Monen vuoden jälkeen

Pari vuotta sitten ulkosuomalainen blogituttava (moi!) aloitti bloginsa uudelleen juuri, kun olin sen hänen edellisensä löytänyt. Muistelen hänen perustelleen, että siitä ulkosuomalaisuudesta ei enää ollut juuri mitään sanottavaa, joten uusi blogi aloitti puhtaalta pöydältä ja kertoili hänen elämästään ilman sen alkuperäisen näkökulman painolastia.

Silloin mietin, että eikös ulkosuomalainen aina kuitenkin ole ulkosuomalainen ja ulkosuomalaisen arkielämäkin siksi jollain tapaa ulkosuomalaista, mutta nyt näin neljännen vuoden alussa kyllä jo ymmärrän, mitä hän ajoi takaa. Ne alun ihmetykset on nyt ihmetelty, täkäläinen maitopurkki näyttää tutulta eikä sitä ollenkaan enää kuvittele, että täällä kaikki ihmiset olisivat jotenkin pelkästään onnellisia ja tasapainoisia. Eikä mieti, mitä laajemmin koko kulttuuria kuvastavaa sosioekonomista seikkaa kukin kotikadulla näkyvä pyöräilijä edustaa. 

Mutta toki sitä silti on jollain tapaa ulkosuomalainen.

Joillekuille suomalaisuus on ulkomailla iso juttu ja kätevistä käsistä syntyvät niin karjalanpiirakat kuin suomipipotkin. Mulle ehkä ei. Olen mieluusti suomalainen, rakastan kieltäni, mutta mitä se suomalaisuus mulle arjessa on, niin ehkä eniten itseäni selittävä tekijä. Työkaveri nauroi, että loman jälkeen olin selvästi rennompi kuin ennen lomaa: jopa puhuin toisille ihmisille. Ja minä nauroin vastaan, että ei minun tarvitse muille puhua, olen suomalainen. Olen ylpeä vaikeasta ja erityisestä kielestä, jota osaan puhua (vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, että aivojani on selvästi vaikeampi kääriä englannin idiomien ympärille kuin indoeurooppalaista kieltä äidinkielenään puhuvan). Mutta siinäpä se sitten suunnilleen...?

Ja ehkä enemmän minuun jää se toinen osuus: ulko. Ulkopuolisuus, poissaolo. 

Jotkut ihmiset huomasivat ja hoksasivat aika nopeasti, että jos aiotaan pysyä läheisinä, meidän pitää jatkaa viestimistä myös kaikesta sellaisesta, mikä ei ole isoa ja tärkeää. Lähetellä viestejä perunapusseista, joista löytyi monta vihreää perunaa. Kertoa, että tänä iltana sataa vettä, päähän sattuu ja ketuttaa. Että pomo kerrankin kehui töissä ja joku toi kaikille runebergintorttuja. Lapsi teki futisharkoissa kolme maalia!

Joidenkin toisten kuulumisista saa lukea vain sosiaalisesta mediasta, jos sieltäkään. Ai kolmas lapsi? Milloinkas se pääsi syntymään? Sitä pakostakin etääntyy.

Sitten on niitä häitä, hautajaisia, konfirmointeja ja muita, joissa me emme ole mukana. Ja pikkuhiljaa on tultu siihen, ettei meidän enää oletetakaan olevan eikä tulevan, ei kaivata, ei muisteta, ei mainita, ei kutsuta - eikös se nyt olisi vähän hassuakin? Me olemme kaikesta siitä jo ulkopuolisia. Ihmisiä, jotka joskus olivat olemassa, mutta jotka nyt elävät ehkä vain menneistä ajoista kertovissa tarinoissa. "Se setä, joka muutti Amerikkaan, ja josta ei sen koommin enää kuultu." Tokihan me teemme - ja jätämme tekemättä - oman osamme yhteydenpidosta.

Joskus kuitenkin mietin, olemmeko me tänne kauas lähteneet ehkä kuitenkin jollain tapaa enemmän kiinni menneessä kuin ne, jotka jäivät. Yhä edelleen ajattelemme, että he ovat meidän ihmisiämme, vaikka emme heidän mieleensä enää muistukaan. Miksi muuten jonnekin postattu yhteispotretti, tilaisuudesta josta emme edes tienneet, yhä viiltäisi kevyesti?

Kun muutimme, yritin ihan hirveästi rakentaa meille ja itselleni uutta yhteisöä, löytää uusia ystäviä, uusia verisukulaisten korvikkeita. Tietysti joitakin löytyi. On monia tärkeitä ja rakkaita, joita emme ennen tunteneet. Mutta yhtään konfirmaatiota, ristiäisjuhlaa tai vihkimistä emme ole tällä mantereella kenenkään kanssa juhlineet. Sitä sellaista yhteisöä ei vain kerta kaikkiaan vielä ole. Toiselle polvelle se sitten toki aikanaan muodostuu, mutta me - mies ja minä, ensimmäisen polven tulokkaat - luovuimme tullessamme pysyvästi jostakin.

Olen aika varma siitä, että olen nyt lakannut yrittämästä. En enää yritä vimmaisesti kuulua enkä löytää ihmisiä, joiden kanssa kuuluisin. Teen omia juttujani, olen mikä olen ja se kaikki on toki aika vapauttavaa. Mies ja minä, me olemme kasvattaneet juuret syvälle toisiimme ja olemme aivan varmasti toistemme tärkeimmät ystävät, sukulaiset ja tuttavat. Meidän elämämme on totaalisen perhekeskeistä ja tätä nykyä, kuten todettua, niin kiireistä, että tosi vaikeaa siinä on ihan ihkauusia ihmisiä mukana kieputtaakaan. 

Ja silti, vaikka löytää oman tapansa olla tässä ja nyt, onhan kaikki kuitenkin jollain tavalla pysyvästi toisin kuin olisi ollut jos. Ihmiset tuolla kodin ulkopuolella (ja lapset sen sisäpuolellakin) puhuvat aina tuota toista kieltä. Tutuiksi käyneiden maitopurkkien vierestä löytyy kaupasta usein jotain, mitä en ole kuvitellutkaan olevaksi. Mielensisäiset mallini ympäröivästä todellisuudesta kokevat tuon tuosta yllätyksiä, eivätkä oletukseni siitä, kuinka tilanteissa toimitaan, ollenkaan joka kerta päde. Aina sitä on jotenkin vähän enemmän tuntosarvet auki, edelleenkin, ja siinä mielessä tästä ei varmaan koskaan aivan täysin tule minun maatani eikä kansaani.

Mutta todennäköisesti kokisin jotain samaa nyt jo sielläkin, mistä lähdimme, jos tänään palaisimme. He muuttuivat, me muutuimme, ympäristö muuttui - ja me katsoimme sitä kaikkea toisin.

I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I—
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

- Robert Frost -



.