Muutosta ilmassa

Ekaa kertaa sitten en edes muista milloin viimeksi meidän perhe asuu ihan vain omalla kokoonpanollaan. Talossa ei ole lapsenvahtia eikä autotallienoa, eikä sellaisia ole näköpiirissäkään. Kesänuoret tulivat ja menivät, aika hujahti käsistä aivan arvaamatta. Oli ihanaa, että olivat - varsinkin kun vielä olivat meidän tuttuja, rakkaiksi käyneitä nuoria.

Kun syksy saa, pienemmät tytöt jatkavat nyt iltapäivät YMCAssa. Arvelemme, että ovat sen verran isoja jo, että jaksavat tämän järjestelyn. Mutta nähtäväksi toki jää, kuinka se taas käytännössä toimii.

Teinin olisi tarkoitus selvitä koulusta kotiin ihan itse. Matkaa on 1,5 mailia, mutta se pitää opetella kulkemaan turvallista (ja vähän pidempää) reittiä, eikä välillä kulje julkista liikennettä. Tai hetkinen, onkohan siinä bussipysäkki...? Isoin riski tietysti on se, että teini jää kaupan kulmille hengaamaan.

Jonkin aikaa mietittiin myös radikaalia ratkaisua: entä jos minä olisinkin jäänyt tässä kohtaa kokonaan kotiin? Mutta sitten selailtiin vähän shekkivihkoa ja taloussuunnittelusovellusta ja todettiin, että ehkä se mun palkka on ihan kiva juttu.

Lyhensin kuitenkin työaikaani. Jatkossa lähden töistä yhtenä päivänä aiemmin, että puoliso ehtii viikottaiseen palaveriinsa ja sen lisäksi myös joogaan, eikä hänen tarvitse hakea tyttöjä. Lisäksi olen yhtenä päivänä poissa kokonaan, jotta sinä päivänä voidaan joka viikko hoitaa kaikki, mikä tähän saakka on edellyttänyt puolisolta töistä lintsaamista tai etätyötä: koiran eläinlääkärikäynnit, lasten oikomishoidot jne.

Kolmen muksun oikomishoito tuntuu välillä osa-aikatyöltä ihan itsessään. Ainakin aina sen jälkeen, kun rautoja on juuri kiristetty, näyttävät kumpparit sinkoilevan irti itsestään ja jonkun suussa aina sojottaa joku sinne päin kiinnitetty metallinkappale. Pari päivää ravataan korjauttamassa juuri tehtyjä säätöjä ja kotimatkalla kirmaistaan CVS:ään hakemaan Tylenolia.

Suunniteltiin, että käydään myös ostamassa ihan oma imuri (homemuutossa menetettyä emme ole siis vieläkään korvanneet) ja tiputetaan siivoojan palvelut pois. Ihan hirveän tyytyväisiä emme ole hänen työnsä jälkeen viime aikoina olleet, joten parempi tehdä itse ja syyttää sitten laadustakin vain itseään.

Eikä se nyt tietysti haittaa sekään, että yhtenä päivänä ei sitten tarvitse käyttää tuntikausia autossa istumiseen. Ehtinen ehkä käydä myös liikkumassa päiväsaikaan ja kun lapset tulevat koulusta, olen paikalla. Puoliso puolestaan pyrkii palaamaan kesken jääneiden opintojensa pariin työn ohella, joten hänelle on tärkeää, että voin kotirintaman asioissa tarjota vankempaa tukea kuin aiemmin.

Muutokset alkavat potkia sisään jo ensi viikolla, jolloin torstai on varattu sekä koiran että omien rokotusten uusimiseen. Työkaverini ottaa meidän karvaturrin hoitoon Suomi-loman ajaksi ja haluamme viedä hänelle juuri huolletun hurtan. Tuntuu kivalta, että karvakaveri pääsee välittävän ja lämpimän ihmisen kotiin sen sijaan, että olisimme joutuneet jättämään koiran kenneliin. Nyt hauva voi ainakin ajatella päässeensä hyvästä kodista toiseen, jos kuvittelee, että me hänet kokonaan hylkäsimme.

Suomi-lomaa suunnitellaan kiivaasti. Haaveeni kesämökillä oleilusta näyttää toteutuvan! Isompien tyttöjen biologinen isä vuokrasi muutamaksi päiväksi mökin järven rannalta ja vietämme siellä koko porukalla aikaa yhdessä (kyllä, tätä aina joskus jotkut ihmettelevät, mutta meillä tällainen on mahdollista). Kalenteriin on lisäilty myös jos jonkinlaisia vierailuja siellä sun täällä ja lapset tahtovat myös käydä Flamingossa, Lintsillä ja Tuomiokirkon rappusilla. Teini siis ilmoitti, että hän haluaa kuvan siitä valkoisesta rakennuksesta, joka esiintyy kaikissa Suomesta otetuissa kuvissa.

Pakkailuja pohtiessamme olemme seuranneet lämpötilojen heittelehtimistä mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Välillä näytti jo siltä, että olisi hyvä varata mukaan talvivaatetta, +15 C kun on siis alle 60 F ja sellaista kylmyyttä emme muista sitten joulukuun hyisten päivien kokeneemme. Nyt kelit kuulemma kuitenkin lämpenevät uudelleen, joten ehkä muutaman viikon päästä ei vielä ole aivan kamalan kylmää... Toivottavasti. Ehkä me kuitenkin otetaan jo käsimatkatavaroihin fleecetakit ihan varmuuden vuoksi. :)

Seuraavissa teksteissä lieneekin sitten jo havaintoja siitä, millaisena Suomi meille näyttäytyy neljän vuoden poissaolomme jälkeen.

Semmoistakin vielä - rintasyöpätutkimuksissa

Kävin vuositarkastuksessa. Taitaa olla niin, että edellisestä tarkastuksesta vierähti kaksikin vuotta. En ehkä olisi tullut menneeksi nytkään, ellen olisi käynyt lääkärissä toisen asian vuoksi. Hoitaja pääsi huomaamaan, että tämä homma olisi rästissä ja varasi ajan. Koetin sitä aikaa sitten vielä siirtääkin, mutta sanoivat, että olisi mennyt kahdella kuukaudella eteenpäin. Pidin sitten epäsopivan ajan, koska vasemmassa kainalossa oli ollut ajoittain kummallista kipua. Oletan sen johtuvan urheilusta, mutta halusin silti sanoa asiasta gynelle. Gyne teki tavalliset rintatutkimukset ja totesi, että kipuhan ei tapaa olla oire mistään sen kummemmasta, mutta kun nyt sopivasti juuri täytit neljäkymmentä, niin käypäs mammografiassa.

Vielä ennen kuin lähdin, muistin pyytää lähetteen verikokeeseen. Olen ollut viime kuukausina aika väsynyt ja kokeillut jos jonkinlaisia pinaatti- ja punajuurismoothieita siihen vaivaan. Gyne kirjoitti rauta-arvojen lisäksi lähetteeseen myös kilpparitestit kuultuaan, että minulla on kilpirauhasesta vain puolet jäljellä. Ne testit tulivat takaisin ihan puhtaina ja miksipä eivät. Ketäpä nyt ei väsyttäisi, jos tekee paljon töitä ja urheilee kaiken vapaa-aikansa.

Sitten en pitänyt sen mammografiaan menon kanssa mitään kiirettä. Kollega otti lomapäiviä, joten en voinut olla pois töistä. Lapsilla oli tulossa kevätesityksiä koulussa ja päätin, että odotan niitä ja lykkään kuvaukset sitten johonkin sellaiseen päivään, kun muutenkin pitää olla poissa.

Mammografiassa törmäsinkin persoonalliseen leidiin. Hän oli raskaasti tatuoitu, maiharit jalassa kulkeva yli kuusikymppinen täti, joka ehkä hiukan levottomana halusi jutella, kun kahdestaan istuimme vain naisille tarkoitetussa odotushuoneessa. Hän rauhoitteli minua, kun kerroin, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, enkä tiedä mitä odottaa. Kuulin sittemmin hoitajan juttelevan hänen kanssaan ja se kuulosti siltä, että tädillä oli kokemusta näistä tutkimuksista valitettavan paljon enemmän. Mutta reteästi hän minua ohjeisti: "Kyllä se puristaa, enemmän kuin kukaan mies koskaan, mutta annat vain ammattilaisen auttaa sinua. Nämä hoitajat ovat hyviä."

Ja sitten vähän niin kuin unohdin koko jutun. "Sinulle soitetaan tai laitetaan sähköpostia tuloksista", ilmoitti hoitaja. Totta kai se sähköposti olisi tarkoittanut, että kaikki hyvin, tavataan vuoden päästä uudestaan. Mutta minä sain puhelun, ja siitä lähtien ollaan koko ajan raksittu aina seuraava rasti, ja päästy aina seuraavalle tasolle.

Se puhelu harmittaa jonkin verran edelleen. Kysyin langan toisessa päässä olleelta hoitajalta, tarkoittiko tämä siis sitä, että mammografiassa oli löytynyt jotakin erityistä. Hoitaja vastasi napakasti, että tässä kohdassa tämä tarkoittaa vain sitä, että lääkäri haluaa lisää kuvia. Itse piti siis päätellä, että eihän se lääkäri kuvia haluaisi, jos kaikki olisi ollut aivan selvää. Vasta uudessa mammografiassa ja ultrassa hoitajien ja radiologien toimia tarkkailemalla pääsin kärryille siitä, että nyt tosiaan tutkitaan vain toista rintaa ja tiettyä aluetta, niin että jotain jännää siellä oli. Olisin halunnut tietää heti.

En tiedä, jättikö radiologi kuvan huoneeseen näkyviin tarkoituksella vai vahingossa, mutta hetken sain viettää huoneessa kahdestaan sen kanssa, ja näin itsekin sen valkoisen alueen. Siinä vaiheessa oli siis jo tehty toinen mammografia ja sitä seurannut ultra, mikä sulki pois sen helpoimman vaihtoehdon eli kystan. Minua edeltäneet potilaat olivat kävelleet huoneesta ulos ilman, että siellä olisi ketään ulkopuolista heidän aikanaan käynyt. Minulle kuitenkin sanottiin, että odotapa tässä, haen paikalle lääkärin kertomaan, mitä täällä näkyy.

Eipä se lääkäri paljoa kertonut, paitsi että nyt ei tiedetä, mikä tämä on. Voi olla hyvänlaatuinen kasvain, voi olla pahanlaatuinen kasvain. Mutta selvästi massa siellä nyt on.

Pyysin hoitajalta, että varaisi minulle koepalan ottoon heti seuraavan mahdollisen ajan, mutta en tiedä, tehtiinkö niin todella. Luultavasti tiskin alla olisi jotain hätähätä-aikoja, joita minun tapauksessani ei tarjottu. Odottelin biopsiaa hiukan yli viikon.

Tänään se tehtiin ja taas olisin ehkä kaivannut vähän enemmän ohjeistusta etukäteen. Tulin itse tutkineeksi potilasohjetta netistä ja ymmärsin, että sieltä pätkähtää esimerkiksi lyhyt liikuntakielto. Tänä aamuna nousinkin puoli kuudelta ja kävin aamulenkillä varastoon. Kilpparista otettiin aikoinaan kahteenkin kertaan ohutneulanäyte ja sillä kokemuksella kuvittelin, että voisin vaikka palata iltapäiväksi töihin. Suunnittelin vieväni myös lapset hammaslääkäriin. Sen sijaan minut käskettiinkin kotiin lepäämään ja se on ollut ihan hyvä juttu. Tuntuu vähän siltä kuin joku olisi, no, tökkinyt rintaa isolla neulalla!

Ihan huikea scifi-juttu oli se, että rintaan sijoitettiin pieni titaniumista tehty markkeri. Sen tarkoitus on hyvässä tapauksessa ilmoittaa seuraavan mammografian ottajalle, että tämä epänormaalius on jo tarkistettu ja todettu vaarattomaksi. Huonojen uutisten sattuessa markkeri näyttää nyt hajalle tökityn ongelma-alueen tarkan sijainnin.

Kyselin tänään minua hoitaneelta, iäkkäältä ja olettaakseni kokeneelta lääkäriltä, miltä tilanne hänestä näyttää. Hän oli varovaisen toiveikas. Siihen perään uskalsin pohtia, lieneekö leikkaus joka tapauksessa edessä. Hänen mielestään ei. Jos olen valmis elämään mahdollisen hyvälaatuisen patin kanssa, saan niin tehdä. Siinä tapauksessa me siis pääsemme kuin pääsemmekin lomalle Suomeen.

Suomen-loma on sitten tietysti lopulta pieni huoli kaikkien suurten huolten rinnalla. Tässä kohden tuntuisi nyt lopultakin vain helpottavalta tietää, mihin suuntaan tästä kuljetaan. Viitisen päivää kuitenkin kuulemma menee, ennen kuin tuloksia tulee.

Sain itse päättää, kuinka mahdolliset huonot uutiset annetaan. Jos kaikki on hyvin, lähetetään vain sähköposti, mutta mikäli jokin edelleen näyttää huolestuttavalta, tulee puhelu. Pyysin, että siinä puhelussa varataan korkeintaan aika kasvokkaiskeskustelulle, eikä kerrota tarkalleen, miksi. Sovittiin jo puolison kanssa, että siinä keskustelussa hän on valmis olemaan mukana - mikä tuntuu paljon paremmalta ajatukselta kuin odottamaton puhelinsoitto kesken työpäivän toimistoon.

Todennäköisyydet ovat kuitenkin hyviä, joten tuudittaudun nyt muutamaksi päiväksi rauhassa siihen, että kokenut lääkäri tiesi, mitä arvasi.

EDIT: Tulokset tulivat viikonlopun odotuksen jälkeen maanantai-aamuna. Kokenut lääkäri tiesi mistä puhui, ei ollut aihetta huoleen.

Sittenkin loma Suomessa

Sunnuntai-iltana me päätettiin, että lähdetään kesällä käymään Suomessa. Maanantaina iltapäivällä olin ehtinyt jo ihan täyteen ahdistuksen tilaan. Kuinkas tässä näin kävi...

Viime viikolla siis bongasin tästä tai jostain muusta ulkosuomalaisten ryhmästä jutun, jossa kerrottiin erään lentoyhtiön tarjouskampanjasta. Kiitos sinulle, joka sen linkitit! Sittemmin jo umpeutunut diili meni näin: lapset lentävät "ilmaiseksi" ts. veron yms. pakollisen hinnalla, aikuiset maksavat normihinnan. 

Täky oli siinä, että ensimmäinen mahdollinen lentopäivä on 20. elokuuta, jolloin useimpien lasten koulut ovat jo alkaneet kummassakin maassa. Meidän lasten koulupiiri kuitenkin noudattaa vanhaa kalifornialaista tapaa, jonka mukaan kouluun palataan vasta Labor Dayn jälkeen syyskuussa, joten tämä kuulosti aika täydelliseltä mahdollisuudelta.

Pohdittiin tätä diiliä sitten muutama päivä, ja su-iltana klo 20.50 meidän aikaa muistutin miestä siitä, että se menee umpeen ihan kohta. Että jos se lentoyhtiö sattuu vaikka noudattamaan itärannikon kelloa, niin meillä on nyt kymmenen minuuttia aikaa ostaa liput. Siinäpä sitten googletettiin hiki otsalla ja etsittiin parasta mahdollista päivää lähteä ja palata. Tiedoksi muillekin viimetingan toimijoille: näyttivät ainakin tänä vuonna noudattavan länsirannikon kelloa.

Mehän emme ole käyneet Suomessa sen jälkeen, kun sieltä neljä vuotta sitten lähdimme. Joka vuosi on ollut aie mennä ja joka vuosi on ollut jokin syy, jonka vuoksi ei olla menty. Kallistahan se on isolle perheelle aina, ja ei meillä tähän nytkään (varsinkaan nyt) oikeasti olisi varaa. Lomia ei ole ollut mahdollista järjestää ja tälläkin kerralla miehen piti erikseen neuvotella esimiehensä kanssa siitä, voiko olla töistä poissa niin mahdottoman pitkään kuin kaksi viikkoa. Tietysti myös poliittinen turbulenssi on ollut mietityttävä seikka sinänsä.

Ehkä siksi, että alkuvuosi on ollut meille aika ankara, mun jouluna iskenyt kausittainen koti-ikävä ei varsinaisesti ole tänä vuonna hellittänyt. Olen aika monta kertaa viime kuukausina sanonut jotain sellaista kuin että "oletko kulta ajatellut, että me voitais muuttaa Jyväskylään?" Mies on yhtä monta kertaa kertonut, ettei missään tapauksessa ole moista ajatellut ja että Jyväskylän ilmasto ei häntä varsinaisesti millään tasolla kiehdo. 

Mutta nyt me ollaan siis menossa käymään Suomessa! Alkaa olla korkea aika nähdä ystäviä ja perhettä ja vuosi vuodelta ikääntyviä (iso)vanhempia. Ja toki ihan vain isänmaata. Syödä ruisleipää ja sirkusaakkosia ja salmiakkijätskiä niin paljon kuin niitä jaksaa kaupasta kantaa. Saunoa. Puhua suomea. Kulkea metsässä. Kokea koko kotimaan elämän kirjo!

Olen jo kauan sitten pyhästi päättänyt, ettemme sitten joskus Suomeen mennessämme missään tapauksessa lankea siihen ansaan, että juoksisimme kaksi viikkoa hellittämättömässä jetlagissa vieraspöydästä toiseen vain kaikkia rakkaita ja tuikitärkeitä puoli tuntia tavataksemme. (Mennään kyllä sellaiseen kohtaan vuottakin nyt, että lähipiiri on töissä ja koulussa eikä niillä ole aikaakaan meitä tavata.)

Nooh... Maanantai-aamupäivän laadin mentaalista listaa siitä, keitä kaikkia ainakin pitää ehtiä nähdä. Missä nähdään kutakin ja kuka kutsuu kenet minne? Sukulaisten nurkkiin ei ainakaan majoituta, joten asuinpaikka pitää löytää jostain muualta ja sitten ratkoa kaikki logistiset ongelmat siitä, kuinka nähdään yksi tärkeä ihminen Pasilassa ja toinen Vihdissä. Ihan sillä lailla rennosti.

Sillä jotta lomasta tulee  t ä y d e l l i n e n, otamme tämän ihan lunkisti ja nautimme kotimaan ilmapiiristä. Stressiä ottamatta näemme mitä näemme ja koemme mitä koemme ja sitten lopuksi varmasti ajattelemme, että tulipa siitä täysi ja tasapainoinen kudelma. Kesämökkikokemus olisi kuitenkin mukava saada. Että ehtisi lukea vanhoja naistenlehtiä ja ihan kokonaan ikävystyä! Tuijotella laiturinnokasta järven peilityyntä pintaa ja kuunnella lasten kitinää siitä, ettei ole mitään tekemistä. Savusauna saattaa olla liikaa toivottu, mutta jos nyt puusauna kuitenkin? Ja siitä suoraan järveen! Ehkä vedet tänä vuonna ovat elokuun lopulla lämpimiä, vaikkeivät kautta maailman sivu ole kai vielä koskaan olleet. 

Jotta mitään tosi olennaista ei harmillisesti menisi ohi suun, kirjoitin puhelimeen muistiota siitä, mitä kaikkea Helsingissä tapahtuu siellä ollessamme ja mitä kaikkea Meidän Olennaiseen Kokemukseen kuuluu. Kahvit Kauppatorilla, piknik Suomenlinnassa, pyörähdys Linnanmäellä, joku juoksutapahtuma ja Taiteiden yö. Pitäisiköhän lapset ihan kulttuurisivistyksen vuoksi käyttää Seurasaaressa ja Urho Kekkosen patsaalla? Uimastadion? Olisiko ulkouima-allas niistä ollenkaan elämys, sellainenhan on meidän kotikirjaston takanakin? Saakohan Esplanadesta edelleen isoja korvapuusteja? Jätskit syödään Tuomiokirkon rappusilla! Ehtisinköhän käydä vanhalla työpaikalla?

Sitten kirjoitin kauppalistasovellukseen listaa siitä, mitä pitää muistaa ostaa ja tuoda tänne. Aloitin toisen listan siitä, mitä pitää ostaa täältä ja viedä sinne. Jotain listanpoikasia olin näköjään tehnyt jo vuosi sitten, kun kuvittelin silloinkin, että matkasta tulee totta. Nyt vähän hymähtelin silloiselle ajattelulle. "Karkkia!" Ikään kuin se jotenkin riittäisi, että kirjoittaa "karkkia". Saattaa unohtua Pätkikset ihan kokonaan, ellei listaa niitä ja Sirkusaakkosia ja Launtaipusseja ja Fazerin suklaalevyjä erikseen. 

Kun kello löi kolmea iltapäivällä, olo oli jo samanlainen olo kuin Sylvian joululaulua kuunnellessa. Melkein vähän itkuisena olin ihan valmis perumaan koko täydellisen suomiloman.

Piti vähän istua pohtimaan ja ymmärtää, että kahteen viikkoon ei mitenkään saa mahtumaan unelmien täyttymystä. Lapset eivät sinä aikana opi puhumaan täydellistä suomea eivätkä juurruta suomalaiskansallista identiteettiä syvälle sieluunsa. Emme ehdi tulla sydänystäviksi ja sielunkumppaneiksi sukuun tällä välin syntyneiden ja naitujen kanssa. Emme ehdi nähdä sekä erämaata että kaupunkia, kierrellä kansallismaisemissa, ikävystyä kesämökkien rauhassa, uida järvissä, kokea kulttuurielämyksiä, kulkea toreilla ja turuilla sekä ymmärtää perinpohjin Suomea ja suomalaisia kaikista kulttuuriantropologisista näkökulmista - vaikka jotain varmaan ehdimmekin. En vain saa koko Suomea ja suomalaisuutta suunniteltua näihin lomapäiviin. En millään saa sitä kaikkea enää takaisin.

Miksi siis edes mennä? Miksi käyttää meidän mittakaavassa ihan valtavasti rahaa ja aikaa ja kaikenlaisia resursseja siihen, että lopputulos väkisinkin on epätyydyttävä pintaraapaisu.

Oivalsin, etten Suomeen mennessäni menekään enää kotiin. Menen ulkosuomalaisena. Menen ulkopuolisena. Menen sellaisena, joka on luopunut ja sellaisena, josta on luovuttu. Menen kurkistamaan, menen katselemaan, menen lomalle. Niin kuin menisin turistina Coloradoon, tai Milanoon, tai Tokioon. Olettamattakaan, että tajuan tästä paikallisesta elämänmenosta paljoa sen enempää. 

Tässä lomakohteessa nyt on vain se etu, että ellei Kauppatoria kauheasti ole viime vuosina siirrelty, saatan tietää joitakin reittejä jo ennalta. Osaan maan kieltä - luulisin. Tunnen sieltä muutamia ihmisiä. Mutta noin muuten... Ja lapset toki saavat kokea jonkinlaisen todellisuustarkistuksen, eritoten pienin, joka on jo kohta puolet elämästään asunut täällä. Hän käy katselemassa, että täältä minä olen tullut, onpas jännä paikka. Ehkä hän sitten ymmärtää jotakin enemmän itsestään, kun palaa takaisin - kotiin. Siksi siellä pitää käydä.

Vuosirengashepuli

Joitakin vuosia sitten - jaa, onhan siitä nyt itse asiassa jo aika monta vuotta - totesin, että tavoitteeni on tämä: minusta tulee viisas vanha nainen. Olimme tuolloin eronneet kahden vanhemman tyttäreni isän kanssa ja vähän aikaa tuntui siltä, ettei elämässä uskaltaisi enää unelmoida yhtään mistään. Paitsi siitä, että katkeraksi en millään suostuisi.

Parin viikon päästä täytän neljäkymmentä. En ole sittenkään vielä vanha, enkä kyllä kovin viisaskaan. Kriisi minulla kyllä tuntuu olevan. Nuoruus jää taakse, se on nyt ihan varma juttu. 

Jossakin nettiartikkelissa nainen sanoi juhlineensa nelikymppisiään railakkaasti, kun "saapui nyt elämän ehtoopuolelle". Kyllä kuulkaa kirpaisi lukea tuollainen lause. En ole valmis mihinkään ehtoopuoleen. Mutta millekäs tästä nyt sitten rupeaisi? Maailman toiselle puolelle on tullut jo muutettua, työpaikkaa ja uravalintaa ja opintoja ja hahaa, tosiaan miestäkin, tullut vaihdettua jo useamman kerran. Niistä konsteista ei elämän tarkoituksen ratkaisijoina ole mihinkään, se on aika selväksi tullut.

Ehkä rupean taas uudelleen meditoimaan. Se kuulemma rauhoittaa ja vie mennessään kuolemanpelon. Väittävät tiibetiläiset munkit Facessa kiertäneen meemin mukaan (huomatkaa hyvin luotettava lähde), mutta toisaalta tiibetiläiset munkit käsittääkseni meditoivat merkittävästi enemmän kuin tavanomaisen keski-ikäisen, töissäkäyvän naisen on mahdollista. Mahtaako kovin vähäinen annostus auttaa? 

Latasin jo puhelimeen Headspace-sovelluksen. Pari viikkoa olen katsellut sen muistutuksia, mutta en ole vielä kokeillut kertaakaan. Projektisitoutuminen takkuaa.

Tässä kohtaa olisi ollut hyvä olla huippukunnossa ja sen puolimaratonin maaliviiva saavutettuna. Olisi voinut kertoa itselleen vakaalla äänellä, että fyysisesti ainakin voidaan hienosti, ei tässä vielä hautaan matkata. Mutta puolikas on edelleen juoksematta. Eivätkä menneen talven homesotkuja seuranneet sairastelut ja nyt viimeisimpänä mittavat hammasoperaatiot ole varsinaisesti vankistaneet luottamusta maalliseen rapistumattomuuteeni.

Työpaikalla muutamat kollegat saivat hiljattain ylennyksen. Heidän uusia tehtäviään on kuvattu aikataulullisesti joustaviksi. Se on amerikkalaista, ehkä nykyään suomalaistakin jargonia. Joltakulta, jonka kanssa asiasta juttelin, oli mennyt ihan kokonaan ohi se näkökulma, että joustoa odotetaan molempiin suuntiin. Niinpä jäljelle jääneiden työkavereiden mielestä on ihan uskottavaa, kun totean, että happamia. En olis kuulkaa halunnutkaan. Enhän minä, täkäläisittäin käytännöllisesti katsoen suurperheen äiti, olisi moiseen joustavuuteen kyennyt! 

Ja siis ihan realistisesti, en tietenkään. En voisi lähteä aamuisin enää yhtään aiemmin enkä palata illalla yhtään myöhemmin, enkä työskennellä viikonloppuja - vaikka sitten joskus voisinkin ehkä tehdä töitä kotoa. En voisi muuttaa lähemmäs työpaikkaa (kuulemma ylennyksen saaneet kaikki järjestään tekevät näin), koska työpaikan lähellä koulupiirit ovat ihan onnettomia ja asunnot vielä kalliimpia kuin täällä, jossa ne ovat jo käsittämättömän kalliita. Ei se olisi ollut minua varten. Silti kirvelee. Eivät edes kysyneet, että olisin saanut kieltäytyä.

Mitä tässä nyt sitten vielä voi ja ehtii saavuttaa?

Opiskelemaankaan tuskin viitsii lähteä. Pirhanan kallista hommaa tässä maassa ja kuten sanottu, alkaisi olla aika ennemmin säästää tyttöjen opintoja varten. Heidän vuoronsa, ei enää minun.

Puolisolle ilmoitin, että haluan vaeltamaan ja keksin jo hienon retkikohteenkin. Sehän pillastui odottamattoman paljon. Vaikeakulkuista maastoa! Arvaamattomia säätiloja! Jaksatko edes noin monta kilometriä? Pitääkö koko ajan olla ylittämässä itseään? Hän ei ainakaan tule. Minä kysyin, mikä ihme sinua riivaa. Ei ollut edes mikään Pohjois-Amerikan halkaiseva kärrypolku kyseessä, ihan päiväretki vain! Mutta lehdestä luin, että joku suomalaisnainen lähti kriisissään kuukaudeksi erämaahan, ainakin kahdesti. Ehkä minäkin lähden.

Oikeastihan minä nyt vain yritin kertoa miehelle, että himputti vieköön, jotain tässä on keksittävä. Johonkin rakkaaseen harrastukseen palattava. Johonkin tulevaisuuden haaveeseen uskottava. Vanhuus tulee! Kello tikittää! Kohta on rollaattori alla, eikä sitten rymytä metsissä enää. Mutta toki ymmärrän, että ei kai se nyt puolisollekaan helppoa ole, kun toinen yhtäkkiä saa vuosirengashepulin ja ryhtyy voimallisesti säntäilemään nuoruuden, eliksiirien, toivon ja muutoksen perässä.

Jaa, jos ryhtyisi uudelleen lukemaan runoja. Niistähän minä joskus pidin kovastikin. Ehkä ne viisastuttaisivatkin, tulisi todemmaksi ainakin se tavoite.