Vuosirengashepuli

Joitakin vuosia sitten - jaa, onhan siitä nyt itse asiassa jo aika monta vuotta - totesin, että tavoitteeni on tämä: minusta tulee viisas vanha nainen. Olimme tuolloin eronneet kahden vanhemman tyttäreni isän kanssa ja vähän aikaa tuntui siltä, ettei elämässä uskaltaisi enää unelmoida yhtään mistään. Paitsi siitä, että katkeraksi en millään suostuisi.

Parin viikon päästä täytän neljäkymmentä. En ole sittenkään vielä vanha, enkä kyllä kovin viisaskaan. Kriisi minulla kyllä tuntuu olevan. Nuoruus jää taakse, se on nyt ihan varma juttu. 

Jossakin nettiartikkelissa nainen sanoi juhlineensa nelikymppisiään railakkaasti, kun "saapui nyt elämän ehtoopuolelle". Kyllä kuulkaa kirpaisi lukea tuollainen lause. En ole valmis mihinkään ehtoopuoleen. Mutta millekäs tästä nyt sitten rupeaisi? Maailman toiselle puolelle on tullut jo muutettua, työpaikkaa ja uravalintaa ja opintoja ja hahaa, tosiaan miestäkin, tullut vaihdettua jo useamman kerran. Niistä konsteista ei elämän tarkoituksen ratkaisijoina ole mihinkään, se on aika selväksi tullut.

Ehkä rupean taas uudelleen meditoimaan. Se kuulemma rauhoittaa ja vie mennessään kuolemanpelon. Väittävät tiibetiläiset munkit Facessa kiertäneen meemin mukaan (huomatkaa hyvin luotettava lähde), mutta toisaalta tiibetiläiset munkit käsittääkseni meditoivat merkittävästi enemmän kuin tavanomaisen keski-ikäisen, töissäkäyvän naisen on mahdollista. Mahtaako kovin vähäinen annostus auttaa? 

Latasin jo puhelimeen Headspace-sovelluksen. Pari viikkoa olen katsellut sen muistutuksia, mutta en ole vielä kokeillut kertaakaan. Projektisitoutuminen takkuaa.

Tässä kohtaa olisi ollut hyvä olla huippukunnossa ja sen puolimaratonin maaliviiva saavutettuna. Olisi voinut kertoa itselleen vakaalla äänellä, että fyysisesti ainakin voidaan hienosti, ei tässä vielä hautaan matkata. Mutta puolikas on edelleen juoksematta. Eivätkä menneen talven homesotkuja seuranneet sairastelut ja nyt viimeisimpänä mittavat hammasoperaatiot ole varsinaisesti vankistaneet luottamusta maalliseen rapistumattomuuteeni.

Työpaikalla muutamat kollegat saivat hiljattain ylennyksen. Heidän uusia tehtäviään on kuvattu aikataulullisesti joustaviksi. Se on amerikkalaista, ehkä nykyään suomalaistakin jargonia. Joltakulta, jonka kanssa asiasta juttelin, oli mennyt ihan kokonaan ohi se näkökulma, että joustoa odotetaan molempiin suuntiin. Niinpä jäljelle jääneiden työkavereiden mielestä on ihan uskottavaa, kun totean, että happamia. En olis kuulkaa halunnutkaan. Enhän minä, täkäläisittäin käytännöllisesti katsoen suurperheen äiti, olisi moiseen joustavuuteen kyennyt! 

Ja siis ihan realistisesti, en tietenkään. En voisi lähteä aamuisin enää yhtään aiemmin enkä palata illalla yhtään myöhemmin, enkä työskennellä viikonloppuja - vaikka sitten joskus voisinkin ehkä tehdä töitä kotoa. En voisi muuttaa lähemmäs työpaikkaa (kuulemma ylennyksen saaneet kaikki järjestään tekevät näin), koska työpaikan lähellä koulupiirit ovat ihan onnettomia ja asunnot vielä kalliimpia kuin täällä, jossa ne ovat jo käsittämättömän kalliita. Ei se olisi ollut minua varten. Silti kirvelee. Eivät edes kysyneet, että olisin saanut kieltäytyä.

Mitä tässä nyt sitten vielä voi ja ehtii saavuttaa?

Opiskelemaankaan tuskin viitsii lähteä. Pirhanan kallista hommaa tässä maassa ja kuten sanottu, alkaisi olla aika ennemmin säästää tyttöjen opintoja varten. Heidän vuoronsa, ei enää minun.

Puolisolle ilmoitin, että haluan vaeltamaan ja keksin jo hienon retkikohteenkin. Sehän pillastui odottamattoman paljon. Vaikeakulkuista maastoa! Arvaamattomia säätiloja! Jaksatko edes noin monta kilometriä? Pitääkö koko ajan olla ylittämässä itseään? Hän ei ainakaan tule. Minä kysyin, mikä ihme sinua riivaa. Ei ollut edes mikään Pohjois-Amerikan halkaiseva kärrypolku kyseessä, ihan päiväretki vain! Mutta lehdestä luin, että joku suomalaisnainen lähti kriisissään kuukaudeksi erämaahan, ainakin kahdesti. Ehkä minäkin lähden.

Oikeastihan minä nyt vain yritin kertoa miehelle, että himputti vieköön, jotain tässä on keksittävä. Johonkin rakkaaseen harrastukseen palattava. Johonkin tulevaisuuden haaveeseen uskottava. Vanhuus tulee! Kello tikittää! Kohta on rollaattori alla, eikä sitten rymytä metsissä enää. Mutta toki ymmärrän, että ei kai se nyt puolisollekaan helppoa ole, kun toinen yhtäkkiä saa vuosirengashepulin ja ryhtyy voimallisesti säntäilemään nuoruuden, eliksiirien, toivon ja muutoksen perässä.

Jaa, jos ryhtyisi uudelleen lukemaan runoja. Niistähän minä joskus pidin kovastikin. Ehkä ne viisastuttaisivatkin, tulisi todemmaksi ainakin se tavoite.