DMV-hauskaa, osat 3 ja 4 - sekä muita automaisia Murphyjä

Tässä oli sopivasti viikko joululomaa, joten tarkoitus oli hoitaa ajokorttiasia loppuun. Varasin hyvissä ajoin itselleni ajokokeen. Olisin tietysti varannut useammankin testiajan, mutta järjestelmä sallii näitä varauksia vain yhden kerrallaan.

Tiistai-aamu oli tarkoitukseen mitä parhain, koska isojen tyttöjen biologinen isä oli silloin vielä meillä joulunvietossa, eikä lapsia tarvinnut ottaa DMV:lle mukaan. Se oli kuitenkin sikäli huono, että joulutauon jälkeen puolison oli aivan välttämätöntä olla läsnä työpaikalla, ja minähän en siis saanut mennä kokeeseen saattajatta. Uncle B. lupautui apuun.

Sitten tiistai-aamuna kahdeksan maissa aloin soitella hänelle, että milloinkas tulet sieltä missä oletkaan, aika on yhdeksältä ja se on siis DMV - eiköhän meidän pitäisi jo olla jonossa. Johon Uncle B. vastaa ihmeissään, että jaa niin minne tulen?

Hälytin siis sittenkin hätiin puolison työpaikaltaan ja jännitimme yhdessä DMV:n jonossa, että käskevätkö ne suoraan pois, kun meni hiukan tiukille aikataulun kanssa. Varattu aikahan oli jo siinä vaiheessa ohi, kun sinne luukulle lopulta pääsimme. Mutta ilmeisesti ne tietävät, että ne ajat ovat vain suuntaa antavia joka tapauksessa. Tällä kerralla ei tullut mitään ongelmaa ajasta eikä papereista, päästiin jonottamaan autojonoon ja odottelemaan tarkastajaa.

Parinkymmenen minuutin aikana ehdittiin siinä puolison kanssa kerrata käsimerkit - siis ne lailliset - ja katsoa, missä on auton sumuvalot ja missä on hätävilkut ja mistä toimii pitkät valot.

Mutta niin pitkälle ei sitten sen tarkastajan kanssa päästy. Ennen liikkeelle lähtöä tarkistetaan auton ajokuntoisuus, ja vaikka edellisenä iltana oli hoidettu kuntoon se takapenkin matkustajien raakalaudoillaan kesästä saakka roikkunut ovi ja vaikka tomerasti painelin piiloon sitä "engine oil change NOW" -hälytystä kojelaudasta, niin rakkine otti ja narahti kiinni tietämättämme palaneesta jarruvalosta. Ja sillähän ei sitten saanut sitä inssiajoa ajaa. Tarkastajakin kuulosti vähän pettyneeltä, mutta en tiedä, onko se hyvä merkki ollenkaan.

Hetken pohdin, olisiko pitänyt sanoa, että ei mitään, otan puolison auton tuolta parkkipaikalta - mutta sitten muistui mieleen, ettei puolisolla siis olisi pitänyt olla omaa autoa mukana lainkaan.

Ja hei, kehiin neljäs yritys. Koetin sieltä mainiosta nettipalvelusta etsiä uutta aikaa ihan mihin tahansa kahdensadan kilometrin säteellä olevaan toimistoon, kunhan vain saisin sen tälle viikolle. Mutta palvelussa roikkui se minun tiistai-aamun aikani, jota ei juuri silloin pystynyt poistamaan (koska se oli ollut jo, mutta kuitenkin peruuntunut eikä oikeasti käytetty) ja jonka takia järjestelmä ei sallinut varata uutta aikaa.

Joten puhelin käteen. Soitin ystävälliselle virkailijalle (jätin soittopyynnön koneeseen ja sain takaisinsoiton alle puolessa tunnissa) ja selitin ongelman. Sanoin taas, että menen ihan minne vain, kunhan vain löydetään aika tälle viikolle. Ja täti toteaa, että ei mitään ongelmaa, hänellähän on tässä aika 30. päivä iltapäiväksi tuohon sinun lähitoimistoosi. Johon minä, että vau! Kiitos kovasti! Tuhannesti! Selitin sitten puolisollekin, että niillä on kuule aikoja siellä tiskin takana, sellaisia, joita nettipalvelu ei näytä ollenkaan. Koska sen nettipalvelun mukaan 30. päivä aikoja olisi ollut vain yksi tai kaksi ja nekin tosi, tosi kaukana.

Järjestimme siis perjantain niin, että puoliso saattoi lähteä iltapäivällä töistään ajoissa ja lapsillekin kyselin hoitajaa. Kukaan ei näin uuden vuoden alla kerennyt meille niitä katsomaan, joten arvelin, että isojahan nuo ovat, annan niille iPadit ja istuvat sen aikaa puolison kanssa DMV:llä odottamassa. Vähän vain mietitytti, että kun my phone English not so good, niin noinkohan se varaus nyt sitten on oikeasti oikein. Koetin sitä sieltä nettipalvelusta tarkistaa, mutta ei siellä näkynyt mitään - ehkä siksi, että ne netti- ja puhelinvarausjärjestelmät ovat täysin erillisiä.

Tällä välin korjattiin se auton jarruvalo ja puoliso osti varalta autoon koko valosarjan, että jos jotain muuta vielä posahtaa, niin se vaihdetaan vaikka siellä DMV:n pihalla. Pimeällä pihamaalla illalla autoa korjaillessaan puoliso tuli käyttäneeksi sekä auton oikeita että vara-avaimia. Seuraavana päivänä kun olin ajoon lähdössä (lentokentälle sitä jouluvierasta viemään), niin ne yhdet avaimet löytyivät puolison taskusta tämän työpaikalta ja toiset auton virtalukosta. Sillä laille päälle käännettyinä.

Siihen tyhjentyneeseen akkuunhan ei mitkään kaapelit tietenkään yltäneet, kun auto oli parkkeerattu nokka vasten hyvää talonkulmaa tuohon pihatielle. Päästiin ostamaan kannettava starttilaite, ja ennen kuin se järjestyi, oltiin mukavasti lasten kanssa jumissa kotosalla 1,5 päivää. Onneksi nyt oli tämä loma, ei ollut pakko mennä minnekään. Kampaajalla olisin noita käyttänyt, mutta kai ne pärjäävät vielä muutaman päivän takkutukillaankin.

Perjantaina puoliso päätti vielä varmuuden vuoksi soittaa sinne DMV:n palvelunumeroon ja tarkistaa, että se aika sitten oli tänään, kun minua kovasti arvelutti se, ettei siellä nettipalvelussa näkynyt mitään ja kun en ollut aivan varma, että oliko se kahtakymmentä yli vai vaille (vaikka eipä sillä vissiinkään niin väliä olisi ollut). Selvisi, että puhelinvirkailija oli kuin olikin varannut minulle ajan 30. päivä. Tammikuuta.

Eih! Pyysimme kahteen kertaan tarkistamaan, eikö missään, yhtään kerrassaan missään tämän osavaltion sisällä olisi aikaa ennen päivän päättymistä. Ei. Eikä tätä hommaa tehdä walk-in-menetelmällä (tällä hetkellä) yhdessäkään Kalifornian toimistossa.

Uusi (viides!) yritys on nyt sitten järjestetty ensi viikolle. Silloin ollaan poissa töistä puolison kanssa kumpikin ja keksitään jokin viritys lasten kouluun saamiseksi, sillä aika on aamun ensimmäisiä. Sopii toivoa, että se aika on olemassa (esimerkiksi sateen sattuessa voidaan julistaa "äärimmäisten olosuhteiden" koittaneen, jolloin kaikki ajat peruuntuvat), auto toimii täydellisesti (nytpä olisi aikaa käyttää se siellä öljynvaihdossakin), ensi viikon työmatkat saadaan jotenkin järjestymään (kun en siis vieläkään saisi ajaa yksin) ja että pääsisin läpi ensi yrittämällä (tätä ei nimittäin kovin montaa kertaa enää viitsisi).

Huumori taitaa vain venyä, kun sen luulisi jo loppuvan - eihän tälle voi kuin nauraa.

Kesä, talvi ja kansallistunto

Kaliforniassa on kylmä. Etelä-Kaliforniassakin on kylmä. Meillä oli juuri vieras Suomesta, ja hänenkin mielestään täällä oli kylmä - ainakin sisällä.

Meidän talon ylä- ja alakerta lämpiävät eri tavoin, ja keittiö ei ollenkaan. Yläkerrassa on lämmin / kuuma ja alakerrassa viileää / kylmä. Keittiössä se lämmintä ilmaa puhaltava räppänä ei puhalla ollenkaan, mutta ikkunanraot kyllä puhaltavat. Joskus öisin herään siihen, että kaasulämmitin käynnistyy vintillä ja putket resonoivat ensimmäisiä lämpimiä henkäyksiä läpi koko talon. Lämmitysjärjestelmä ei kaipaa huoltoa, vaan kokonaisen ison remontin.

Onneksi joulu tuntuu Kaliforniassa olevan aidosti jonkinlainen käännekohta. Pohjoisessa muistan kumpanakin vuotena havainnoineeni, että joulupäivän tietämillä kukkulat olivat muuttuneet vihreiksi ja ilmaan tullut jonkinlainen lupaus keväästä.

Täällä etelässä meillä oli eilen yhtäkkiä ihan normaali keli - siis sellainen 76 F / + 24 C. Takaovea saattoi pitää auki ja ilmanvaihdotonta taloa siten tuulettaa. Joululomailevat lapset komensin huoneistaan ulos leikkimään. Teiniä ei tietenkään leikityttänyt, niin hän sitten ulkoilutti koiraa. Minä istuin auringossa kahvi-/kookosminttukaakao-sekoitus mukissa.

Aika hyvää, muuten. Puoliso sen kookosminttukaakaopurkin huomaavaisesti hankki, kun lähdimme lasten kanssa viikonloppuna luistelemaan ja muut saivat kuumaa maitopohjaista pikakaakaota.

Olin luistimilla ekaa kertaa ehkä melkein kymmeneen vuoteen. Muutama minuutti meni sellaisessa vastasyntyneen varsan polvitärinässä, mutta sitten lihakset muistivat, miten tämä homma tehdään! Me siis ajatellaan, että suomalaisten juuriensa takia lasten pitäisi osata luistella. Kaksi nuorinta ei vielä ihan täysin osaa, tosin kerta kerralta suoritus paranee (vaikka kertojen välissä olisikin kokonainen vuosi).

Tämän talven aikana ollaan huomattu, että suomen kieli on jäänyt lapsilla entistä selvemmin kakkoskielen asemaan. Tytöille pitää sanoa ihan tosissaan, että nyt sanot tuon saman suomeksi. Enää ei löydy kaikkeen sanastoa, koulussa opitut asiat ainakin pitää mennen tullen selittää englanniksi, mutta ihan perusjututkin ovat välillä kateissa. "Huolellinen" oli hankala sana ja joskus unohtuu myös vaikkapa "lusikka". Myös teinillä, joka ilmoitti mulle toissa viikolla, että vastaa töistä lähettämiini tekstareihin ainoastaan englanniksi, koska suomeksi kirjoittaminen edellyttää niin paljon pohtimista.

Tämä on yksi niistä syistä, miksi haaveilen ensi kesälle Suomi-lomaa. Haluaisin, että pienemmät muistaisivat maasta jotakin, kaikki tapaisimme perhettä ja rakkaita ystäviä, lumoutuisimme yhdessä kesäisen Suomen luonnosta ja lapset huomaisivat, että suomen kieltä voi oikeasti käyttää ja tarvita jossakin.

Olisi aika ihanaa viettää juhannus Suomessa - mutta toisaalta, kaksi vuotta sitten oli juhannuksena lunta ja pakkasta. Meidän kalifornialaistuneet kermapeppumme tuskin kestäisivät sellaista. Ehkä sitten kuitenkin loppukesästä, elokuussa? Tutkin ja huomasin, että loppukesästä järjestetään jokunen kiva juoksutapahtuma, jotka toisivat mun Suomi-lomaan jotain ekstraa. Mutta toisaalta heinäkuun alussa olisi kummitytön konfirmaatio. Puoliso saa lomaa korkeintaan kaksi viikkoa, ja minäkään en vielä tiedä, miten uudesta työstä ollaan lomalla (paitsi että palkatta), joten kaikkea emme voi saada.

Vaikuttaisi siltä, että kun mahdollisesta Suomi-lomasta on haaveiltu ääneen suunnilleen kaksi vuorokautta ja viestitty siitä jopa muutamalle taholle Suomeen, ollaan ensiksikin saatu puolison kanssa aikaiseksi tiukkasävyinen keskustelu kuvitteellisen loman budjetista ja toiseksikin loukattu kummitytön äitiä sillä ajatuksella, ettei fiktiivistä matkaa ehkä ole suunniteltu konfirmaatiokeskeisesti.

Ensi kesään mennessä ollaan oltu poissa Suomesta yhtäjaksoisesti kolme vuotta, ja sinä aikana oltu poissa monista häistä, hautajaisista ja suurilta syntymäpäiviltä. Ei olla nähty vastasyntyneitä eikä onniteltu opinnoistaan valmistuneita. Mutta ilmeisesti on eri asia olla pysyväisluonteisesti tuhansien kilometrien päässä näiden asioiden tapahtuessa, kuin tulla sitten kuitenkin kohta käymään, vääränä päivänä.

Haluaisin vain, että lapset uisivat järvessä ja saunoisivat rantasaunassa. Viettäisivät ainakin viikonlopun jollakin mökillä lukien vanhoja Aku Ankkoja. Haluaisin käydä kahvilla Kauppatorilla, halata rakkaita ystäviä, käydä K-kaupassa ostamassa maidotonta ruokakermaa ja kuulla tervapääskyt, jotka eivät lainkaan lennä tämän mantereen yllä. Haluaisin ottaa meidän koiran mukaan ja päästää sen vapaaksi suomalaisessa metsässä, antaa sen painella pitkin Nuuksiota sydämensä kyllyydestä.

Haluaisin saunoa isäni luona puusaunassa ja istua saunan jälkeen puutarhassa juttelemassa hänen espanjalaissyntyisen vaimonsa kanssa siitä, kuinka maailmassa voi päätyä minne tahansa ja tuntea sen sattumalta valikoituneen paikan lopulta kodiksi. Niin ja juosta sen yhden juoksun, jonka sijainnilla ei ole niin väliä.

Haluaisin välttää sen todellisuuden, jota niin usein kuulee kuvattavan: sen, jossa ulkosuomalainen juoksee kaksi viikkoa ankarassa jet lagissa kahvipöydästä toiseen ja miettii lentokoneessa paluumatkalla, että olipa kerrassaan kamalaa, joko pääsee kotiin lepäämään.

Tiedän jo tietenkin, että "jag längtar efter landet, som icke är" (Edith Södergran), ja ettei unelma toteudu sellaisenaan, ja ettei ainakaan koiraa kannata kahden viikon takia lähteä kuljettamaan puolen maailman halki.

Ja kun sitten ihmiset alkavat riidellä siitä, että milloin ja minne, ja miten ja miksi ja kuinka paljon, tulee sellainenkin olo, että ei kai tätä ole pakko tehdä. Pari viikkoa ei muuta lasten suomen kielen taitoa ratkaisevasti suuntaan eikä toiseen, eikä lyhyt kesäloma kai mitenkään ehdottomasti saa heitä mieltämään itseään sen enempää suomalaisiksi kuin nytkään. Tärkeät ihmiset pitävät aina yhteyttä ja niiden kanssa, jotka eivät pidä, yhteys kuihtuu luonnollisesti itsestään.

Niin jospa sittenkin sanon, kuten tähänkin asti, leikillisesti ja lämmöllä, että tuon maan olen jo nähnyt. Kesä se tulee tänne kauaskin, ja lomallehan me voidaan mennä vaikka Meksikoon.

Jou L ur A uha

Kun olin lapsi, vanhemmat istuttivat koko perheen jouluaattona riviin sohvalle klo 11.58. Se oli se vuoden kymmenen minuuttia, jona piti olla hiljaa ja kuunnella.

Opin ulkoa joulurauhan julistuksen sekä suomeksi että ruotsiksi, ennen kuin ymmärsin ruotsalaisesta versiosta sanaakaan ja suomalaisestakin vain puolet. 

Muistan, kuinka kansliapäällikön ärrä sorahti. Joka vuosi vahdittiin porilaisten marssin rummunlyöjän onnistumista soolossaan. Ja kuinka joka säässä, vesisateessa ja paukkupakkasessa, irtosivat turkulaismiesten pipot päistä maamme-laulun aikana.

Tämä on yksi niistä harvoista näytöksistä, jotka YLE suo ulkosuomalaisillekin. Joku tiesi sen tänä vuonna, ja piteli yleisössä liikuttavaa pahvikylttiä, jossa lähetti rakkaita terveisiä läheisilleen "merien taakse".

Aikaeron(kin) vuoksi useita tunteja myöhässä toistin kotonamme Etelä-Kaliforniassa tutun näytelmän. 

Lapset aistivat tunnelman ja istuivat aloillaan yllättävän hartaina.

- "Tuommoisia on ollut myös Disneylandissa", kommentoi joku soittokuntaa.

"Tuleeko tässä kohta ilotulituksia?" toinen havahtui kyselemään.

- "En ymmärtänyt sanaakaan", ilmoitti nuorimmainen.

Täytyy vain uskoa siihen, että porilaisten marssilla ja Maamme-laululla on jokin ihmisen sielua pysyvästi ja syvästi ylentävä vaikutus.

Minun jouluni alkoi siitä. Kalifornialainen, erilainen joulu, jossa kuusi on muovinen, sade silkkaa vettä ja kinkku karpalohillolla kaveroitu.

Se tulee tällaisenaankin: pieniä perinteiden palasia muuttuviin muotoihinsa kutovana.

Hyviä pyhiä!

Adult Content

Kun Suomessa juhlittiin itsenäisyyspäivää, sain esimieheltä luvan järjestää entiselle työpaikalle teemaan liittyvää ohjelmaa. Otin muun muassa mukaan suomenkielisiä lastenkirjoja, joita luin lapsille simultaanitulkaten.

Työkaveri esitarkisti kirjat. Ensin hylättiin Tatun ja Patun Suomi, josta olisin tahtonut esitellä saunaan - lumihankeen - avantoon -sarjakuvan. Alastihan ne hahmot tietysti ovat, mutta ei niille ole piirretty mitään osia. Työkaveri arveli, etteivät lasten vanhemmat hyväksyisi tätä.

Seuraavaksi hyllytettiin Muumit Rivieralla. Sikareita, bikineitä! "Adult content", ilmoitti työkaveri.

Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta sitten löytyi jokunen sivu, joita sopi esitellä.

Minun silmiini kirjojen sivut eivät olleet sopimattomia, mutta kieltämättä suomalaisessa kulttuurissa on sellaista ronskia reippautta, joka täällä asumisen jälkeen alkaa pistää silmään. Tai korvaan.

Kuuntelin pitkän tauon jälkeen tuoretta suomalaista poppia. Sannin "Että Mitähän Vittua" sai puolison tarkistamaan, että eiväthän lapset vain kuule. Siis ihanteellisen vahva suomalainen naiskuvahan siinä kyllä on, ei jäädä itkemään eikä ikävöimään petollista kumppania. Kun naisen pitkämielisyys loppuu, "alkaa legot tippua". Mutta se kielenkäyttö?

Sitten oli se video, jossa Elastinen ja Sami Hedberg heiluvat saunassa pyyhkeet lanteilla ja vastovat toisiaan. Välillä sen pyyhkeen peittävyyttä saa jännittää ihan tosissaan, ja ne lanneliikkeet... Uncle Bob käväisi huoneessa ja kääntyi kannoillaan, hänen psyykensä ei tällaista kestä. Arktista hulluutta? Kas, kun ei myy maailmalla.

Viimeisimpänä tutustuin tänään Panomiehen singleen Skandaali. Tarkistin kahdesti, etteikö musiikkipalvelu oikeasti ollut merkinnyt kappaletta jollain tavoin lapsille sopimattomaksi, sen verran punastuttavaa menoa sen lyriikat olivat. Onneksi olivat suomeksi, niin työkaverit eivät ymmärtäneet - enkä kääntänyt.

Ja kuulemma, sanovat kaverit, nämä biisit ovat Suomessa ihan radiosoitossa ja voivat siis odottamatta kajahtaa takapenkkiläistenkin korviin autoradiosta tai soida seniorien suosimassa kahvilassa taustamusiikkina.

Vau. Puoliso pohti hetken hiljaisena, että tällaista meidänkin lapset ehkä laulaisivat kotona - ekaluokkalaista myöten -, jos he kasvaisivat Suomessa. Eikä se meistä aikuisista ehkä edes olisi yhtään outoa. Nyt on.

DMV-hauskaa, osa 2

DMV:n pihamaalla kävin ensimmäisen käynnin päätteeksi pienen turhaantuneen puhelinkeskustelun puolison kanssa. Pohdimme, pitääkö virkailijoille väittää vastaan, kun he keksivät virallisista ohjeista poikkeavia sääntöjä. Koska olen varsin pitkään taiteillut siellä sääntöjen reunamilla, en aikonut väitellä kenenkään kanssa.

Varasin saman tien nettipalvelusta (se on kerrassaan loistava) uuden ajan. Kun suostuin menemään ihan minne huitsin kuuseen tahansa, sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Puoliso lupasi tulla mukaan ja printtasi lisäksi laskun, jossa oli minun nimeni. Periaatteessa yhdessä vuokrasopimuksen kanssa tämän paperin olisi pitänyt riittää todisteeksi asumisestani. 

Päätimme kuitenkin ottaa varman päälle. Niinpä printattiin useampia sellaisiakin laskuja, joissa oli vain miehen nimi ja lisäksi vielä avioliittotodistus. Hätävarjelun liioittelua, eikö?

Menomatkalla DMV:hen opimme, että Comptonin toimisto sijaitsee osoitteessa, jollaisia on Los Angelesin alueella useampia täsmälleen samanlaisia. Kun olimme ajaneet puoli tuntia väärään suuntaan, oli selvää, ettemme ehdi ajoissa. Menin siis jälleen mainioon nettipalveluun ja varasin lennossa neljännen ajan.

Comptonin jono oli järkyttävä. Ei ainoastaan siksi, että se oli puoli korttelia pitkä ja eteni hitaammin kuin mikään jono ikinä. Siinä jonossa olivat varmasti kaikki sille aamulle ajan varanneet, joten sinänsä meidän saapumisajallamme ei olisi ollut mitään merkitystä. Ajan vaihtaminen johti vain siihen, että jouduin esittelemään sähköpostista ajanvaraustodistusta, koska en ollut virkailijan aamulla printtaamassa listassa oikealla paikalla.

Comptonissa näkyi myös kavereita, jotka vaihtoivat jonossa taskusta toiseen salamyhkäisesti muutakin kuin tervehdyksiä, ja nuoria jannuja, joiden radioiden bassot tärisyttivät kuuluvasti heidän autojensa peltejä.

Ensimmäisen virkailijan ohi pääseminen kesti ikuisuuden. Hän tarkisti kaikki paperit ja hyväksyi mukisematta kaksi parasta todistetta asuinpaikasta. Sitten päästiin seuraavaan jonoon! Joka kesti jälleen ikuisuuden.

Jos DMV:n palvelunopeudesta haluaa saada realistisen käsityksen, voi vilkaista hauskan pätkän koko perheen elokuvasta Zootopia. Siinä ainoastaan laiskiaiset ovat päässeet toimistoon töihin ja jokaisen lauseen sanominen kestää puoli päivää.

Toisena kohtaamaamme virkailijaa nauratti. Viereisellä tiskillä pauhasi kaveri, joka uskoi tulleensa ohitetuksi ja unohdetuksi jonossa. Hän oli odottanut jo tunnin! Virkailija tirskahti. Hänen piti päästä tänään vielä töihin! Virkailija katsoi minua silmiin ja hymyili. Esimies tuli selvittämään asiakkaalle, millaisia tavanomaiset odotusajat tässä toimistossa ovat. Kolme tai neljä tuntia, sir. Menkää nyt vain ihan rauhassa takaisin istumaan. Ei täältä kukaan tänään töihin ehdi.

Virkailija otti maksun, meni ottamaan kopioita ja jutteli kopiokoneella kaikessa rauhassa muiden työntekijöiden kanssa - siinä keskellä avokonttoria silmiemme alla. Kun kaikkien joulusuunnitelmat olivat suunnilleen selvillä, ryhmässä seisoskellut esimies sattui vilkaisemaan papereitani. Ja niin tämä, nyt jo siis neljäs vuokrasopimustani katsonut virkailija, tuli todenneeksi, ettei se itse asiassa kelpaa todisteeksi asumisesta.

Puoliso yritti ensin vähän vääntää asiasta, mutta minä kaivoin jo samaan aikaan kassista lisää paperia. Puoliso otti esiin passiaan ja ryhdyimme selvittämään, miksi papereissa on vain hänen nimiään. "Olisiko avioliittotodistusta?" kysyi virkailija nyt ja selvästi odotti, että pääsee käännyttämään meidät kotiin. Kukapa nyt avioliittotodistusta kantaisi mukanaan? Hah!

Avioliittotodistuksemme on jo Green Cardin hakuprosessia varten käännätetty englanniksi ja käännös notarisoitu. Näitä virallisia leimoja pääsin sitten hetken päästä osoittelemaan, kun virkailijan esimies oli todennut, että paperi näyttää ulkomaiselta ja varsin epäilyttävältä eikä varmaan nyt käy. 

Voi taivahan vallat! Vähän siinä piti vielä keskustella, ennen kuin virkailijan esimieskin antoi periksi ja totesi, että olkoon. Ehkä tämä ulkomaalainen nyt sitten tosiaan asuu siellä, missä kovasti todistelee asuvansa.

Sitten otettiin valokuvia ja sormenjälkiä.

Kaiken tämän hässäkän jälkeen olisi ollut pirhanan ikävää olla läpäisemättä kirjallista koetta ja tulla jonakin toisena päivänä uudestaan keskustelemaan asuinpaikasta ja avioliitosta. Onneksi se varsinainen testi kuitenkin meni läpi kahdella virheellä, ja nyt minulla on sitten lupa harjoitella ajamista.

Ajokokeeseen onkin syytä mennä tuota pikaa, sillä ennen sitä en saa ajaa, ellei autossa ole läsnä myös Kalifornian ajokortin omaava yli 18-vuotias henkilö toimintaani valvomassa. Huokaus. 

Luvassa on siis vielä lisää DMV-hauskaa!

DMV-hauskaa, osa 1

Nyt, kun arjen muuttuminen pian edellyttää päivittäisiä pidempiä ajoja, olen vihdoin hoitamassa kuntoon ajokorttiasiaa. Tämähän on siis suunnilleen ensimmäisiä asioita, jotka maahantulon jälkeen pitäisi hoitaa.

Aikamoinen lisästressi niihin ensimmäisiin viikkoihin. Meinaa näin jonkusen ajan jälkeenkin olla liikaa.

DMV (Department of Motor Vehicles) on nimittäin kivoista ja tehokkaista paikoista ehkä maailman viimeisin.

Varasin ensimmäisen ajan kirjalliseen kokeeseen joskus alkukesästä. Sitten tajusin, että siihen kokeeseen pitää oikeasti lukea. Peruutin ajan, hain kirjastosta kuljettajan liikenneoppaan ja hukkasin sen.

Hain uuden oppaan ja aloin lueskella lasten pianotuntien aikana. Latasin puhelimeen neljä harjoitussovellusta ja leikin niillä. Varasin lopulta uuden ajankin.

DMV palvelee tietysti vain keskellä päivää, joten etsin aikaa päivälle, jona en olisi töissä. Sellainen aika löytyi San Pedrosta, meiltä reilut puoli tuntia etelään sijaitsevasta kaupungista.

San Pedron DMV:ssä oli kaksi erillistä jonoa: yksi niille, jotka olivat varanneet ajan ja toinen niille, jotka halusivat jonottaa tuntikausia. 

Ensimmäinen ihminen, jonka näin sisään tultuani, neuvoi ystävällisesti, että minun pitäisi mennä jonoon kulman taakse. Kulman takana kyselin kummissani iäkkäältä sedältä, missä jono on. Hän neuvoi minut sinne, mistä olin tullutkin. Siellä kiukkuinen täti huomautti, ettei tarvitse etuilla. Siinä vaiheessa olin jo tajunnut olevani oikeassa jonossa ja puolustauduin, että olen varannut ajan ja seison siksi eri jonossa kuin hän.

Täti kertoi jonottaneensa pitkään jo toista päivää peräkkäin. Hänellä oli ollut huuto-ottelu virkailijan kanssa (mikä täällä ei siis kuulu julkiseen käytökseen ei sitten mitenkään päin). Sen seurauksena hän kertoi menettäneensä virkailijalle sekä auton rekisteriotteen että ajokorttinsa. Hupsis.

DMV on kaiken kaikkiaan ahdistava paikka. Asiakkaat ovat turhautuneita, hermostuneita tai vihaisia. Työntekijöillä ei ole minkään valtakunnan kiire ja he käyttävät rajallista valtaansa mielellään - mielivaltaiselta vaikuttavaan tapaan. Jouduin ihan väkisin pitämään itseni siinä jonossa, sillä alkoi tuntua siltä, että käännyn kannoillani aivan itsesuojelullisista syistä.

Viime kesästä alkaen DMV:llä asioivan, ajokorttia hakevan asiakkaan on pitänyt todistaa asuinpaikkansa. Sehän on aina hauskaa, tätä samaa on tehty koulutoimistoissa ja koulupiirin toimistossa. 

Nettisivuilla olleiden ohjeiden mukaan olin ottanut mukaani kopion sähköisestä vuokrasopimuksestamme. Siis vieläpä printannut siitä olennaiset sivut varmuuden vuoksi.

Virkailija hyväksyi vuokrasopimuspaperit todisteeksi ja kysyi, mikä toinen paperi minulla on mukanani. Kerroin ohjeiden sanoneen, että yksi riittää. Virkailija totesi, että hän haluaa kaksi. Koska toista ei ollut, hän pyysi minua palaamaan toiste uudestaan.

Ensimmäinen hauskanpito loppui lyhyeen.