DMV-hauskaa, osa 2

DMV:n pihamaalla kävin ensimmäisen käynnin päätteeksi pienen turhaantuneen puhelinkeskustelun puolison kanssa. Pohdimme, pitääkö virkailijoille väittää vastaan, kun he keksivät virallisista ohjeista poikkeavia sääntöjä. Koska olen varsin pitkään taiteillut siellä sääntöjen reunamilla, en aikonut väitellä kenenkään kanssa.

Varasin saman tien nettipalvelusta (se on kerrassaan loistava) uuden ajan. Kun suostuin menemään ihan minne huitsin kuuseen tahansa, sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Puoliso lupasi tulla mukaan ja printtasi lisäksi laskun, jossa oli minun nimeni. Periaatteessa yhdessä vuokrasopimuksen kanssa tämän paperin olisi pitänyt riittää todisteeksi asumisestani. 

Päätimme kuitenkin ottaa varman päälle. Niinpä printattiin useampia sellaisiakin laskuja, joissa oli vain miehen nimi ja lisäksi vielä avioliittotodistus. Hätävarjelun liioittelua, eikö?

Menomatkalla DMV:hen opimme, että Comptonin toimisto sijaitsee osoitteessa, jollaisia on Los Angelesin alueella useampia täsmälleen samanlaisia. Kun olimme ajaneet puoli tuntia väärään suuntaan, oli selvää, ettemme ehdi ajoissa. Menin siis jälleen mainioon nettipalveluun ja varasin lennossa neljännen ajan.

Comptonin jono oli järkyttävä. Ei ainoastaan siksi, että se oli puoli korttelia pitkä ja eteni hitaammin kuin mikään jono ikinä. Siinä jonossa olivat varmasti kaikki sille aamulle ajan varanneet, joten sinänsä meidän saapumisajallamme ei olisi ollut mitään merkitystä. Ajan vaihtaminen johti vain siihen, että jouduin esittelemään sähköpostista ajanvaraustodistusta, koska en ollut virkailijan aamulla printtaamassa listassa oikealla paikalla.

Comptonissa näkyi myös kavereita, jotka vaihtoivat jonossa taskusta toiseen salamyhkäisesti muutakin kuin tervehdyksiä, ja nuoria jannuja, joiden radioiden bassot tärisyttivät kuuluvasti heidän autojensa peltejä.

Ensimmäisen virkailijan ohi pääseminen kesti ikuisuuden. Hän tarkisti kaikki paperit ja hyväksyi mukisematta kaksi parasta todistetta asuinpaikasta. Sitten päästiin seuraavaan jonoon! Joka kesti jälleen ikuisuuden.

Jos DMV:n palvelunopeudesta haluaa saada realistisen käsityksen, voi vilkaista hauskan pätkän koko perheen elokuvasta Zootopia. Siinä ainoastaan laiskiaiset ovat päässeet toimistoon töihin ja jokaisen lauseen sanominen kestää puoli päivää.

Toisena kohtaamaamme virkailijaa nauratti. Viereisellä tiskillä pauhasi kaveri, joka uskoi tulleensa ohitetuksi ja unohdetuksi jonossa. Hän oli odottanut jo tunnin! Virkailija tirskahti. Hänen piti päästä tänään vielä töihin! Virkailija katsoi minua silmiin ja hymyili. Esimies tuli selvittämään asiakkaalle, millaisia tavanomaiset odotusajat tässä toimistossa ovat. Kolme tai neljä tuntia, sir. Menkää nyt vain ihan rauhassa takaisin istumaan. Ei täältä kukaan tänään töihin ehdi.

Virkailija otti maksun, meni ottamaan kopioita ja jutteli kopiokoneella kaikessa rauhassa muiden työntekijöiden kanssa - siinä keskellä avokonttoria silmiemme alla. Kun kaikkien joulusuunnitelmat olivat suunnilleen selvillä, ryhmässä seisoskellut esimies sattui vilkaisemaan papereitani. Ja niin tämä, nyt jo siis neljäs vuokrasopimustani katsonut virkailija, tuli todenneeksi, ettei se itse asiassa kelpaa todisteeksi asumisesta.

Puoliso yritti ensin vähän vääntää asiasta, mutta minä kaivoin jo samaan aikaan kassista lisää paperia. Puoliso otti esiin passiaan ja ryhdyimme selvittämään, miksi papereissa on vain hänen nimiään. "Olisiko avioliittotodistusta?" kysyi virkailija nyt ja selvästi odotti, että pääsee käännyttämään meidät kotiin. Kukapa nyt avioliittotodistusta kantaisi mukanaan? Hah!

Avioliittotodistuksemme on jo Green Cardin hakuprosessia varten käännätetty englanniksi ja käännös notarisoitu. Näitä virallisia leimoja pääsin sitten hetken päästä osoittelemaan, kun virkailijan esimies oli todennut, että paperi näyttää ulkomaiselta ja varsin epäilyttävältä eikä varmaan nyt käy. 

Voi taivahan vallat! Vähän siinä piti vielä keskustella, ennen kuin virkailijan esimieskin antoi periksi ja totesi, että olkoon. Ehkä tämä ulkomaalainen nyt sitten tosiaan asuu siellä, missä kovasti todistelee asuvansa.

Sitten otettiin valokuvia ja sormenjälkiä.

Kaiken tämän hässäkän jälkeen olisi ollut pirhanan ikävää olla läpäisemättä kirjallista koetta ja tulla jonakin toisena päivänä uudestaan keskustelemaan asuinpaikasta ja avioliitosta. Onneksi se varsinainen testi kuitenkin meni läpi kahdella virheellä, ja nyt minulla on sitten lupa harjoitella ajamista.

Ajokokeeseen onkin syytä mennä tuota pikaa, sillä ennen sitä en saa ajaa, ellei autossa ole läsnä myös Kalifornian ajokortin omaava yli 18-vuotias henkilö toimintaani valvomassa. Huokaus. 

Luvassa on siis vielä lisää DMV-hauskaa!