Joku mulle sanoi, ettei oikein ymmärrä, mitä koemme. Sen ensimmäisen viikon voisi käsittää kuvittelemalla vain ottavansa ja kävelevänsä ulos ovesta. Mukaan pitää ottaa mahdolliset lapset ja lemmikit, puhelin ja lompakko. Sitten majoitutaan tyhjään asuntoon ja eletään normaalisti.
Huomasimme tietysti hyvin nopeasti kuluttavamme tavattomasti aikaa ja rahaa ostoksilla. Se alkoi ihan vain hammas- ja hiusharjoilla. Ruoanlaitto tarkoitti kauhan ostamista, sadepäivä takkien pelastusyrityksiä. Iltapäivisin koulun jälkeen lapsilla ei ollut kotona yhtään mitään tekemistä, ennen kuin ostimme palapelin ja legoja. Kun Etelä-Kaliforniassa juuri sattuivat ilmat viilenemään, työkaveri toi oman takkinsa lainaan. Toinen antoi peiton, joka on olohuoneessa ”sohvanamme” vieläkin.
Nyt se ensihetkien jatkuva hätätila on jo helpottanut.
Yksi iso juttu oli se, että vanha talo saatiin tyhjäksi. Tyttären ystävän isä oli meille valtavan suuri apu. Siunasin monta kertaa mielessäni sitä, että tyttäreni on ollut hänen lapselleen hyvä ystävä. Sen jälkeen, kun jäterekka oli kahdeksalla sadalla dollarilla käynyt hakemassa vain ne suuremmat kalusteet, tyttären ystävän isän peräkärryllä katosi pilalle mennyt piano ja sulivat jätepinot. Palkkaa hän ei suostunut ottamaan. Ilman häntä ei konkurssista olisi tullut loppua.
Viime viikonloppuna tyhjennettiin vielä autotalli. Etukäteen luulimme, että sinne säilötyt tavarat sentään olisivat kunnossa. Höps. Kun yksi matkalaukku löytyi mustana homeesta, tarkastelimme kaikkea muutakin tarkemmin. Ensi viikonloppuna siivotaan ja raakataan uuteen autotalliin siirretyt laatikot ja varmaan sieltä vielä yllätyksiä löytyy. Hyvässä ja pahassa. Eivätpä ne onneksi elintärkeitä asioita olekaan: Halloween- ja joulukoristeita, matkalaukkuja, lasten piirrustuksia.
Entisen talon vuokraemäntä vaati, että hänen jääkaappinsa (joka ei meillä ollut käytössä) siirretään taloon takaisin ja pyykkitorni puolestaan hilataan sisältä autotalliin. Suomalainen työkaverini lahjoitti meille tuikitärkeän ruokapöydän ja samalla reissulla auttoi vaimonsa kanssa siirtämään nämä raskaat vimpaimet. Jotkut ihmiset vain kerta kaikkiaan menevät yli, ympäri ja vielä sen ylimääräisen mailinkin auttaakseen toisia.
Olen melkein kiitollinen siitä, että saamme kokea tämän. Olen ehdottomasti kiitollinen siitä, mitä lapset tässä rytäkässä oppivat: että elämä kantaa ja hyvät ihmiset auttavat. Jopa tuntemattomat.
Toki, jos saan olla tosi rehellinen, raatojen ympärillä on aina myös korppikotkia. On ihmisiä, jotka viihtyvät katastrofien lähellä, eivätkä he pyöri siellä auttaakseen. Mutta olen iloinen, kun hyvin konkreettisesti näen, että näitä ihmisiä on sittenkin hyvin, hyvin vähän.
Palapeli olohuoneen lattialla valmistui ja uusi koti rakentuu kauha kerrallaan. Priorisoimme lasten arkeen kuuluvia asioita, vaikka toki tuntuu, että teemme siinä asioita nurinkurinkin. Siis että ennen purkinavaajaa keskimmäiselle hankittiin vähän käytetyt rummut ja nuorimmalle kosketinsoitin.
Teini sai kitaran lainaksi opettajaltaan. ”Onko sulla plektroja kotona?” tämä vielä varmisteli kuin ohimennen, ja laittoi mukaan muutaman omistaan. Melkein itkin.
Me kyllä kipuamme täältä takaisin. Olen kiitollinen uskomattoman lujista tyttäristäni, joiden sisintä tämä kolaus ei tunnu horjuttavan. Ja puolisosta, joka taitaa kestää ihan mitä tahansa. Meitä perheenä tämä kokemus tiivistää entisestään.
Aikaa uudelleenrakennukseen kuitenkin vähän menee ja yksi oikeudenkäyntikin saattaa olla edessä. Kaikki homeen aiheuttamat oireet eivät vielä ole kokonaan poistuneet; nähtäväksi jää, kuinka pitkä tie siinä kuljetaan.
Mielessäni vähän kiukuttelen hiljaa sen epäreiluutta, että rakennamme kotia nollasta kuin nuoripari ikään - siinä kohdassa elämää, jossa meidän pitäisi esimerkiksi säästää lasten koulutukseen. Mutta näin tämä meni. Ja se tarinan opetushan siis oli, että asiat ovat järjestyneet kuin ihmeen kaupalla nyt, ongelma kerrallaan. Jospa siihen voi luottaa jatkossakin.
Kiitollisuuden rinnalla, sanon nyt tämänkin, kulkee häpeä. Tiedän kyllä, ettei tämä onnettomuus ollut meidän vikamme ja ettemme sitä mitenkään olisi voineet estää. Silti kuvittelen, että yksin olisi pitänyt nytkin pärjätä, purra hammasta ja hymyillä. Keskustelin itseni kanssa hyvän tovin, ennen kuin lopulta ymmärsin, etten nimenomaan äitinä voi väittää selviäväni tästä ilman apua.
Kiitos teille kaikille, jotka olette meitä tukeneet ja tuette. Iso kiitos Katalle, jota ilman gofundme-keräystä ei olisi. Työyhteisöni puhalsi tuulta sen purjeisiin urakalla, ja monet, monet ystävät, tutut ja tuntemattomat ovat sitäkin kautta osoittaneet myötätuntoa perhettämme kohtaan.
Arvostamme aivan valtavasti jokaista lämmintä ajatusta, kaunista sanaa, hyvää tekoa ja tarpeeseen tullutta lahjoitusta. En koskaan ole uskonut ihmisiin niin paljon kuin tänään. Kiitos tuntuu liian pieneltä sanalta.
