Herra Fernandez

Pari viikkoa sitten olin keittiössä laittamassa iltaruokaa. Uusi Ystävä oli lähtenyt ulkoilemaan ja ottanut pienet tytöt mukaansa. Mies istui ikkunalaudalla (meillä on keittiössä sellainen istumasyvennys ikkunan edessä) ja kuuli avonaisesta ikkunasta, kuinka lapset juttelivat kissasta ja kissalle. "Hei, ette kai te silitä vierasta kissaa!" mies reagoi nopeasti.

Lapset ilmoittivat iloisina: "Mutta kun se seurasi meitä kotiin!"

Suuri, mustavalkoinen kattimatti mourusi ja jutteli, kiehnäsi ja halusi silityksiä. Sillä oli selvästi sekä nälkä että jano - ja myös aika yksinäinen olo. Äkkiä en keksinyt muuta antaa kuin koiranruokaa, ja yllättäen se todella maistui.

Pohdimme hetken, mitä tehdä. Ilta oli jo pimentynyt ja meidän asuinalueellamme vaeltelee pimeän aikaan kojootteja. Ne ovat viime kuukausien aikana pyydystäneet ja syöneet monta lemmikkikoiraa ja -kissaa. Päätimme siis ottaa katin talteen yöksi ja etsiä omistajan naapuruston nettisivuston kautta.

Koska koirien ja kissan sopuisa rinnakkaiselo ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta, kissa sai mennä suojaan pihan perällä seisovaan autotalliin. Sinne petasimme pehmeän pedin, jätimme vettä ja lisää koiranruokaa ja toivoimme, että kissa pitäisi sanomalehdillä peiteltyä vatia kissanhiekka-astiana.

Nettisivuston kautta kilahti nopeasti vastaus. Vieraamme olisi oletettavasti muutaman talon päässä asuva Sylvester. Puoliso lähti koputtelemaan annettuun osoitteeseen, ja kun sieltä ei ovea avattu, meni vielä muutaman kerran uudelleenkin. Lopulta jätimme ovelle lapun: Jos kissanne on kateissa, se on meillä turvassa. Soittakaa!

Soitto tuli vasta aamulla. Sylvester oli hyvässä turvassa omassa kodissaan ja meidän vieraamme henkilöllisyys uudelleen epäselvä.

Koetin kartoittaa alueen eläinsuojeluyhdistysten ja kunnallisten toimijoiden tilannetta kuvitellen, että voimme sen piankin jonnekin viedä. Opin nopeasti, että eläinsuojat suur-Los Angelesin alueella pursuavat kissoja. Kukaan ei ollut valmis ottamaan yhtäkään mirriä vastaan. Minulle sanottiin: "Ellet voi pitää kissaa itse, päästä se takaisin kadulle. Älä vie kunnalliseen eläinsuojaan." Kunnallisen eläinsuojelun sivuilla kerrottiin suoraan, että kissoja pidetään elossa vain muutama tunti, ellei omistajaa tavoiteta.

Tarkistutimme, ettei kissaa ollut mikrosirutettu. Kun lopulta alkoi vaikuttaa siltä, että sillä joko ei ole omistajaa tai omistaja ei sitä takaisin kaipaa, yritimme tuoda kissan sisään. Puolisolle jäi siitä kokeilusta mahaan ja käsiin tuimat viillot, vaikka muuten katti on ystävällinen kuin mikä - hellä, puhelias ja sisäsiisti. Koirat vain eivät ole kaveriainesta ollenkaan.

Eläinlääkärikäyntiä varten kissan piti saada nimi. Emme tienneet, olemmeko tekemisissä pojan vai tytön kanssa, joten valitsimme etunimeksi Jose Marian. Sukunimiäkin tuli sitten kaksi. Jose Maria Garcia Fernandez osoittautui eläinlääkärillä leikatuksi kolliksi, jonka ulos joutumista voi selittää taipumus ovesta livahteluun. Eläinhoitajat saivat sen käytäviltä aika pikaisesti takaisin tutkimushuoneeseen, mutta sen jälkeen varoivat kyllä ovesta kulkiessaan vähän tarkemmin.

Jose asuu toistaiseksi edelleen autotallissamme. Kissa ulkoilee pihallamme päivittäin, joskus ovesta karattuaan useampaankin kertaan (autotallissa käydään päivittäin lisäjääkaapilla ja pesemässä pyykkiä). Kissa ei osoita minkäänlaista kiinnostusta kauemmas kulkemiseen, vaikka välillä kurkkaa aidan yli. Ilmeisesti autotallissa odottava ruokakippo tuntuu kaduilla kulkeneesta riittävän hyvältä elämältä. Sitä paitsi pihallakin voi metsästää, sen sai yksi pieni myyrä kokea.

Olemme kyselleet kaikilta tutuilta, työkavereilta, seurakuntalaisilta ja Facebook-yhteisöiltä, eikö kukaan haluaisi antaa oikeaa rakastavaa kotia kivalle kissalle. Toivottavasti jotakin parempaa löytyy ajan kanssa. Tänään kuitenkin hain ruokakaupasta kaksitoista purkkia  kissanruokaa, sillä toistaiseksi Herra Fernandez asustaa meillä.

Lainalapsia

Lueskelin jostakin toisesta ulkosuomalaisesta blogista mielenkiinnolla juttua perheen au pair -kokemuksista.

Meillähän piti tässä vaiheessa olla virallinen tasavertainen. Järjestö kuitenkin hoiti infoamisen vähän sinnepäin. Olimme prosessissa jo hyvin pitkällä, kun ohjelman todelliset kustannukset selvisivät. Tiskiin lyötiin iso lasku eräpäivällä "mieluummin eilen", eikä maksuaikaa myönnetty.

Oikeaa au pairia meillä ei siis ole koskaan ollut. Kalifornialla on kuitenkin oma hohtonsa, ja olemme ilolla avanneet ovemme useammalle nuorelle, joka on halunnut Kaliforniaa katsella. Siinä sivussa he ovat ikään kuin isosiskoina ja -veljinä olleet meidän lastenkin kanssa. Suomessa meillä kävi useampia vaihto-oppilaita, ja tavallaan tämä on ollut samanlaista.

Monet täällä vierailleista nuoristamme ovat puhuneet suomea, mikä on ihan huikean hyvä juttu, etenkin nyt. Pohjoisessa sekä meidän lapsilla että aikuisilla oli suomenkielisiä ystäviä ja tytöt kävivät Suomikoulussa. Täällä etelässä kaikki nämä elementit puuttuvat. (Suomikoulu siksi, ettemme vain jaksa ottaa ylimääräistä harrastusta ja ajamista viikonloppuihin.) On hyvin arvokasta, että tytöt kuulevat muidenkin kuin vanhempiensa puhuvan suomea - ja käyttävät sitä uusien ystävien kanssa aktiivisemmin itsekin.

Ihanaa on myös se, että arjessa on yksi aikuinen ihminen lisää. Joku saattaa näin ollen olla kotona (nukkumassa), kun aamulla käymme juoksemassa ennen lasten herättämistä. Joku voi oma-aloitteisesti ottaa siivotakseen keittiönpöydän aamupalan jälkeen. Joku ehkä haluaa joskus ulkoiluttaa itsensä ja ottaa kävelylle mukaansa koiran. Kaikki ilahduttaa!

Jokainen isännöintikokemus on ollut erilainen, sillä nuoret ovat luonteeltaan ja taustaltaan erilaisia. Siinä missä yksi on lähtöjään omatoiminen, on toinen oppinut kotonaan tekemään, kun käsketään. Kolmas puolestaan taas saa hädintuskin vietyä omaakaan lautastaan tiskikoneeseen. Ja tietysti nuoret haluavat nähdä ja kokea kaikenlaista, eikä heistä kukaan ole tietenkään tullut vain meitä tapaamaan.

Olennaisinta kokemusten kannalta tuntuu lopulta olevan asenne. Yhteistä rakkaille lisälapsille on ollut vain se, että he ovat olleet aidosti kiinnostuneita ympäristöstään ja lainaperheestään. Joku on laitellut tytöille lettejä, joku on tykännyt leipoa heidän kanssaan. Meidän lapset ovat kiitollisesti innostuneet joka projektista.  

Muutama vuosi sitten mies ja minä olimme riittävän nuoria, että tunnuimme nuorille ikään kuin kavereilta. Saatoimme niin shoppailla kuin tapetoida yhdessä. Nyt nuoret näyttävät löytävän yhteisen sävelenalun helpommin teinin kuin meidän aikuisten kanssa.

Jos maailmalle lähtevälle nuorelle jonkun neuvon antaisin, se olisi tämä: lähde ainoastaan, jos olet valmis lähtemään. 

Joskus olemme tavanneet - myös vaihto-oppilaina - nuoria, joille ei juuri siinä kohdassa elämää ole ollut aidosti hyvä kohta irtautua kodista, kotimaasta, omasta perheestä, seurustelukumppanista tai älypuhelimesta. Silloin ei uuteen asettuminen onnistu.

Yksi kansainvälinen nuori meiltä aikoinaan lähti kesken kaiken, koska hän tuntui ajatelleen, että olisimme suunnilleen samanlaisia kuin hänen oma perheensä. Mutta jos ei olla ennestään tuttuja, vastaanottava porukkahan voi olla ihan erilainen kuin tulokas itse. Vaikka kovaääninen! Sotkuinen! Huumorintajultaan aivan kummallinen! Voi olla, että perhe on ikään kuin eri yhteiskuntaluokkaa tai heidän arvonsa ovat etäällä tulokkaan omista.

Ja nythän puhutaan vasta vain kohtuullisen normaalista väestä. ;) Olen kuullut tarinoita perheistä, jotka... No, tarinoita kuulee kaikenlaisia.

Suurin osa meillä käyneistä nuorista on jäänyt meille mieleen ja sydämiin kuin rakkaat lisälapset. Luonamme käydessään he ovat olleet upea lisä perheeseemme ja takaisin he ovat tervetulleita milloin tahansa. 

Yksi Uusi Ystävä asuu kanssamme juuri nyt. Toisen lainalapsen saan kotiin Kiitospäiväksi. Kolmas lähetti juuri viestin: "Saanko tulla alkuvuodesta?" Neljäs kertoi haaveilevansa keväästä Kaliforniassa. 

Toivoakseni isännöimme lainalapsia tavalla tai toisella vielä pitkään. Avaamalla oman kotimme olemme saaneet elämäämme monta rakkaaksi käynyttä ihmistä.

Tyttö, sä oot glitterii

Mies ja lapset olivat ostoksilla, kun joku tuli kertomaan, että meidän lapset on harvinaisen kauniita. Tooot-ta, eikä sinänsä poikkeuksellista: amerikkalaiset tekevät tätä. Juuri kesällä joku väitti kaupassa, että näytän lasteni isosiskolta, haha.

Tämänkertainen lähestyjä kuitenkin ojensi myös kutsun seuraavana päivänä pidettävään tilaisuuteen, jossa etsittiin nuoria näyttelijöitä ja malleja. Paperissa oli Disneyn logo.

Mahtava kokemus, totta kai lapset halusivat mennä! Keskimmäistä käytiin erikseen vielä houkuttelemassa mukaan, kun hän paikan päällä oli kuitenkin päättänyt jättää esiintymisen väliin. Vanhin ja nuorin kävivät esittelemässä itsensä kameralle.

Ja sitten vanhimmalle tuli call back. 

Homma eteni aika ripeästi, seuraavana iltana puoliso, Uusi Ystävä ja teini olivat jo Los Angelesissa. Nyt työskenneltiin studiossa. Lapselle annettiin opeteltavaksi pieni mainosteksti, jonka esittäminen nauhoitettiin. "Olihan toi vähän karheeta, mutta mä todella tykkään sun tyylistä!"

Odotettiin mahdollista puhelua, joka tulikin. Taas tyttö halutaan takaisin paikan päälle! Keskusteluissa alkoi pyöriä sellaisia sanoja kuin työtilaisuus, agentti ja työlupa. Tulette vain huomenna uudestaan, ja nyt se äitikin sitten mukaan, koska sehän kohta joutuu jättämään päivätyönsä viedäkseen lasta kuvauksesta toiseen. Jalat maassa nyt, mutta katse tähtiin!

Ai niin, siihen niiden mahdollisten töiden sivuun tulee ne viikonloppuiset acting classes, meidän firmalta ja meidän hinnoilla. Hei vaan ja huomenna nähdään, täähän on ihan huikeeta! Tuokaa kuvia, joissa näkyy ne upeat siniset silmät!

Että hetkinen mitkä tulee?

Ja siis mikä se hinta oli?

Tässä kohtaa tulin kysyneeksi puolisolta, että vieläkö niissä viimeisimmissä papereissa luki Disney. Ei kuulemma. Sitten selvitettiin, mitä niissä oikein luki. Piti katsoa, mitä siitä firmasta selvisi kevyellä googletuksella.

Löytyy ylettömän ylistäviä arvioita. Löytyy pettyneiden varoituksia kaiken maailman kataluuksista.

Oh, hitto. Huijausko tämä nyt olikin? Taisipa muuten olla. Kyllä lapsi pettyy. Saamari, miten tyhmiä me oikein ollaan? Ha, no ainakaan ei tyhjätaskun näköisiä, jos onnenonkijat pysäyttelevät kaduilla.

Mutta ihan totta, tyttö kyllä haluaisi kokeilla jotain tällaista. Löytyyhän täältä myös luotettavia kursseja ja kouluja. Jospa etsitään sellainen. Koetaan joskus sitten myös jokin todellinen koe-esiintyminen. 

Hyvä muistutus siitä, että uskomattomilta kuulostavat tarinat harvoin ovat tosia.

Kasvatuksesta, kulttuureista ja konflikteista

Erään tuttavani some-seinällä käytiin keskustelua arvoista ja lasten kasvattamisesta. Osallistuin sanoen, että voin äitinä opettaa lapsilleni vain sen, minkä itse tiedän ja antaa vain sen, mikä minulla itselläni on. Se on myös velvollisuuteni. Niinpä esimerkiksi opetan lapsille omaa kieltäni, vaikka he myöhemmin hylkäisivät sen. Kasvatan heitä tuntemaan omat arvoni, vaikka he aikuisina omaksuisivat toisenlaiset.

Kahdessa kulttuurissa kasvavat lapseni saavat kodin ulkopuolelta erilaisia vaikutteita kuin meiltä vanhemmiltaan. Koulu, ympäristö ja kaverit puhuvat kirjaimellisesti eri kieltä ja opettavat toisenlaisia asioita kuin koti, vanhemmat ja (aiempi) kotimaa - joskus jopa keskenään ristiriitaisia.

Me onneksi elämme paikassa, jossa kulttuurinen moninaisuus on normi ja sallivuus suurta. Tuttavan some-seinällä arvokeskustelu äityi kiistaksi ja ala-arvoisiksi heitoiksi. Muistin, että entinen kotimaa näyttää joskus ajatuksellisesti ahtaalta.

Toki täälläkin tulee vastaan konflikteja. Tavallisimmillaan ne ovat byrokraattisia ja aika harmittomia, kuten vaikeudet, joita koettiin, kun koetettiin saada tyttären lääkitystä mukaan kouluun. Nuori työkaverini neuvoi, että ei kun ympäri vaan, säännöt on tehty rikkomista varten! Selitin tahtovani kulkea viitoitettua reittiä pitkin, jotta kuusivuotiaan ei tarvitsisi kokea moraalista ristiriitaa.

Jatkoimme keskustelua kulttuurierojen tiimoilta ja pohdimme mm. itsevarmuutta. Amerikkalaisessa kulttuurissa ihmisen on syytä osata ottaa paikkansa ja puolustaa sitä. Pitää osata näyttää toisillekin, mikä oma arvo on. Varmuus - tarvittaessa jopa tietynlainen röyhkeys - nähdään hyvänä asiana.

Selitin, että suomalaisessa kulttuurissa hyvän näkeminen itsessä on piiruntarkkaa puuhaa, sillä saa erittäin herkästi kerskailijan maineen. Työkaveri totesi, että siinäpä sitä jo sitten onkin lapsilleni ristiriitaa, jonka kokemista en voi heiltä valita pois.

Röyhkeyden ja itsevarmuuden kääntöpuolella amerikkalaiset (ainakin täällä länsirannikolla) kasvattavat lapsiaan kohteliaisuuteen, poliittiseen korrektiuteen ja etenkin vanhempien ihmisten kunnioittamiseen. Monet painottavat tätä puolta paljon enemmän kuin suomalaiset.

Minusta kuitenkin on ihan hauskaa ja virkistävää, että lapset ovat joskus aavistuksen nokkelia ja nokkavia. Muistavatkohan tytöt aina, että kotona voi joskus olla sarkastinen ja leikitellä ivan rajapinnalla, mutta opettajalta saa samalla puheella vähintäänkin pahan katseen? Lapsethan ovat kuitenkin lapsia: monissa taidoissaan rosoisia ja keskeneräisiä.

Olen viime aikoina ajatellut, että immigranttiäitinä yksi tärkeimpiä tehtäviäni onkin se, että muistutan immigranttityttärilleni, että he ovat upeita. He ovat upeita, vaikka eivät vastaisi kertakaikkiaan kenenkään odotuksia siitä, millaisia heidän pitäisi olla. Luultavasti he ovatkin jo "aina liian jotakin" riippumatta siitä, missä maantieteellisesti sijaitsevat. Olen päättänyt, että se on hienoa. Kukapa haluaisikaan elää muotissa!

Jotkut konflikteista eivät kuitenkaan ole niin harmittomia. Kannan huolta lapsestani, joka kamppailee sosiaalisten taitojensa kanssa enemmän kuin toiset. Hänessä on paljon upeita ominaisuuksia, mutta ajoittain hän on sosiaalisesti kömpelö. Hän on erilainen, eikä hän ole helppo, ja tämä pätisi jossain määrin, kasvaisipa hän missä tahansa.

Äitinä näen tietysti ensisijaisesti kaiken sen hyvän, mitä lapsessani on. Mutta ellei minulla olisi häneen lämmintä suhdetta ja jos kulttuurisesti tai omiin arvoihini nojaten odottaisin lapsilta yleensä aivan toisenlaista käytöstä, tätä lasta voisi olla erityisen vaikea ymmärtää. Ellen olisi itse edes vanhempi, en välttämättä käsittäisi sitäkään, että aivan kaikkea ei lapsissa voi kasvattaa. Aivan kaikkea ei pidä edes yrittää.

Olemme käyneet Uncle B:n kanssa tästä lukuisia keskusteluja. Minä arvelen, että hän näkee pienessä tyttäressäni myös omia mörköjään. Hän puolestaan arvelee, ettemme me tunnusta totuutta tai "tee asialle mitään". Mahdollisesti keskustelemme myös aivan eri lähtökohdista käsin. Ja sitten on ollut joitakin aivan päättömiä syytöksiä, niin kuin se, että koiran silmätulehdus olisi ollut tämän lapsen aiheuttama.

Siinä kohdassa mietin, että mitä tähän voi edes sanoa?

Hetken mietittyäni sanoin olevani syytöksestä hyvin loukkaantunut ja vihainen.

Konflikti on töninyt minua mukavuusalueeltani - siltä, jolla olen ystävällinen people pleaser - ja patistanut etsimään kohtaa, jossa keskustelu, ymmärtäminen ja avoimet loput päättyvät. Olen surullinen siitä, että tilanne kalvaa ystävyyteemme syvää juopaa. 

Mutta onhan sentään asioita, jotka pätevät kielestä ja kulttuurista, jopa lajista riippumatta: koskaan ei ole ollut kuningasidea töniä hereille äitikarhua.