Matkalla

Istumme Arlandan kentällä odottamassa jatkolentoa. Löin lapsille suosiolla iPadit käteen ja kytkin lentokentän ilmaiseen wifiin. Ipanat ovat valvoneet en-edes-jaksa-laskea kuinka monta tuntia. Yllättävän ihmisiä ovat silti, ainakin kun saavat seurustella vain koneen kanssa. Niin tekevät kaikki muutkin näkyvissä olevat ihmiset. Täällä on tosi hiljaista.

Olemme matkalla Suomeen, tyttöporukalla. Puolison passiasioihin tuli mutkia matkaan ja vaikka viimeiseen saakka jaksoimme toivoa anomusten ja kiirehdintöjen ihmeitä tekevään voimaan, hän joutui lopulta jäämään kotiin.

Arlandan kenttä tuntuu autiolta, kuin olisi aamuyö (paikallinen kello näyttää keskipäivää). Huomaan sanovani lapsille koko ajan, ettei saa puhua niin kovalla äänellä. Olin itsekin ehkä jotenkin puhelias ja tuttavallinen, sillä kahvion työntekijä vuodatti mulle elämäntarinansa ihan rohkaisematta. Tiedän nyt odottamattoman paljon täysin tuntemattoman ihmisen nyksästä ja eksästä. Näin kuvankin hänen puolisostaan.

Turvatarkastukseen meni melkein yhtä paljon aikaa kuin LAXilla. Siellä jonotettiin siksi, että kiemurteleva jono  peitti kakkoskerroksen lattian aina liukuportaiden yläpäähän saakka. Itse tarkastus huiskittiin läpi sellaisella vauhdilla, että seurueemme pienintä vähän hirvitti. Täällä kourallinen ihmisiä seisoi katselemassa, kun hommaa hoidettiin rauhassa.

Paitsi amerikkalainen seurue. He ryykäsivät ensin jonon keskelle, kun äkkäsivät siellä tuttavansa. Sitten he totesivat, että ei heidän paikkansa tässä jonossa odottelemassa ole, portille pääsee varmasti jotain kiertotietä. He repivät sulkunauhan auki, katosivat hyväksi toviksi ja palasivat sitten yhtään nolostelematta takaisin, kun totesivat erehtyneensä. Ilmoittivat vielä jonossa seisoville, että he ottavat nyt vanhan paikkansa takaisin... Skandinaavit pyörittelivät silmiään. Siinä sitä Amerikka-kuvaa taas luotiin.

Ihmeteltiin vessoja. Täällä on sellaisia, jotka ovat yhteisiä kaikille sukupuolille ja toimivat myös vauvanhoitotilana. Sisällä oli kaikki kaksi eriötä. Me ja amerikkalainen lapsiperhe oltiin ihan että mitä? Kuka vielä haluaa tunkea päänsä soppakulhoon? Eiköhän tänne mahdu...

Kuultiin juuri jonkun vieraan ihmisen puhuvan suomea. Teini kääntyi muhun päin ja huomautti asiasta erikseen: ”Kuulitko?”

Lentokoneeseen matkattiin bussilla. Huomiota herättävästi ketään ei kiinnostanut, löytävätkö lapset istumapaikkoja tai jaksaako äiti kantaa käsimatkatavaroita ylös jyrkkiä portaita. 

Seisottiin hetken aikaa jonkinlaisessa jonomuodostelmassa koneen vierellä keskellä kenttää. Tuulessa tuntui syksyn kirpakkuutta, mutta aurinko paistoi ja lämmitti selkää. Nuorin lapsi valitti kylmyyttä.

Ei taaskaan mitään kiirettä sisäänmenon kanssa. Rytmi on käsittämättömän rauhallinen. 

Saan eteeni kupin kahvia ja ostan lapsille villiperunasipsejä - ja asiat jutellaan suomeksi!! Kyllä mä tosiaan taidan olla vähän puhelias. Vuoronvaihdot loppuvat taas yllättäen - samoinhan kävi jo Tukholmassa. Loppuun ei tulekaan hymyä, kiitosta tai toivotusta. Kävellään vain eteenpäin! Oho! 

Enää muutama lentotunti ja me ollaan Suomessa. On tätä odotettu.