. Kävimme ostamassa upouudet patjat, peitot ja tyynyt sekä koiralle sängyn. Pienin sai pitää tehopestyn kisuriepunsa sillä varauksella, että jos sen kanssa tulee oireita, riepu lentää. Jätimme kaiken muun.

”Me tulimme tähän maahan neljä vuotta sitten muutaman matkalaukun kanssa”, lohdutin silloin ensimmäisenä iltana lastani. ”Me selvisimme silloin, ja jos niin käy, että meillä tämän jälkeen on vain vähän tavaraa, me selviämme nytkin.”

Puolison kanssa käytiin jossain vaiheessa tiukkoja keskusteluja siitä, mitä omaisuudelle tapahtuu, etenkin sen jälkeen kun selvisi, ettei vakuutus korvaa mitään. Pohdimme puhdistusfirman käyttöä, mutta emme saaneet uskottavaa tarjousta ja takuuta turkasen kalliin yrityksen onnistumisesta. 

Eilen talosta hävitettiin kaikki kalusteet. Home oli levinnyt kaikkialle. Keittiönpöytään. Takaoven lasi-ikkunaan. Eteisen kaapissa säilytettyjen kenkien pohjiin. Piano, rummut ja viulu ovat pilalla. Kirjat, tärkeät paperit, liinavaatteet. Kengät, takit, kodinkoneet. Matot, taulut, valokuvat. Lasten lelut. Juuri joulun alla hankittu pölynimuri. Kukaan ei ole vielä uskaltanut tarkistaa sähkökitaraa. Kaikki irtotavara on pakattu jätesäkkeihin, ja kaatopaikalle nekin ovat matkalla. 

Olemme tyhjentäneet taloa hengityssuojaimien ja hanskojen kanssa, kauhistuneena siitä, että vasta asuimme täällä. Lapset eivät ole enää saaneet tulla sisälle. Iltaisin uudella kodilla suihkun jälkeen olemme yskineet vielä hyvän tovin.

Olen tosi kiitollinen ystäville, jotka ovat tarjoutuneet auttamaan. Kaikki pienetkin lahjoitukset ovat vieneet meitä eteenpäin ja antaneet toivoa siitä, että tästä selvitään. Pienimmän tyttären ystävät hankkivat hänelle uuden penaalin ja sinne kynät ja kumit. Se oli liikuttavan ihana ja täysin tarpeeseen tullut lahja. Taloudellisesti tämä on tietysti täysi katastrofi. 

Lahjoitustenkin kanssa on vain oltava tarkkana. Juuri äsken kävin ruokatunnilla äkkiä ostamassa uuden paidan, kun en ystävän antamassa yhtäkkiä pystynytkään hengittämään. 

Tärkeintä on terveys. Tärkeimmästä tärkeintä on lasten terveys. Sen rinnalla muu ei tietenkään merkitse yhtään mitään. Mutta silti tämä kaikki ottaa yllättävän lujille.

Ymmärsin, että ainakin osa siitä tavarasta, mitä meillä kaikilla on, on meillä siksi, että tarvitsemme niitä tekoihin, joiden kautta olemme mitä olemme. Lukija tarvitsee kirjan ja piirtäjä paperin, rumpali rummut ja juoksija kengät. Kun yhtäkkiä ei ole mitään, tarvitsee edes tyhjälle olohuoneen lattialle palapelin, jota kasata yhdessä perheen kanssa. Muuten saattaa mennä rikki, kun kaikki menee.

Aktiivimalli ulkosuomalaisen silmin

Tänään joukkoliikenne on ollut Suomessa pysähdyksissä aktiivimallia vastustavien lakkoillessa. Miljoonien ihmisten liikkuminen ja arki on ollut vähän tai merkittävästi tavallista hankalampaa. Yritykset ovat tehneet taloudellista tappiota. Jossain joku on jättänyt käymättä kaupassa. Toivottavasti jokainen avuntarvitsija on päässyt lääkäriin eikä yksikään lapsi ole yksin tai nälkäinen.

Aktiivimallin suunnitelleita ja hyväksyneitä poliitikkoja ja virkamiehiä mahtaa turhauttaa. Lakkoilun täytyy näyttää heistäkin järjettömältä. ”Jos vain saisimme ihmiset ymmärtämään”, he miettivät. Onnea vain sen kanssa.

Olen somessa muutaman kerran yrittänyt keskustella tästä aiheesta. Tietysti se on ollut valtava virhe. Olen saanut niskaani aikamoista kuraa, enkä tämän tekstin tiimoiltakaan mitään muuta odota. Tästä asiasta ei suomalaisten kanssa voi keskustella.

Ja se syy miksi ei voi, on yhteiskunnallinen, kollektiivinen sokeus. Suomalaisista on pidetty niin tavattoman hyvää huolta niin pitkään, että suurelta osalta on ihan kokonaan - siis aivan täysin - kadonnut yhteys todellisuuteen. Kun aktiivimallista alkaa keskustella, suomalaisten vastaukset ovat mallia ”mutta kun se tuki sitä ja se toinen tuki tätä”.

Sinänsä tietysti ihan vaikuttavaa. Suomalaiset ovat hyvin perillä äärimmäisen monimutkaisesta yhteiskunnallisesta tukirakenteestaan, sen solmuista, päällekkäisyyksistä ja pullonkauloista. Ymmärrettävää ehkä on, että turhauttaa tavallista tallaajaakin, kun kaiken edellisen päälle taas lisätään uusi rakenne. Pitää oppia, että miten tämä uusi juttu toimii. Ja vähän aikaa joudutaan hiomaan ja tutkimaan, että saadaan kaikki osaset toimimaan yhteen. 

Sitähän ihmiset pelkäävät: että ovat itse se koekaniini, jonka kohdalla vasta huomataan, että ai niin tätä sun erityistapaustasi me ei muuten mietitty ollenkaan. Saattaa toki olla hetken hankalaa. Saattaa olla, että joltain vähennetään viekkaudella ja vääryydellä 4,65 prosenttia korvausjaksolta - se on siis yhden päivän etuus. Pitää ehkä ihan tapella byrokratiaa vastaan, että sen saa takaisin.

Sillä välin tukirakennelman muut osaset huolehtivat tosin edelleen siitä, ettei keneltäkään peruselämänhallintaan kykenevältä puutu asuntoa, ruokaa tai terveydenhuoltoa. Joo kyllä huolehtii. Kukaan ei tämän aktiivimallin takia Suomessa kuole onnettomana sillan alla, jos vain muuten elämä pysyy hanskassa.

Se todellisuus, minkä sitten väitän olevan totta suurimmalle osalle muuta maailmaa? Se on tämä: Terve, työkykyinen ihminen elättää itse itsensä. Monin paikoin elättävät myös sairaat ja työkyvyttömät. Ja nyt unohda tässä kohtaa ihan kokonaan ne tuet, niitä ei ole tai niillä ei elä. Niillä ei hankita ruokaa kuin muutamaksi päiväksi. Niillä ei ole varaa pyykinpesuaineeseen. Niillä ei hankita lapselle lääkkeitä.

Tällaisessa todellisuudessa ihmisestä tulee nopeasti hyvin neuvokas ja kykenevä. Sanoisinko, aktiivinen. 

Joku lukija on jo hetken pohtinut, mitäs hittoa tämä ilmiselvästi etuoikeutettu ulkosuomalainen työttömyydestä tai vähäosaisuudesta tietää? Taitaa olla korkeakoulutettu, kultalusikka siellä minne aurinko ei paista ja varsin hyvin varaa aukoa päätään?

Taidan tietää vähäosaisuudesta paljonkin, mutta rajaan kertomuksen tähän: Viimeisin kokemus työttömyydestä meillä on täältä maailmalta.Toivottavasti silmiä avaavaksi kontrastiksi kerrottakoon.

Kymmenen päivää siitä, kun olimme muuttaneet yli 500 km miehen mahtavan uuden työn perässä, tätä työtä ei enää ollutkaan. Olimme juuri käyttäneet tuhansia (kyllä, tuhansia) dollareita omaisuuden ja perheen siirtämiseen. Olimme maksaneet vuokravakuuden uudesta kodista ja allekirjoittaneet vuoden vuokrasopimuksen (niistä ei täällä pääse irti kuin maksamalla vuoden vuokrat tai hankkimalla itse korvaavan vuokralaisen). Olimme asuneet viikon hotellissa uuden kodin viivästyneen remontin takia. Me emme ole rikkaita. Luottokortti oli siis hurvitellut jo ihan liian kanssa paikassa jos toisessakin.

Miehen uuden työn myötä meni tietysti koko perheeltä myös terveysvakuutus, jota ilman emme uskaltaneet olla. Ensinnäkin lasten rokotukset piti taas päivittää, että he pääsivät kouluun (kolme lasta, satoja dollareita per pistos). Ja jos tässä kohdassa joku meistä olisi vakuutuksettomana jäänyt auton alle, murtanut nilkkansa tai saanut syöpädiagnoosin, hän olisi jäänyt ilman hoitoa / tehnyt perheelle satojatuhansia dollareita velkaa / lähtenyt sukulaisten rahoilla Suomeen. 

Ai niin, omasta pussista maksettuina vakuutukset olivat perheelle noin neljä tuhatta dollaria kuussa, vain vähän enemmän kuin se talon vuokra. Tuloja? Ei penniäkään.

Puoliso istui aamusta iltaan koneella etsimässä työpaikkoja ja kirjoittamassa hakemuksia. Aivan tauotta. Samoin minä. Selvää oli, että minun mahdollisella työlläni ei perhe eläisi (koska maahanmuuttajana minun koulutuksellani ei tee täällä mitään), mutta ehkä se voisi edes joillakin satasilla vähentää jatkuvasti kertyvän velan määrää. Nyt, kun näistä tapahtumista on pian kaksi vuotta, niitä silloin peruselämisen kuluista kertyneitä velkoja maksellaan edelleen.

Silloin keskusteltiin pelisäännöt selviksi: puolisolla oli kuukausi aikaa etsiä koulutusta vastaavaa työtä kohtuullisen työmatkan päästä. Sitten hänen olisi pitänyt yrittää saada ihan mitä tahansa työtä ihan mistä tahansa.

Jos joku olisi siinä kohdassa tarjonnut hyvää työpaikkaa vaikka Bostonista, olisimme lähteneet ilman muuta. Se olisi muuten suunnilleen sama etäisyys, kuin jos eteläsuomalainen etsisi töitä Irakin tietämiltä.

Meillehän kävi lopulta hyvin. Puoliso löysi ensin lyhyen projektin vain tunnin matkan päästä, ja minä sain läheltä osa-aikatöitä minimipalkalla. Pian puoliso sijoittui pysyvämpään hommaan, työmatka kolmisen varttia suuntaansa, ja sittemmin minäkin sain kunnollisen työn. Kulutan tosin työmatkoihin kolme, joskus lähemmäs neljä tuntia päivässä, ja näen lapsia puolisen tuntia aamulla ja ehkä tunnin illalla.

Mutta se on täällä aivan tavallista. Ihmiset asuvat kaukana, kimppakämpissä, pitkien työmatkojen takana, jopa eri osavaltioissa kuin perheensä, jotta voisivat käydä töissä, elättää lapsensa, ihan vain yksinkertaisesti selvitä.

Tällaista todellisuutta Suomeen ei tietenkään haluta, eikä se ole tavoiteltavaakaan. 

Suomeen nyt suunniteltu Aktiivimalli siis edellyttää, että työtön 

• tekee 65:n päivän aikana 18 tuntia palkkatyötä
• ansaitsee 65:n päivän aikana yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI
• on 65:n päivän aikana viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussa

TE-keskuksen sivujen mukaan työllistymistä edistäviin palveluihin lasketaan omaehtoinen opiskelu, maahanmuuttajan omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu sekä kuntouttava työtoiminta.

Malli ei koske työnhakijaa, joka 

• saa työkyvyttömyyden tai vamman perusteella myönnettyä etuutta
• työskentelee omais- tai perhehoitajana
• on hakenut työkyvyttömyyseläkettä ja odottaa päätöstä

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan pohditaan jo, kuinka alle kouluikäiset lapset saavat kunnallisen hoitopaikan, jotta heidän vanhempansa voivat täyttää nämä ehdot. Kuulostaa kohtuulliselta. Kuulostaa järkevältä. Kuulostaa - lempeältä.

Ja siis tämän takia suomalaiset ovat barrikadeilla? Ei sori, ei mene mun ymmärrykseen.

Suosikkivastalauseeni? ”Mitäs teet, kun työllistävään toimintaan ei kaikki pääse ja niitä töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla?”

Myönnän ja ymmärrän, että se sama tukiviidakko, joka on tehnyt Suomesta oleskeluyhteiskunnan ja suomalaisista oleskelukansalaisia, kantaa mukanaan järkyttävää sääntöviidakkoa. Jotta tämä aktiivimalli saadaan toimimaan, niiden sääntöjen on lakattava estämästä ihmisten aktiivisuutta. 

Opiskelun on oltava opiskelua, tai jossain pitää etukäteen ihan selkeästi ilmoittaa, mikä aktiivimallissa kelpaa ja mikä ei. Yrityskulttuurissa pitää lähteä mukaan siihen, että on tavallista palkata joku auttelemaan vain pariksi tunniksi silloin tällöin - ja ihannetavoite kai on työllistyä tätä kautta kokopäiväisesti.

Kun töitä ei ole tarjolla, ihminen kyllä keksii niitä - jos siitä on henki kiinni tai lasten leivänsaanti. Aktiivimallin pitääkin tehdä kekseliäästä, minimuotoisesta yritystoiminnasta oikeasti mahdollista, ilman että siitä heti heilahtaa jokin vero taikka sanktio. Tonttuovia myyvän nettikaupan voi perustaa kuka tahansa.

Suomalaisten on myös oltava selkeästi aiempaa valmiimpia muuttamaan sinne, missä niitä töitä on, olivatpa ne sitten koulutukseen ja kokemukseen sopivia tai eivät. 

Ja lopultakin, miksi tämä tyhmä malli nyt sitten on keksitty? Koska Suomessa, ymmärrettävästi, tehdään arvovalintoja. Yhteinen kassa näyttää olevan aina vain laihempi, ja päättävät tahot näyttävät ajattelevan, että yhteiset verovarat kuuluvat ensisijaisesti niille, jotka eivät voi itse auttaa itseään. Lapsille, vanhuksille, sairaille, työkyvyttömille. Kaikkien muiden on aika yrittää vähän kovemmin, vaikkei kenestäkään toki vieläkään lakata pitämästä huolta.

Kuulostaa humaanilta.