Kohtuullisia unelmia

Luen kirjaa Jason Lesteristä. Kaveri joutui kaksitoistavuotiaana auto-onnettomuuteen. Luita murtui ja toinen käsi halvaantui. Urheilullinen poika jatkoi ystäviensä kannustamana mm. baseballin pelaamista tämän jälkeenkin. 

Myöhemmin Jason Lesteristä tuli harras kristitty ja hän koki, että Jumala halusi hänen ylittävän omat rajansa, jotta hänen elämänsä kannustaisi muita esimerkillään. Hän onkin nykyään thriatlonisti, joka on kilpaillut useaan kertaan sekä Iron Man että Ultra Man -kilpailuissa. Niissä, joissa siis sekä uidaan, pyöräillään että juostaan saman kilpailun aikana aivan huikeita matkoja.

Vau! Minun on helppo ymmärtää, että joku haluaa puskea itsensä äärirajoilleen ja niiden yli. On inspiroivaa, että että Jason Lester - ja muut hänenkaltaisensa urheilijat - ylittävät vielä ekstrahaasteen muutenkin lähes mahdottomissa suorituksissa. Kun tällaista lukee, on tuossa tuokiossa aivan vakuuttunut siitä, että itsekin voisi saavuttaa mitä tahansa. Ihan tekee mieli ryhtyä harrastelija-thriatlonistiksi.

Lester kertoo kirjassaan kuitenkin myös, että kun hän ymmärsi kutsumuksensa ja lähti tavoittelemaan sitä, hänen oli luovuttava kaikesta muusta. Hän muutti toiseen osavaltioon, irtisanoutui töistään, myi omistamansa taidegallerian, hyväksyi ettei ehdi tavata ystäviään tai käydä elokuvissa. Mies harjoitteli suunnilleen kaiken hereilläoloaikansa, joten ei ehkä ole kumma, että myös hänen avioliittonsa kariutui ja perheensä hajosi.

Äärimmäisten unelmien hinta voi olla äärimmäisen kova.

Paljon vaatimattomampien unelmienkin toteuttaminen on kuitenkin periaatteessa samankaltaista. Jostain pitää luopua, että jotain saa. Tällä viikolla olen pohtinut kotona ääneen, kuinka viikkoon saisi mahtumaan lisää juoksumaileja, jos 5K-kisan jälkeiseksi tavoitteeksi ottaisi askelta pidemmän matkan.

Milloin äiti urheilee, tai soittaa instrumenttiaan, tai maalaa, tai kirjoittaa, sisustaa, hoitaa yrttipuutarhaa? 

Löysin googlettamalla paljon hyvää tietoa siitä, millaisiin juoksurattaisiin pienet lapset voisi laittaa ja kuinka heitä voisi siinä juostessaan viihdyttää, mutten juuri mitään järkevää siitä, kuinka samaa haastetta ratkotaan isompien lasten kanssa. 

Ehkä haaste ei lopulta kosketa kovin monia rattaista ulos kasvaneiden lasten äitejä (ja puhun nyt ihan tietoisesti vain äideistä, koska täkäläisessä todellisuudessa tällaiset asiat nyt vain menevät niin). Jos äidit eivät ole töissä, he liikkuvat - mikäli haluavat -, kun lapset ovat koulussa / preschoolissa. Jos äidit ovat kokopäiväisesti töissä, lapset ovat joka tapauksessa kokopäiväisesti hoidossa - joten tunti liikuntaa sinne tänne on vain tunti lisää hoitoa.

Jos kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei toimi tai toteudu, jäljelle jäänee vain yhden äitibloggarin puuskahdus, että lenkille täytyy lähteä "really freaking early", ennen kuin lapset heräävät. Hänelle tämä tarkoitti esimerkiksi puoli viittä aamulla.

Ilahduin, kun sitten löysin 10K-treeniohjelman, jota noudattaen arkiaamuihin tulisi vain kahden ja kolmen mailin juoksuja. Näihin aika testatusti riittää, vaikka ei heräisikään aamuyöstä. Kaksi mailia on kiva pyrähdys. Kolme ollaan juostu vähän kovempaa, jotta ollaan oltu ajoissa takaisin herättämässä teiniä.

Ja ehkä tämä riittää. Pohdin, olisiko Jason Lesterin tarina erilainen, jos hän olisi nainen ja äiti (vaikka siis onkin isä). Onko miehen edelleen (tässä kulttuurissa) paljon helpompi valita yksi suunta ja heittää kaikki peliin? 

Äitien osaksi jää toisenlainen moniottelu: tasapainopeli, jossa toteutetaan koko perheen unelmia ja hyvinvointia. Ja sitten, aikaisina aamuhetkinä, päivään tahdonvoimalla puristettuina, vähän niitä omiakin. Niitä kohtuullisia.

Miten tää...?

Arkirytmiin tottuminen ottaa aikansa, totesimme piano-opettajan kanssa. Hän kertoi nähneensä tällä viikolla paljon muitakin väsyneitä lapsia kuin minun pianon päällä nuokkuneet mukulani.

Arkirytmiin tottuakseni tuunasin eilen Starbucksin mobiilitilaukseni suuremmaksi ja vahvemmaksi. Jaamme puolison kanssa yhteisen sovelluksen (palkintopisteet kertyvät siten nopeammin), joten kun kuitti hetken päästä kilahti ruudulle, tuli mieheltäkin tekstari: "Aha!"

Olen yrittänyt olla nauttimatta iltapäiväkahvia. Hei hei, yritys!

Unohdin vallan, että alakoululaiset pääsevät kerran viikossa aikaisemmin kuin muina päivinä. En siten kertonut asiasta esimiehellekään. Eilen tajusin, että tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Onneksi Uncle B. oli valmis auttamaan. Onneksi esimies on äiti itsekin ja kun lapsista on kyse, aina valmis joustamaan.

Se pari päivää sitten kehumani yläkoululainen on jo kokonaan unohtanut vastuullisuuden ja isoksi kasvamisen. Eilen teki läksyjään ja chattasi kavereille ja teki läksyjään ja päivitti musiikkisovellusta ja teki läksyjään ja luki Harry Potteria (sitä uutta). Illalla yhdeksältä läksyt olivat kesken. Aamulla seitsemältä läksyt olivat edelleen kesken.

Niiden läksyjen vuoksi lapsi myöhästyi koulusta ja unohti kotiin sekä lounaansa että puhelimensa. Eipä tullut puhuttua siitäkään, miten koulusta tulo järjestyisi, kun pienemmät nyt sitten pääsivät aikaisin...

Ehdin ajoissa hakemaan alakoululaiset ja aikanaan sain kotiin vähän itkuisen ja järkyttyneen ison lapsen, joka oli jossain vaiheessa kotimatkaa päätellyt, ettei äiti nyt oikeasti ole vastassa missään. Juteltiin sitten jälkikäteen siitä, että näin käy kerran viikossa.

Näin iltapäivällä huomaan, että jääkaapissa ei muuten ole jäljellä ainuttakaan hedelmää ja salaattikeräkin näyttää aika surulliselta. Tortilla-täytteet pääsivät loppumaan - KIITOS KATA, sinä pelastava enkeli: kaikki lapseni ovat syöneet lounaansa kahtena päivänä peräkkäin! Nyt pitäisi mennä kauppaan, paitsi että lapset "tekevät läksyjään" (riehuvat yläkerrassa kuin pahatkin penteleet) ja talon kaikki tekstiilit odottavat autotallissa pesua, kun yhdeltä koiristamme löytyi kirppuja estolääkityksistä huolimatta. Niin, eikä miehellä ole huomiseksi töihin kauluspaitaa, ellen sitä huolla.

Kauluspaitaa ajatellessani tunnen itseni erittäin amerikkalaiseksi kotiäidiksi. Kellokin vaikuttaisi äkkiä kääntyneen kuusikymmentä vuotta taaksepäin.

Arkirytmiin tottuminen vie aikansa! Ei auta, on vain taas mentävä kahvikupillinen kerrallaan.

Paluu kouluarkeen

Lapset ovat palanneet kouluarkeen, jes! Takanapäin ovat kesän pitkät, laiskat päivät, joina aamut kestivät kauan ja sisarusten kina velloi talossa aamusta iltaan.

Alakoululaisten kouluvuoteen valmistauduttiin aloitusta edeltävänä iltana vanhempainyhdistyksen järjestämällä Ice Cream Social -tilaisuudella. Sen aikana sai tutustua luokkien oppilaslistoihin ja kirjoittaa shekkejä vanhempainyhdistykselle. Yläkoulussa vastaava juttu oli kouluun rekisteröityminen muutama viikko sitten. Silloin sai mm. käydä tarkistamassa, missä oppilaan tuleva lokero on (kaikista tärkein juttu yläkouluun siirryttäessä tuntuu olevan se, että saa oman lokeron) ja kuinka se avataan (ei helppoa ollenkaan, kuulemma).

Nuorin aloitti ensimmäisen luokan. Yllättäen se ei ollut sen kummemmin tunteellista niin hänestä kuin minustakaan. Vuosi Kinderissä taisi valmistaa meidät molemmat hyvin. Neiti olisi mielellään kävellyt luokkaansa ihan itse, saattamatta. Mutta kun muutkin vanhemmat roikkuivat luokan ovella, katsoin tarpeelliseksi olla paikalla. Tytön luokalle tuli kaksi hyvää kaveria. Heidän äitiensä kanssa katselimme tyttöjen iloista halailua ja totesimme: "Now we are good."

Keskimmäinen jatkoi kolmannelle ja sai hänkin luokalleen muutaman viime keväältä tutun hyvän ystävän sekä kuulemma kivan tuntuisen opettajan (jonka nimi minusta viittaa skandinaaviseen perimään. Odotan, että pääsen keskustelemaan ja kyselemään siitä).

Vanhin neiti siirtyi Middle Schooliin, mikä itse asiassa iski äidin tunteisiin tänä vuonna kovimmin. Jos esikoiseni on yläkoululainen, minun täytyy olla tukevasti keski-ikäinen. Ja sitä paitsi, miten se pieni siellä pärjää (on pärjännyt aivan mainiosti ja tuntuu muutamassa päivässä kuin kasvaneen päänmitan verran isommaksi ja vastuullisemmaksi). Onneksi muilla vanhemmilla näyttää olevan samat tunnelmat. Middle Schoolin portilla olen nyt muutamana päivänä ihastellut tätä maata, jossa helikopterivanhemmuus on niin arkipäiväistä, että yläkoulun portilla meitä riittää aivan tungokseen saakka. Tietysti kuudesluokkalainen - ja vanhempikin lapsi -  vielä saatetaan kouluun ja koulusta!

Tosin meidän yläkoululainen saa pian opetella kävelemään alakoululle ihan itse, kun kyseessä kuitenkin on vain vajaan kilometrin matka. Ala- ja yläkoulun loppumisajankohdat on suunniteltu sillä tavoin yhteensopiviksi, että yläkoululainen ehtiikin reippaasti kävellen alakoululle juuri, kun siellä kello soi. Matkalla on yksi ison tien ylitys, ja siinä näyttää päivystävän suojatievahti.

Koulunaloitus ei kuitenkaan olisi koulunaloitus, ellei siihen liittyen olisi tehty immigranttimokaa. Yritin kyllä olla tarkkana. Todistukset kielikokeen tekemisestä palautettiin toimistoihin, samoin shekit vanhempainyhdistyksille. Koetin moneen kertaan etsiä koulutarvikelistoja, jollaisiin pohjoisessa totuimme. Kun niitä ei mistään löytynyt, kävimme kuitenkin hankkimassa perusvihkoja, kyniä ja kumeja. Ja kaikkea pientä ja kimaltavaa, mitä lapset kokivat tarvitsevansa. :)

Ensimmäisen päivän aamuna mies huomasi alakoululla, että lapset ja aikuiset kanniskelivat mukanaan pieniä lahjuksia. Kotona leivottuja keksejä, lahjakortteja ja sen sellaista. Opettajalle kuuluu siis vuoden aloitukseksi tuoda lahja! Ekaluokkalainen kertoi minulle varsin närkästyneenä koulupäivän jälkeen, että "kaikki muut" toivat sellaisen. Mistäs ihmeestä me olisimme tämän voineet tietää? Toivottavasti se nyt ei vaikuta lapsen arviointiin, vaikka perheen arviointiin ehkä vaikuttaakin.

Sittemmin selvisi, että koulutarvikelistaa ei löytynyt mistään siksi, että lasten kouluissa moinen katetaan suorilla lahjoituksilla. Näppärää, paitsi että ehdotetut lahjoitussummat ovat merkittävän suuria. Töissä kuulin, että naapurikaupungin public schoolit pyytävät kahta tuhatta dollaria vuosittain per lapsi. Asiasta kertoneen koulussa lahjoituksista pidetään myös julkisesti kirjaa niin, että jokainen kyllä tietää, jos Maija-Petterin vanhemmat eivät kouluvuoden aikana summaa saavuttaneet. Huh!

Koulujen alku tietää sitä, että arkiaamuisin ensimmäinen tehtäväni on lounaiden pakkaaminen. Netti on täynnä hassuja juttuja siitä, kuinka toiveikkaat vanhemmat pakkaavat lapsille mukaan hedelmiä, joita nämä sitten uskollisesti ulkoiluttavat, jotta omenan päivään tulisi sisältöä, ennen kuin se illalla palaa koskemattomana takaisin kaappiin. Meillä hedelmät yleensä tekevät kauppansa, mutta edellispäivän päivällistähteistä mukaan pakattu lämmin lounas palaa usein sellaisenaan kotiin. Se on tosi harmi juttu, koska näin lapset ovat päivän aikana jossain kohdassa nälissään, eivät ehkä jaksa opiskella aivan täysillä ja se ruokakin menee lopulta roskiin.

Haluaisin tänä vuonna löytääkin jonkin viisasten kiven ja ratkaista tämän ongelman. Olisiko jokin helppo, suhteellisen terveellinen vaihtoehto, vaikka edes yksi ainoa, jonka voisin pakata mukaan joka ikinen aamu, niin kauan kuin se tulee syödyksi? Jokin piiras? English Muffin? Croissant? En haluaisi mennä aivan pitsalinjalle (sen voisi ostaa koulustakin) enkä hankkia kaupan valmiita lisäaineita+lunchables-pakkauksia. Onko kellään kuningasideaa, jota voisin kokeilla? Alan jo ymmärtää niitä vanhempia, jotka pakkaavat lounasrasioihin nallekarkkeja ajatellen, että ne ovat varmaan terveellisiä, kun ovat niin värikkäitäkin.

Muutaman koulupäivän jälkeen viikonloppu tuntuu taas tosi kivalta. Lauantai-aamuna ei ole ollut minnekään kiire (paitsi että me miehen kanssa juostiin jo puoli seitsemältä) eikä lapsia ole tarvinnut patistella. Tästä alkaa syksy - niin kuin esikoinen sanoi, nyt kun koulu alkoi, pian on Halloween, sitten Thanksgiving ja ennen kuin huomaammekaan, joulu. Onneksi pianotunneilla harjoitellaankin jo Jingle Bellsiä.

I hate Airbnb

Pian muuton jälkeen meille selvisi, että aidantakainen naapuri ei itse asu omistamaansa taloa. Miltei vastapäätä asuva virkeä täti tiesi kertoa, että aidantakaista taloa kutsutaan nimellä hotelli. 

Sen oli vuosi - pari sitten ostanut Arizonassa asuva herra, joka tarun mukaan oli silloin hankkinut sen siskolleen. Sisko ei kuitenkaan koskaan saapunut taloon. Sen sijaan tuli viikonloppu- ja viikkovieraita, ryhmä toisensa jälkeen.

Keväällä yhden kerran hermostuin. Kello kävi kahta yöllä ja talossa pidettiin edelleen kovaäänisiä allasbileitä. En saanut nukuttua ja lapsetkin heräilivät. Marssin tukka pystyssä, kirjavassa aamutakissa nojaamaan aidantakaisten ovikelloon, ja kun sitä ei kuultu, koputin niin pitkään, että avasivat.

Ulkomaiset vieraat eivät halunneet vihaisen rouvan kutsuvan paikalle poliisia, vaan päättivät lopettaa juhlansa saman tien. Seuraavana päivänä otin Airbnb-sivuston kautta yhteyttä omistajaan ja kerroin, etten ensi kerralla viitsi mennä soittelemaan kelloa - soitan sen sijaan poliisille suoraan. Koko kesä onkin ollut rauhaisaa. (Mitä nyt päinvastaisella puolella ihan pysyvästi asuva naapuri pitää omia juhliaan.)

Omistaja kertoi tässä yhteydessä tarinan appivanhemmistaan, jotka pian muuttavat taloon asumaan. Sitä vuokrataan nyt vain tilapäisesti, kulujen kattamiseksi, ymmärränhän sen varmaan - nyyh.

Tänä viikonloppuna paikka oli selvästi vuokrattu juhlatilaksi. Toissailtana sinne kulki väkeä paremmissa pukimissa ja altaan ympärillä tanssittiin. Se melu loppui pilkulleen kymmeneltä. Mutta, koska talo vuokrataan vähintään kolmeksi vuorokaudeksi, tänään siellä vietetään viimeistä iltaa, eikä niin välitetä säännöistä enää. Laulu ja keskustelu kaikuvat.

Olen kuukausien aikana alkanut vihata Airbnb-systeemiä syvästi. Naapurustomme on pääosin rauhallinen ja mukava (no ne toiset naapurit kyllä...), mutta sitten ovat nämä jatkuvat, satunnaiset kävijät ties mistä. 

Tajuan, että se on edullinen ja kiva tapa matkustaa. Niinpä aidantakaisella talolla vietetään ikuista lomaa, ainaista kesää, jokailtaista puutarhapartyä. Mutta meidän pitää nousta aikaisin töihin. Meillä joku nukkuu kipujensa kanssa muutenkin huonosti. Meillä on väsyneitä lapsia. Ja samoin on kymmenissä muissa taloissa, joihin hotellin melu kuuluu.

Airbnb:t - ainakin tällä tavoin etähoidetut - ovat tuskallinen kiusa naapurustolleen. Omistajan pitäisi edes itse olla aidan takana kokemassa aiheuttamansa riesa. En yhtään ihmettele, että joku puuhaa jo adressia moisen touhun kieltämiseksi tässä kaupungissa. Varmasti allekirjoitan sen itsekin.