Opin ulkoa joulurauhan julistuksen sekä suomeksi että ruotsiksi, ennen kuin ymmärsin ruotsalaisesta versiosta sanaakaan ja suomalaisestakin vain puolet.
Muistan, kuinka kansliapäällikön ärrä sorahti. Joka vuosi vahdittiin porilaisten marssin rummunlyöjän onnistumista soolossaan. Ja kuinka joka säässä, vesisateessa ja paukkupakkasessa, irtosivat turkulaismiesten pipot päistä maamme-laulun aikana.
Tämä on yksi niistä harvoista näytöksistä, jotka YLE suo ulkosuomalaisillekin. Joku tiesi sen tänä vuonna, ja piteli yleisössä liikuttavaa pahvikylttiä, jossa lähetti rakkaita terveisiä läheisilleen "merien taakse".
Aikaeron(kin) vuoksi useita tunteja myöhässä toistin kotonamme Etelä-Kaliforniassa tutun näytelmän.
Lapset aistivat tunnelman ja istuivat aloillaan yllättävän hartaina.
- "Tuommoisia on ollut myös Disneylandissa", kommentoi joku soittokuntaa.
"Tuleeko tässä kohta ilotulituksia?" toinen havahtui kyselemään.
- "En ymmärtänyt sanaakaan", ilmoitti nuorimmainen.
Täytyy vain uskoa siihen, että porilaisten marssilla ja Maamme-laululla on jokin ihmisen sielua pysyvästi ja syvästi ylentävä vaikutus.
Minun jouluni alkoi siitä. Kalifornialainen, erilainen joulu, jossa kuusi on muovinen, sade silkkaa vettä ja kinkku karpalohillolla kaveroitu.
Se tulee tällaisenaankin: pieniä perinteiden palasia muuttuviin muotoihinsa kutovana.
Hyviä pyhiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti