Töissäkäyvä äiti

Koulun toimistosta soitettiin kesken työpäivän. Näin vastaamattoman puhelun vasta muutaman minuutin päästä ja riensin taukotilaan soittamaan takaisin.

Numero on koulupiirin yhteinen ulossoittonumero, joten jouduin vain arvaamaan, mistä minua oli tavoiteltu. Kallistuin olettamaan, että alakoulun terveydenhoitajalla olisi ollut asiaa kuopuksen astmanhoidosta ja koetin ensin sinne.

Valikossa oli neljä kerrosta. "Jos olet soittamassa alakouluun, valitse yksi... jos olet soittamassa kouluun A, valitse yksi, jos olet soittamassa kouluun B, valitse kaksi..." Meni ainakin viisi minuuttia, ennen kuin sain langanpäähän ihmisen. Joka pidemmän tovin tilannetta tarkasteltuaan kertoi, ettei alakoululta oltu tavoiteltu.

Asian selvittelyä hidasti se, että henkilön piti saada selville minun nimeni. Etunimi ja sukunimi. Eihän se tietenkään selvinnyt sanomalla, ja tavatakin piti kahteen kertaan. Vilkuilin kelloa, kokous alkaa, voinko nyt ihan samantien ilmoittaa, että muutatte sinne rekistereihin nimeni ja se on vastedes Sally Smith?

En koettanut samaa rumbaa yläkoululle, vaan soitin puolisolle. Varmaan hänelle jo tämän minun puhelinsirkukseni aikana jostain soitettiin? Ei kuulemma mistään. Mutta hän voisi jonotella seuraavat viisi minuuttia ja soitella yläkouluun.

Myöhemmin sain tekstiviestin. Puhelu oli tullut yläkoulun toimistosta. He olisivat kyselleet unohtunutta poissaololappua.

Otin hiukan kierroksia. Keskellä päivää ei aikuisille soitella töihin poissaololappujen takia! Jos koulusta soitetaan töihin keskellä päivää, se tarkoittaa hätätilannetta! Mitä ihmettä ne oikein ajattelivat - poissaololappu!

Puoliso totesi hyvin rauhallisesti, että juuri siksihän koulun toimistosta tavoiteltiin lapsen äitiä, eikä isälle soitettu ollenkaan. Isä on töissä.

Rauhoituin ja totesin ajatusteni kompastuneen varsin pohjoismaalaiseen kuoppaan. Niinpä joo. Töissäkäyvä äiti... Onko kummempaa kuultu?

Viisi yksityiskohtaa kalifornialaisesta arjesta

Ulkosuomalaisissa blogeissa on viime viikkoina kirjoiteltu arjen yksityiskohdista. Tekstejä on ollut hauska lukea! Omaa arkea piti pohtia hetki. Kaikki näyttää omaan silmään jo niin tutulta.

Talon lämmitys hoituu tällaisilla katon rajaan asetetuilla räppänöillä. Ullakolle asennettu kaasukattila puskee näistä huoneisiin lämmintä ilmaa.

Ruoka- ja kosmetiikkatuotteiden pakkauksissa tapaa olla mukavia pieniä tarinoita, jotka kuvaavat tuotteen syntyä tai kuluttajan käyttökokemusta.

Takaovelle kootut hiekkasäkit koettavat pitää sadeveden ulkona. Meidän hiekkasäkit ovat muovia, sillä ne hankittiin viimeisimmän kovan sateen aikana - kun oikeanlaiset säkit olivat jo kaikkialta loppuneet. Nämä toimittivat silti virkansa ihan hyvin.

Juotavaksi ja ruoanlaittoon tarkoitettu vesi toimitetaan meille tällaisissa pulloissa. Käytämme lähdevettä, monet muut suodattavat hanaveden ja ovat siihen aivan tyytyväisiä. Minusta suodatetussa vedessä on sivumaku. Lisäksi löytyy ristiriitaisia tietoja siitä, mitä kaikkea suodattimet suodattavat. Jos pelkkä kalkki poistetaan, jäljelle jäävät vielä esimerkiksi lääkejäämät.

Suur-L.A:n alueella on pakko, ehkä kliseisesti, mainita vielä liikenne, sillä se on iso tekijä arjessa. Kuvassa me seisomme meille vihreissä valoissa odottamassa, että vasemmalta päin punaisia ajava jono tyhjentyisi, ennen kuin meidän valomme on jälleen punainen. Ei tyhjentynyt. Yritimme mennä suoraan, mutta tästä ei lopulta päästy kuin kääntymällä oikealle. Sen onneksi saa tehdä myös punaisia vasten.

Arizonassa

Kävimme minilomalla Arizonassa. Vapaa perjantai - ja tahattomasti perään sairastettu maanantai - eivät meistä kuulosta pitkältä lomalta. Töihin palattuamme saimme kuitenkin molemmat puolison kanssa kuulla niin leikillisen "oletko tosiaan vielä töissä täällä" -tiedustelun että useita vakavasti lausuttuja "tervetuloa takaisin" -toivotuksia. Joku kysyi, olinko käynyt Suomessa.

En. Mutta täällä siis kävin:

Koko perheen vaellus Lake Havasulla, aivan Kalifornian ja Arizonan rajalla. Täällä oli kesäisen lämmintä ja keväisen karua.

Ajoimme Lake Havasu Cityyn jo torstai-iltana töiden jälkeen. Yllättävän hyvin lapset jaksoivat perjantainakin, vaikka perillä oltiin pikkutunneilla ja aikaero varasti yhden tunnin.

Löysimme myös kivan leikkipuiston, jossa  leikittiin ja istuttiin t-paidat päällä. Kävin ostamassa kemikaliosta aurinkorasvaa.

Matkamme jatkui kohti Sedonaa, ja teiden varsilla alkoi näkyä lunta. Lapset ihastuivat takapenkillä ja vaativat pysähdystä. He halusivat tietää, onko lumi oikeaa ja miltä se tuntuu. Ikään kuin eivät tietäisi! Huoltoasemalla pysähdyttäessä kaksi pienempää kastelikin sitten itsensä lumipenkassa.

Sedonaa lähestyessämme me aikuiset lopulta ymmärsimme, ettei lumi ulkona johtunut vain siitä, että olisimme ajelleet vuorilla. Lumi ei kadonnut minnekään - ulkona oli oikeasti kylmä!

Aloin kysellä, oliko kaikille lapsille otettu edes takkeja mukaan. Kun olimme käyneet rekisteröitymässä seuraavan päivän juoksuun, etsimme pikkukaupungista viimeisen auki olleen vaatekaupan ja kävimme ostamassa lapasia ja myssyjä.

Aamuvarhaisella auto oli kohmeinen, eikä ketään tarvinnut patistella käyttämään myssyä. Sedona Marathon Event oli silti houkutellut paikalle noin 3500 osanottajaa.

Koska kaikki mukana olleet kolme aikuista halusivat osallistua tapahtumaan, olimme ilmoittaneet mukaan myös lapset. Puoliso juoksi yhdessä vieraamme kanssa, lapset kävelivät minun kanssani. 

Matkaan kuului hyvä määrä iloa ja marmatusta sekä reppuselässä kantamista. Huoltopisteen tarjoamat banaanit ja vesi tulivat kahden mailin kohdalla ihan tarpeeseen.

Maaliin nuorin halusi juosta. Kuuluttaja ilmoitti ääneen hänen nimensä, ja lapsi tempautui mukaan tunnelmaan. "Tämä oli kivaa, koska mennään uudestaan?"

Iltapäiväksi ajelimme Grand Canyonille, kun se oli siinä melkein vieressä.

Ja illaksi etsimme hyvän grilliruokaravintolan. Sen antimia keskimmäinen tyttö sitten turskautteli pitkin viimeisen hotellin aamiaishuonetta seuraavana aamuna. Muut menivät hotellin altaaseen uimaan, minä jäin lapsen kanssa huoneeseen lepäilemään, kunnes oli aika lähteä kotimatkalle.

Super Bowl -sunnuntaina tiet olivat tavallista tyhjempiä, olimme kotona ennen iltamyöhää. 

Maanantaina vatsapöpö kaatoi molemmat aikuiset ja puoliso ei ole aivan terässä vieläkään. Seikkailulla on hintansa.

Liikenteessä

Koska tänään ei satanut, saatoin lähteä töihin vasta puoli kahdeksalta ja ehdin hyvin yhdeksäksi. Sadeaamuina liikenne puuroutuu, matkaan on varattava kaksi tuntia. Aina ei sekään riitä reiluun pariinkymmeneen kilometriin.

Suur-L.A:n liikenne on omalaatuinen ilmiö. Kuuleman mukaan tänne joskus suunniteltiin suuria teitä. Ympäristöajattelu katkaisi suunnitelmilta siivet, mutta hyvät tarkoitukset jäivät puolitiehen, kun samaan aikaan kerran ihan kelvollinen ja kehittynyt joukkoliikennejärjestelmä sekä kirjaimellisesti romutettiin että jätettiin kehittymään omine aikoineen.

Niinpä ollaan tässä. Aamuruuhkissa, iltaruuhkissa.

Tänään ehdin töihin tunnissa, mutta kotiintulo vei kaksi. Pyöräillen pääsisin varmaan nopeammin, mutta pyörä ei täällä ole oikein varteenotettava vaihtoehto. Pyöräteitä on siellä täällä, mutta missä ei ole, on autojen seassa ajaminen äärettömän vaarallista.

Kartasta katsoen moni paikka olisi varsin lähellä, mutta ajassa oikeasti kaukana. "Burbank", puuskahti työkaveri tänään. "Burbank on niin kaukana!" Hänen pitää käydä siellä viikonloppuna.

Joku kysyi äskettäin, pääseekö meille joukkoliikenteellä Pasadenasta. Kun olin lakannut nauramasta joukkoliikenteelle, kysyin, tarkoittiko kysyjä sitä samaa Pasadenaa, joka täältä katsoen sijaitsee ihan tuossa kuun toisella puolella.

Aamuisin työmatkalla kuuntelen radiota, jotta nappaisin minuutin mittaiset liikennetiedotteet. Niitä lukevat leidit puhuvat järjettömän nopeasti ja ehtivät silti mainita vain muutaman olennaisimman tukoskohdan. Tiedotteesta saa silti irti aamun tunnelman, joka tapaa heijastua omaankin matkantekoon. Sellaiset sanat kuin "patience", "a complete mess" ja "avoid" kertovat aika hyvin, missä mennään. Onnettomuuksia sattuu joka aamu, kyse on vain siitä, missä ja miten pahoja.

Kontrastin vuoksi kerron, että itärannikolla sijaitsevan työnantajani pääkonttorin väelle lähetettiin jokunen aika sitten työsähköpostiin varoitus poikkeuksellisesta ruuhkasta. Jollakin pääväylällä oli sattunut onnettomuus, jota saatettaisiin raivata jopa kaksi tuntia. Kannatti kuulemma kiertää toista kautta. Jos L.A:ssa lähetettäisiin tällaisia varoituksia työsähköpostiin, ei paljon muuta ehtisi lukeakaan. Eikä sitä kiertotietäkään yleensä edes ole.

Liikenne rytmittää ja määrittää täällä kaikkien elämää. Miten suunnitellaan asuminen, arki, työ ja perhe, harrastukset ja lastenhoidot, jos jokaiseen arkiviikkoon on mahdutettava 15-20 tuntia ajomatkoja? Vastikään kuulin henkilöstä, joka kieltäytyi kivasta työpaikasta, koska 12 mailin työmatka oli liikaa. Se on 19,3 kilometriä.

Haaveilen siitä, että jonakin päivänä joku täysin kajahtaneeksi leimattu liikenneinsinööri tulee tänne toteuttamaan villit suunnitelmansa. Me tarvitsisimme ilmassa liikkuvan joukkoliikennejärjestelmän. Monorail, hiihtohissi, lentävä matto, mikä tahansa kelpaa. Ei tarvitse edes olla kovin nopea - hitauteen on täällä jo totuttu. Ja edessä kulkevan puskuriin.