Lisää juoksusta

Sen heinäkuisen aamun jälkeen, jona innostuin aamujuoksulle, on lenkille tullut hilpaistua useampanakin aamuna. On hauskaa painella menemään pitkin hiljaisia katuja, kun naapurusto heräilee ja aurinko vasta aloittelee päivän töitään.

Tiedostan kyllä, etten sijaitse täysin terveessä kropassa eikä laji välttämättä ole paras valinta. Koska se päälle kuitenkin sopii mainiosti, aion katsoa, kuinka pitkään ja kuinka lujaa nivelet kestävät. On tosi hienoa huomata, että jotain ne kestävät ja että vähitellen sohvaperunakin voimistuu.

Muutaman kerran olen kesän aikana vienyt lapsetkin illansuussa rannalle nimenomaisesti liikkumaan. Tytöillä on ollut mukana potkulaudat ja harjoittelu on ollut hauska yhdistelmä juoksua, lautailua, aalloissa leikkimistä ja pokemonien etsintää.

Heinäkuun lopulla mies alkoi lähteä mukaan juoksuille. Ensimmäinen kokemus oli hänestä hyvin ikävä, mutta ei hän siitä lannistunut. Ei hän vieläkään juoksemista rakasta, mutta on siitä salaa vähän innostunut. Ja kojootteja vastaan on toki kivempi puolustautua kahdestaan, jos niitä jonain aamuna satumme kohtaamaan.

Ensimmäisten juoksuviikkojen keskelle sain viestin entisen työkaverini odottamattomasta poismenosta. Hän oli hauska, lämmin ihminen, joka huolehti aina kaikista muista. Mutta hän oli myös tunnollinen, äärimmäisen ahkera ja painoi raa'asti töitä itsestään piittaamatta. Kävimme puolison kanssa monta surullista keskustelua. En voi tehdä mitään muuttaakseni työtoverin kohtaloa, mutta voin antaa sen herättää itseni.

Tänään rekisteröin meidät muutaman viikon päästä juostavaan kisaan, matkana meidän tasolle hyvin sopiva 5K. Eihän se mikään maraton ole (perheessäni on maratoonareita, enkä voisi olla heistä ylpeämpi). Tarkoitus on pääasiassa pitää yllä treenimotivaatiota ja lopulta kisata ainoastaan itseämme vastaan. Mahdollinen maaliin saapuminen ei silti jää ihmeestä yhtään.

Pistäytyminen Piilaaksoon

Perjantaina ajoimme kohti pohjoista. Alakoululaisena oma kesä- ja talvilomamatkani suuntautui usein vanhempien kotiseudulle. Vajaat kuusisataa kilometriä lähinnä metsien reunustamia teitä. En voinut olla vertaamatta. 

Tällaisiin maisemiin omat tyttäreni ovat jo tottuneet. Välillä kehotettiin nostamaan katsetta tabletista.

"Katso, vettä. Ja katso kuinka pitkälle kuivaa siinäkin, missä pitäisi olla vettä."

"Katso, auringonlasku!"

Pysähdyksineen matkasimme yhdeksän tuntia sinne päin (L.A:n alueen ruuhkissa siitä 2,5 tuntia), takaisin tultiin hiukan nopeammin.

Pohjoisessa huomasin kaivanneeni kaikkialle laaksoon näkyviä vuoria.

Hämmästelin Bay Arean leveitä, hyväkuntoisia teitä ja talojen tasalaatuisuutta.

Lauantai-aamuna ihmettelin ruuhkattomalla tiellä, missä kaikki ovat.

Nautin tutuista radiokanavista. Takapenkki vaati, että kuunnellaan vain "mix one-ou-six point fivea".

Kahtena päivänä nautimme lounaaksi sandwichit, sillä etelästä emme vieläkään ole löytäneet hyvää sandwich-paikkaa. (Ei, ei se ole voileipä.)

Tapasimme ystäviä. Osallistuimme juhliin. Uimme altaissa. Grillasimme. Nautimme kahvia puutarhoissa. Haimme unohtuneita tavaroita. Saimme asua ystävien kotona.

Andersenin hernekeittopaikan kautta ajeltiin kotiin. Vanhin tytär jäi vielä viikoksi ystävänsä luokse. Kuin minä lapsena sukulaisiin, kotiseudulle.

Andersenin keitto maistuu samalta kuin Suomessa. Pienin ei enää tykkää. Ottaa hodarin, mutta ei tykkää siitäkään.

Tässä kohden oli jäljellä enää pahin.

Tiistaina parantelin kotirannalla huimausta, joka vuorien ylityksestä usein seuraa.

Luontoretkellä

Kesätyttöjen kanssa on tullut taas tutkittua kotikontuja. Tällä kierroksella ollaan itsekin oltu hommassa mukana täydellä höngällä. Jossain vaiheessahan samojen turistinähtävyyksien tarkasteluun sitten taas turtuu.

Eilen teimme kevyen luontoretken. Sille jäi aikaa vain iltapäivä, sillä aamulla pienillä tytöillä oli aiemmin välistä jääneen pianotunnin paikkaus ja teinillä tanssitunti.

Ilman näitä rientoja olisimme varmaankin suunnanneet kohti Santa Monicaa. Google Mapsin mukaan Santa Monica Mountains kuitenkin suljettiin jo viiden maissa. Lähdimme siis kohti etelää, Rancho Palos Verdesiin. 

Kuumana iltapäivänä kävely kuivilla hiekkateillä jäi lopulta melko lyhyeksi. Jonkun hiekkamäen kapusimme alas-ylös, reippaimmat juosten. Onneksi upeimmat maisemat olivat saavutettavissa ilman tuntikausien taaperrusta.

Tuo syvempi sininen on vettä.

Poukaman kohdalla vesi hehkui turkoosina, kuva ei tee sille oikeutta.

Laskeuduimme autoilla alas laaksoon jäätelölle ja pistäydyimme sitten vielä kuvassa näkyvällä rannikolla. 

Trump National Golf Club Los Angeles.

Täällä vanhempi pariskunta tuli juttusille, kun kuuli miehen puhuvan lapsille suomea. Pariskunta oli muuttanut Suomesta sotien jälkeen, mutta kieli soljui edelleen luontevasti. He kertoilivat mielellään itsestään ja elämästään.

Toiset patikoijat kertoivat aiemmin päivällä nähneensä rannan tuntumassa delfiiniparvia.

Lapsia retki väsytti riittävästi. Kun ajelimme kotiin rantatietä, kehotin pariin kertaan takapenkkiläisiä tarkistamaan maiseman. Keskimmäistä tytärtä kesätytön Snapchat kiinnosti huomattavasti enemmän: "Joo, joo, palmuja ja vettä, mä olen nähnyt niitä jo."