Ensivaikutelmia

Ensimmäisenä aamuna Suomessa heräsin tähän: ”Mami, saako sisko vetää pullaa keittiössä kaksin käsin? Sillä on kai kolmas pala menossa.” Me majoitumme lasten mummolassa...

Tähän mennessä kummastusta ovat herättäneet 

• rappuharja: siis se, mihin kuraiset kengät pyyhitään ennen sisälle astumista. Lapset eivät tunnistaneet moista esinettä, mutta pyyhkivät nyt siihen innoissaan kenkänsä ja kehuvat suomalaisten käytännöllistä järkevyyttä.

• vapaus. Pienimmästä on maailman siisteintä se, että hän ja siskonsa saavat mennä kerrostalon pihalle leikkimään kahdestaan ilman aikuista ja juosta kävelylenkillä edeltä metsään. Lapset bongasivat myös kaduilla yksin kulkevia koululaisia. ”But what about those shady vans?” kyselivät tytöt pakettiautoista. Todettiin, että Suomessa pakut eivät yleensä kuulu kidnappaajille.
• vessat: kahdelle nuorimmalle piti opettaa, että siellä voi olla nuppi, josta pitää painamisen sijasta vetää. Samoin ollaan keskusteltu siitä, kuinka hanoja käytetään, mikä on se kuuman veden suojanappi ja miten kummallinen pyyherulla toimii.

• vesi. Hanasta tulevaa vettä voi juoda.
• kielenkäyttö. Matkasimme ekana päivänä metrolla Helsingin keskustaan ja lapset oppivat matkalla uutta värikästä sanastoa. Kerpeleiden peruskurssi täydentyi, kun lapset illalla avasivat telkkarin ja katsoivat suomenkielistä stand up -komediaa. Aamulla pienin oli todennut huomanneensa, että kun hän on oppinut suomensa aikuisiltaan, hän osaa puhua vain kiltisti ja kivoista asioista. No se tuli nyt korjattua se.
• kärrypoletit. Onneksi teinillä oli taskussa 50 senttiä.

• tuotteiden punnitseminen hevi-osastolla.
• ostosten pakkaaminen. Tehtiin teinin kanssa hiki hatussa töitä, että ehdittiin seuraavan asiakkaan alta pois. Olin kokonaan unohtanut tämän suomalaisen kassahihna-ahdistuksen.
• rullaportaat. Lapsille piti opettaa, että oikealla seistään ja vasemmalla kävellään, myös ellei kukaan kävele. 
• vuoronumero. Me ensin vain hengattiin siinä odottamassa, että asiakaspalvelija ottaa meihin kontaktia. Ei ota. Se taitaa olla asiakkaan tehtävä, hänhän sitä palvelua haluaa. Onneksi lopulta hoksasin, että lähistöllä istuskeleva mies näpläsi vuoronumerolappua ja törmäsin kysymään, mistä niitä saa. ”Tuolta.” Tehokasta viestintää!
• extra mile. Sitten kun asiakaspalvelijan kanssa pääsee kontaktiin, he kyllä ovat tosi ystävällisiä ja avuliaita. Marketissa, jossa ei ollut (!) asiakas-WC:tä, henkilökunta saattoi pyydettäessä lapsen omiin tiloihinsa. R-Kioskin myyjä puolestaan selvitti silmää räpäyttämättä kysyjälle koko joukkoliikenteen lippujärjestelmät. Kukaan ei sano, että voivoi, ei kuulu mulle.
• asiointikieli. Kun katsoin Areenasta Sykettä tai muita suomalaisia ohjelmia, ajattelin usein, että hahmot puhuvat tosi teennäistä suomea. No kaikki tuntuvat puhuvan sitä samaa, niin että sori kun aliarvioin teitä, suomalaisen dialogin kirjoittajat.

• ruuhka. Lahdentielle oli pyrkijöitä, joten pari minuuttia ajettiin vain vauhtia 30 km / h. Se oli ruuhka, tsihihihi. Tosin manuaalivaihteisen auton raskas kytkin teki tilanteesta ikävämmän kuin se muutoin olisi ollut.
• rekisterikilvet. Autojen rekisterikilvet näyttävät tosi kummallisilta. Fontista tulevat etsimättä mieleen 1960-luku, Neuvostovenäjä ja Kekkonen.
• siisteys. ”Huomaatko mami, että teiden varsilla ei ole ollenkaan roskia?” kummasteli teini eilen.
• lapsiviha. Jetlagiset lapset eivät millään olisi jaksaneet istua odottamassa vuoroamme pankissa (myöhemmin minulle selitettiin, ettei pankkeihin kuulu mennä ilman ajanvarausta). Pienimmät kiehnäsivät tuoleissaan ja heidän vieressään odottanut tuntematon rouva mulkoili minua julmasti. Häh?
• ystävällisyys. Suomalaiset eivät ota kontaktia, mutta ovat todella ystävällisiä, kun itse tekee aloitteen. Laveasti höpöttämällä ja kyselemällä ulkosuomalainen selviää tilanteesta kuin tilanteesta, kaikki auttavat mielellään. Ja jos suomalainen sattuukin pitämään ulkosuomalaista höpöttäjää kummallisena, hän kätkee kummastuksensa huolellisesti.

Matkalla

Istumme Arlandan kentällä odottamassa jatkolentoa. Löin lapsille suosiolla iPadit käteen ja kytkin lentokentän ilmaiseen wifiin. Ipanat ovat valvoneet en-edes-jaksa-laskea kuinka monta tuntia. Yllättävän ihmisiä ovat silti, ainakin kun saavat seurustella vain koneen kanssa. Niin tekevät kaikki muutkin näkyvissä olevat ihmiset. Täällä on tosi hiljaista.

Olemme matkalla Suomeen, tyttöporukalla. Puolison passiasioihin tuli mutkia matkaan ja vaikka viimeiseen saakka jaksoimme toivoa anomusten ja kiirehdintöjen ihmeitä tekevään voimaan, hän joutui lopulta jäämään kotiin.

Arlandan kenttä tuntuu autiolta, kuin olisi aamuyö (paikallinen kello näyttää keskipäivää). Huomaan sanovani lapsille koko ajan, ettei saa puhua niin kovalla äänellä. Olin itsekin ehkä jotenkin puhelias ja tuttavallinen, sillä kahvion työntekijä vuodatti mulle elämäntarinansa ihan rohkaisematta. Tiedän nyt odottamattoman paljon täysin tuntemattoman ihmisen nyksästä ja eksästä. Näin kuvankin hänen puolisostaan.

Turvatarkastukseen meni melkein yhtä paljon aikaa kuin LAXilla. Siellä jonotettiin siksi, että kiemurteleva jono  peitti kakkoskerroksen lattian aina liukuportaiden yläpäähän saakka. Itse tarkastus huiskittiin läpi sellaisella vauhdilla, että seurueemme pienintä vähän hirvitti. Täällä kourallinen ihmisiä seisoi katselemassa, kun hommaa hoidettiin rauhassa.

Paitsi amerikkalainen seurue. He ryykäsivät ensin jonon keskelle, kun äkkäsivät siellä tuttavansa. Sitten he totesivat, että ei heidän paikkansa tässä jonossa odottelemassa ole, portille pääsee varmasti jotain kiertotietä. He repivät sulkunauhan auki, katosivat hyväksi toviksi ja palasivat sitten yhtään nolostelematta takaisin, kun totesivat erehtyneensä. Ilmoittivat vielä jonossa seisoville, että he ottavat nyt vanhan paikkansa takaisin... Skandinaavit pyörittelivät silmiään. Siinä sitä Amerikka-kuvaa taas luotiin.

Ihmeteltiin vessoja. Täällä on sellaisia, jotka ovat yhteisiä kaikille sukupuolille ja toimivat myös vauvanhoitotilana. Sisällä oli kaikki kaksi eriötä. Me ja amerikkalainen lapsiperhe oltiin ihan että mitä? Kuka vielä haluaa tunkea päänsä soppakulhoon? Eiköhän tänne mahdu...

Kuultiin juuri jonkun vieraan ihmisen puhuvan suomea. Teini kääntyi muhun päin ja huomautti asiasta erikseen: ”Kuulitko?”

Lentokoneeseen matkattiin bussilla. Huomiota herättävästi ketään ei kiinnostanut, löytävätkö lapset istumapaikkoja tai jaksaako äiti kantaa käsimatkatavaroita ylös jyrkkiä portaita. 

Seisottiin hetken aikaa jonkinlaisessa jonomuodostelmassa koneen vierellä keskellä kenttää. Tuulessa tuntui syksyn kirpakkuutta, mutta aurinko paistoi ja lämmitti selkää. Nuorin lapsi valitti kylmyyttä.

Ei taaskaan mitään kiirettä sisäänmenon kanssa. Rytmi on käsittämättömän rauhallinen. 

Saan eteeni kupin kahvia ja ostan lapsille villiperunasipsejä - ja asiat jutellaan suomeksi!! Kyllä mä tosiaan taidan olla vähän puhelias. Vuoronvaihdot loppuvat taas yllättäen - samoinhan kävi jo Tukholmassa. Loppuun ei tulekaan hymyä, kiitosta tai toivotusta. Kävellään vain eteenpäin! Oho! 

Enää muutama lentotunti ja me ollaan Suomessa. On tätä odotettu.

Muutosta ilmassa

Ekaa kertaa sitten en edes muista milloin viimeksi meidän perhe asuu ihan vain omalla kokoonpanollaan. Talossa ei ole lapsenvahtia eikä autotallienoa, eikä sellaisia ole näköpiirissäkään. Kesänuoret tulivat ja menivät, aika hujahti käsistä aivan arvaamatta. Oli ihanaa, että olivat - varsinkin kun vielä olivat meidän tuttuja, rakkaiksi käyneitä nuoria.

Kun syksy saa, pienemmät tytöt jatkavat nyt iltapäivät YMCAssa. Arvelemme, että ovat sen verran isoja jo, että jaksavat tämän järjestelyn. Mutta nähtäväksi toki jää, kuinka se taas käytännössä toimii.

Teinin olisi tarkoitus selvitä koulusta kotiin ihan itse. Matkaa on 1,5 mailia, mutta se pitää opetella kulkemaan turvallista (ja vähän pidempää) reittiä, eikä välillä kulje julkista liikennettä. Tai hetkinen, onkohan siinä bussipysäkki...? Isoin riski tietysti on se, että teini jää kaupan kulmille hengaamaan.

Jonkin aikaa mietittiin myös radikaalia ratkaisua: entä jos minä olisinkin jäänyt tässä kohtaa kokonaan kotiin? Mutta sitten selailtiin vähän shekkivihkoa ja taloussuunnittelusovellusta ja todettiin, että ehkä se mun palkka on ihan kiva juttu.

Lyhensin kuitenkin työaikaani. Jatkossa lähden töistä yhtenä päivänä aiemmin, että puoliso ehtii viikottaiseen palaveriinsa ja sen lisäksi myös joogaan, eikä hänen tarvitse hakea tyttöjä. Lisäksi olen yhtenä päivänä poissa kokonaan, jotta sinä päivänä voidaan joka viikko hoitaa kaikki, mikä tähän saakka on edellyttänyt puolisolta töistä lintsaamista tai etätyötä: koiran eläinlääkärikäynnit, lasten oikomishoidot jne.

Kolmen muksun oikomishoito tuntuu välillä osa-aikatyöltä ihan itsessään. Ainakin aina sen jälkeen, kun rautoja on juuri kiristetty, näyttävät kumpparit sinkoilevan irti itsestään ja jonkun suussa aina sojottaa joku sinne päin kiinnitetty metallinkappale. Pari päivää ravataan korjauttamassa juuri tehtyjä säätöjä ja kotimatkalla kirmaistaan CVS:ään hakemaan Tylenolia.

Suunniteltiin, että käydään myös ostamassa ihan oma imuri (homemuutossa menetettyä emme ole siis vieläkään korvanneet) ja tiputetaan siivoojan palvelut pois. Ihan hirveän tyytyväisiä emme ole hänen työnsä jälkeen viime aikoina olleet, joten parempi tehdä itse ja syyttää sitten laadustakin vain itseään.

Eikä se nyt tietysti haittaa sekään, että yhtenä päivänä ei sitten tarvitse käyttää tuntikausia autossa istumiseen. Ehtinen ehkä käydä myös liikkumassa päiväsaikaan ja kun lapset tulevat koulusta, olen paikalla. Puoliso puolestaan pyrkii palaamaan kesken jääneiden opintojensa pariin työn ohella, joten hänelle on tärkeää, että voin kotirintaman asioissa tarjota vankempaa tukea kuin aiemmin.

Muutokset alkavat potkia sisään jo ensi viikolla, jolloin torstai on varattu sekä koiran että omien rokotusten uusimiseen. Työkaverini ottaa meidän karvaturrin hoitoon Suomi-loman ajaksi ja haluamme viedä hänelle juuri huolletun hurtan. Tuntuu kivalta, että karvakaveri pääsee välittävän ja lämpimän ihmisen kotiin sen sijaan, että olisimme joutuneet jättämään koiran kenneliin. Nyt hauva voi ainakin ajatella päässeensä hyvästä kodista toiseen, jos kuvittelee, että me hänet kokonaan hylkäsimme.

Suomi-lomaa suunnitellaan kiivaasti. Haaveeni kesämökillä oleilusta näyttää toteutuvan! Isompien tyttöjen biologinen isä vuokrasi muutamaksi päiväksi mökin järven rannalta ja vietämme siellä koko porukalla aikaa yhdessä (kyllä, tätä aina joskus jotkut ihmettelevät, mutta meillä tällainen on mahdollista). Kalenteriin on lisäilty myös jos jonkinlaisia vierailuja siellä sun täällä ja lapset tahtovat myös käydä Flamingossa, Lintsillä ja Tuomiokirkon rappusilla. Teini siis ilmoitti, että hän haluaa kuvan siitä valkoisesta rakennuksesta, joka esiintyy kaikissa Suomesta otetuissa kuvissa.

Pakkailuja pohtiessamme olemme seuranneet lämpötilojen heittelehtimistä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Välillä näytti jo siltä, että olisi hyvä varata mukaan talvivaatetta, +15 C kun on siis alle 60 F ja sellaista kylmyyttä emme muista sitten joulukuun hyisten päivien kokeneemme. Nyt kelit kuulemma kuitenkin lämpenevät uudelleen, joten ehkä muutaman viikon päästä ei vielä ole aivan kamalan kylmää... Toivottavasti. Ehkä me kuitenkin otetaan jo käsimatkatavaroihin fleecetakit ihan varmuuden vuoksi. :)

Seuraavissa teksteissä lieneekin sitten jo havaintoja siitä, millaisena Suomi meille näyttäytyy neljän vuoden poissaolomme jälkeen.

Semmoistakin vielä - rintasyöpätutkimuksissa

Kävin vuositarkastuksessa. Taitaa olla niin, että edellisestä tarkastuksesta vierähti kaksikin vuotta. En ehkä olisi tullut menneeksi nytkään, ellen olisi käynyt lääkärissä toisen asian vuoksi. Hoitaja pääsi huomaamaan, että tämä homma olisi rästissä ja varasi ajan. Koetin sitä aikaa sitten vielä siirtääkin, mutta sanoivat, että olisi mennyt kahdella kuukaudella eteenpäin. Pidin sitten epäsopivan ajan, koska vasemmassa kainalossa oli ollut ajoittain kummallista kipua. Oletan sen johtuvan urheilusta, mutta halusin silti sanoa asiasta gynelle. Gyne teki tavalliset rintatutkimukset ja totesi, että kipuhan ei tapaa olla oire mistään sen kummemmasta, mutta kun nyt sopivasti juuri täytit neljäkymmentä, niin käypäs mammografiassa.

Vielä ennen kuin lähdin, muistin pyytää lähetteen verikokeeseen. Olen ollut viime kuukausina aika väsynyt ja kokeillut jos jonkinlaisia pinaatti- ja punajuurismoothieita siihen vaivaan. Gyne kirjoitti rauta-arvojen lisäksi lähetteeseen myös kilpparitestit kuultuaan, että minulla on kilpirauhasesta vain puolet jäljellä. Ne testit tulivat takaisin ihan puhtaina ja miksipä eivät. Ketäpä nyt ei väsyttäisi, jos tekee paljon töitä ja urheilee kaiken vapaa-aikansa.

Sitten en pitänyt sen mammografiaan menon kanssa mitään kiirettä. Kollega otti lomapäiviä, joten en voinut olla pois töistä. Lapsilla oli tulossa kevätesityksiä koulussa ja päätin, että odotan niitä ja lykkään kuvaukset sitten johonkin sellaiseen päivään, kun muutenkin pitää olla poissa.

Mammografiassa törmäsinkin persoonalliseen leidiin. Hän oli raskaasti tatuoitu, maiharit jalassa kulkeva yli kuusikymppinen täti, joka ehkä hiukan levottomana halusi jutella, kun kahdestaan istuimme vain naisille tarkoitetussa odotushuoneessa. Hän rauhoitteli minua, kun kerroin, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, enkä tiedä mitä odottaa. Kuulin sittemmin hoitajan juttelevan hänen kanssaan ja se kuulosti siltä, että tädillä oli kokemusta näistä tutkimuksista valitettavan paljon enemmän. Mutta reteästi hän minua ohjeisti: "Kyllä se puristaa, enemmän kuin kukaan mies koskaan, mutta annat vain ammattilaisen auttaa sinua. Nämä hoitajat ovat hyviä."

Ja sitten vähän niin kuin unohdin koko jutun. "Sinulle soitetaan tai laitetaan sähköpostia tuloksista", ilmoitti hoitaja. Totta kai se sähköposti olisi tarkoittanut, että kaikki hyvin, tavataan vuoden päästä uudestaan. Mutta minä sain puhelun, ja siitä lähtien ollaan koko ajan raksittu aina seuraava rasti, ja päästy aina seuraavalle tasolle.

Se puhelu harmittaa jonkin verran edelleen. Kysyin langan toisessa päässä olleelta hoitajalta, tarkoittiko tämä siis sitä, että mammografiassa oli löytynyt jotakin erityistä. Hoitaja vastasi napakasti, että tässä kohdassa tämä tarkoittaa vain sitä, että lääkäri haluaa lisää kuvia. Itse piti siis päätellä, että eihän se lääkäri kuvia haluaisi, jos kaikki olisi ollut aivan selvää. Vasta uudessa mammografiassa ja ultrassa hoitajien ja radiologien toimia tarkkailemalla pääsin kärryille siitä, että nyt tosiaan tutkitaan vain toista rintaa ja tiettyä aluetta, niin että jotain jännää siellä oli. Olisin halunnut tietää heti.

En tiedä, jättikö radiologi kuvan huoneeseen näkyviin tarkoituksella vai vahingossa, mutta hetken sain viettää huoneessa kahdestaan sen kanssa, ja näin itsekin sen valkoisen alueen. Siinä vaiheessa oli siis jo tehty toinen mammografia ja sitä seurannut ultra, mikä sulki pois sen helpoimman vaihtoehdon eli kystan. Minua edeltäneet potilaat olivat kävelleet huoneesta ulos ilman, että siellä olisi ketään ulkopuolista heidän aikanaan käynyt. Minulle kuitenkin sanottiin, että odotapa tässä, haen paikalle lääkärin kertomaan, mitä täällä näkyy.

Eipä se lääkäri paljoa kertonut, paitsi että nyt ei tiedetä, mikä tämä on. Voi olla hyvänlaatuinen kasvain, voi olla pahanlaatuinen kasvain. Mutta selvästi massa siellä nyt on.

Pyysin hoitajalta, että varaisi minulle koepalan ottoon heti seuraavan mahdollisen ajan, mutta en tiedä, tehtiinkö niin todella. Luultavasti tiskin alla olisi jotain hätähätä-aikoja, joita minun tapauksessani ei tarjottu. Odottelin biopsiaa hiukan yli viikon.

Tänään se tehtiin ja taas olisin ehkä kaivannut vähän enemmän ohjeistusta etukäteen. Tulin itse tutkineeksi potilasohjetta netistä ja ymmärsin, että sieltä pätkähtää esimerkiksi lyhyt liikuntakielto. Tänä aamuna nousinkin puoli kuudelta ja kävin aamulenkillä varastoon. Kilpparista otettiin aikoinaan kahteenkin kertaan ohutneulanäyte ja sillä kokemuksella kuvittelin, että voisin vaikka palata iltapäiväksi töihin. Suunnittelin vieväni myös lapset hammaslääkäriin. Sen sijaan minut käskettiinkin kotiin lepäämään ja se on ollut ihan hyvä juttu. Tuntuu vähän siltä kuin joku olisi, no, tökkinyt rintaa isolla neulalla!

Ihan huikea scifi-juttu oli se, että rintaan sijoitettiin pieni titaniumista tehty markkeri. Sen tarkoitus on hyvässä tapauksessa ilmoittaa seuraavan mammografian ottajalle, että tämä epänormaalius on jo tarkistettu ja todettu vaarattomaksi. Huonojen uutisten sattuessa markkeri näyttää nyt hajalle tökityn ongelma-alueen tarkan sijainnin.

Kyselin tänään minua hoitaneelta, iäkkäältä ja olettaakseni kokeneelta lääkäriltä, miltä tilanne hänestä näyttää. Hän oli varovaisen toiveikas. Siihen perään uskalsin pohtia, lieneekö leikkaus joka tapauksessa edessä. Hänen mielestään ei. Jos olen valmis elämään mahdollisen hyvälaatuisen patin kanssa, saan niin tehdä. Siinä tapauksessa me siis pääsemme kuin pääsemmekin lomalle Suomeen.

Suomen-loma on sitten tietysti lopulta pieni huoli kaikkien suurten huolten rinnalla. Tässä kohden tuntuisi nyt lopultakin vain helpottavalta tietää, mihin suuntaan tästä kuljetaan. Viitisen päivää kuitenkin kuulemma menee, ennen kuin tuloksia tulee.

Sain itse päättää, kuinka mahdolliset huonot uutiset annetaan. Jos kaikki on hyvin, lähetetään vain sähköposti, mutta mikäli jokin edelleen näyttää huolestuttavalta, tulee puhelu. Pyysin, että siinä puhelussa varataan korkeintaan aika kasvokkaiskeskustelulle, eikä kerrota tarkalleen, miksi. Sovittiin jo puolison kanssa, että siinä keskustelussa hän on valmis olemaan mukana - mikä tuntuu paljon paremmalta ajatukselta kuin odottamaton puhelinsoitto kesken työpäivän toimistoon.

Todennäköisyydet ovat kuitenkin hyviä, joten tuudittaudun nyt muutamaksi päiväksi rauhassa siihen, että kokenut lääkäri tiesi, mitä arvasi.

EDIT: Tulokset tulivat viikonlopun odotuksen jälkeen maanantai-aamuna. Kokenut lääkäri tiesi mistä puhui, ei ollut aihetta huoleen.