Aktiivimalli ulkosuomalaisen silmin

Tänään joukkoliikenne on ollut Suomessa pysähdyksissä aktiivimallia vastustavien lakkoillessa. Miljoonien ihmisten liikkuminen ja arki on ollut vähän tai merkittävästi tavallista hankalampaa. Yritykset ovat tehneet taloudellista tappiota. Jossain joku on jättänyt käymättä kaupassa. Toivottavasti jokainen avuntarvitsija on päässyt lääkäriin eikä yksikään lapsi ole yksin tai nälkäinen.

Aktiivimallin suunnitelleita ja hyväksyneitä poliitikkoja ja virkamiehiä mahtaa turhauttaa. Lakkoilun täytyy näyttää heistäkin järjettömältä. ”Jos vain saisimme ihmiset ymmärtämään”, he miettivät. Onnea vain sen kanssa.

Olen somessa muutaman kerran yrittänyt keskustella tästä aiheesta. Tietysti se on ollut valtava virhe. Olen saanut niskaani aikamoista kuraa, enkä tämän tekstin tiimoiltakaan mitään muuta odota. Tästä asiasta ei suomalaisten kanssa voi keskustella.

Ja se syy miksi ei voi, on yhteiskunnallinen, kollektiivinen sokeus. Suomalaisista on pidetty niin tavattoman hyvää huolta niin pitkään, että suurelta osalta on ihan kokonaan - siis aivan täysin - kadonnut yhteys todellisuuteen. Kun aktiivimallista alkaa keskustella, suomalaisten vastaukset ovat mallia ”mutta kun se tuki sitä ja se toinen tuki tätä”.

Sinänsä tietysti ihan vaikuttavaa. Suomalaiset ovat hyvin perillä äärimmäisen monimutkaisesta yhteiskunnallisesta tukirakenteestaan, sen solmuista, päällekkäisyyksistä ja pullonkauloista. Ymmärrettävää ehkä on, että turhauttaa tavallista tallaajaakin, kun kaiken edellisen päälle taas lisätään uusi rakenne. Pitää oppia, että miten tämä uusi juttu toimii. Ja vähän aikaa joudutaan hiomaan ja tutkimaan, että saadaan kaikki osaset toimimaan yhteen. 

Sitähän ihmiset pelkäävät: että ovat itse se koekaniini, jonka kohdalla vasta huomataan, että ai niin tätä sun erityistapaustasi me ei muuten mietitty ollenkaan. Saattaa toki olla hetken hankalaa. Saattaa olla, että joltain vähennetään viekkaudella ja vääryydellä 4,65 prosenttia korvausjaksolta - se on siis yhden päivän etuus. Pitää ehkä ihan tapella byrokratiaa vastaan, että sen saa takaisin.

Sillä välin tukirakennelman muut osaset huolehtivat tosin edelleen siitä, ettei keneltäkään peruselämänhallintaan kykenevältä puutu asuntoa, ruokaa tai terveydenhuoltoa. Joo kyllä huolehtii. Kukaan ei tämän aktiivimallin takia Suomessa kuole onnettomana sillan alla, jos vain muuten elämä pysyy hanskassa.

Se todellisuus, minkä sitten väitän olevan totta suurimmalle osalle muuta maailmaa? Se on tämä: Terve, työkykyinen ihminen elättää itse itsensä. Monin paikoin elättävät myös sairaat ja työkyvyttömät. Ja nyt unohda tässä kohtaa ihan kokonaan ne tuet, niitä ei ole tai niillä ei elä. Niillä ei hankita ruokaa kuin muutamaksi päiväksi. Niillä ei ole varaa pyykinpesuaineeseen. Niillä ei hankita lapselle lääkkeitä.

Tällaisessa todellisuudessa ihmisestä tulee nopeasti hyvin neuvokas ja kykenevä. Sanoisinko, aktiivinen. 

Joku lukija on jo hetken pohtinut, mitäs hittoa tämä ilmiselvästi etuoikeutettu ulkosuomalainen työttömyydestä tai vähäosaisuudesta tietää? Taitaa olla korkeakoulutettu, kultalusikka siellä minne aurinko ei paista ja varsin hyvin varaa aukoa päätään?

Taidan tietää vähäosaisuudesta paljonkin, mutta rajaan kertomuksen tähän: Viimeisin kokemus työttömyydestä meillä on täältä maailmalta.Toivottavasti silmiä avaavaksi kontrastiksi kerrottakoon.

Kymmenen päivää siitä, kun olimme muuttaneet yli 500 km miehen mahtavan uuden työn perässä, tätä työtä ei enää ollutkaan. Olimme juuri käyttäneet tuhansia (kyllä, tuhansia) dollareita omaisuuden ja perheen siirtämiseen. Olimme maksaneet vuokravakuuden uudesta kodista ja allekirjoittaneet vuoden vuokrasopimuksen (niistä ei täällä pääse irti kuin maksamalla vuoden vuokrat tai hankkimalla itse korvaavan vuokralaisen). Olimme asuneet viikon hotellissa uuden kodin viivästyneen remontin takia. Me emme ole rikkaita. Luottokortti oli siis hurvitellut jo ihan liian kanssa paikassa jos toisessakin.

Miehen uuden työn myötä meni tietysti koko perheeltä myös terveysvakuutus, jota ilman emme uskaltaneet olla. Ensinnäkin lasten rokotukset piti taas päivittää, että he pääsivät kouluun (kolme lasta, satoja dollareita per pistos). Ja jos tässä kohdassa joku meistä olisi vakuutuksettomana jäänyt auton alle, murtanut nilkkansa tai saanut syöpädiagnoosin, hän olisi jäänyt ilman hoitoa / tehnyt perheelle satojatuhansia dollareita velkaa / lähtenyt sukulaisten rahoilla Suomeen. 

Ai niin, omasta pussista maksettuina vakuutukset olivat perheelle noin neljä tuhatta dollaria kuussa, vain vähän enemmän kuin se talon vuokra. Tuloja? Ei penniäkään.

Puoliso istui aamusta iltaan koneella etsimässä työpaikkoja ja kirjoittamassa hakemuksia. Aivan tauotta. Samoin minä. Selvää oli, että minun mahdollisella työlläni ei perhe eläisi (koska maahanmuuttajana minun koulutuksellani ei tee täällä mitään), mutta ehkä se voisi edes joillakin satasilla vähentää jatkuvasti kertyvän velan määrää. Nyt, kun näistä tapahtumista on pian kaksi vuotta, niitä silloin peruselämisen kuluista kertyneitä velkoja maksellaan edelleen.

Silloin keskusteltiin pelisäännöt selviksi: puolisolla oli kuukausi aikaa etsiä koulutusta vastaavaa työtä kohtuullisen työmatkan päästä. Sitten hänen olisi pitänyt yrittää saada ihan mitä tahansa työtä ihan mistä tahansa.

Jos joku olisi siinä kohdassa tarjonnut hyvää työpaikkaa vaikka Bostonista, olisimme lähteneet ilman muuta. Se olisi muuten suunnilleen sama etäisyys, kuin jos eteläsuomalainen etsisi töitä Irakin tietämiltä.

Meillehän kävi lopulta hyvin. Puoliso löysi ensin lyhyen projektin vain tunnin matkan päästä, ja minä sain läheltä osa-aikatöitä minimipalkalla. Pian puoliso sijoittui pysyvämpään hommaan, työmatka kolmisen varttia suuntaansa, ja sittemmin minäkin sain kunnollisen työn. Kulutan tosin työmatkoihin kolme, joskus lähemmäs neljä tuntia päivässä, ja näen lapsia puolisen tuntia aamulla ja ehkä tunnin illalla.

Mutta se on täällä aivan tavallista. Ihmiset asuvat kaukana, kimppakämpissä, pitkien työmatkojen takana, jopa eri osavaltioissa kuin perheensä, jotta voisivat käydä töissä, elättää lapsensa, ihan vain yksinkertaisesti selvitä.

Tällaista todellisuutta Suomeen ei tietenkään haluta, eikä se ole tavoiteltavaakaan. 

Suomeen nyt suunniteltu Aktiivimalli siis edellyttää, että työtön 

• tekee 65:n päivän aikana 18 tuntia palkkatyötä
• ansaitsee 65:n päivän aikana yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI
• on 65:n päivän aikana viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussa

TE-keskuksen sivujen mukaan työllistymistä edistäviin palveluihin lasketaan omaehtoinen opiskelu, maahanmuuttajan omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu sekä kuntouttava työtoiminta.

Malli ei koske työnhakijaa, joka 

• saa työkyvyttömyyden tai vamman perusteella myönnettyä etuutta
• työskentelee omais- tai perhehoitajana
• on hakenut työkyvyttömyyseläkettä ja odottaa päätöstä

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan pohditaan jo, kuinka alle kouluikäiset lapset saavat kunnallisen hoitopaikan, jotta heidän vanhempansa voivat täyttää nämä ehdot. Kuulostaa kohtuulliselta. Kuulostaa järkevältä. Kuulostaa - lempeältä.

Ja siis tämän takia suomalaiset ovat barrikadeilla? Ei sori, ei mene mun ymmärrykseen.

Suosikkivastalauseeni? ”Mitäs teet, kun työllistävään toimintaan ei kaikki pääse ja niitä töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla?”

Myönnän ja ymmärrän, että se sama tukiviidakko, joka on tehnyt Suomesta oleskeluyhteiskunnan ja suomalaisista oleskelukansalaisia, kantaa mukanaan järkyttävää sääntöviidakkoa. Jotta tämä aktiivimalli saadaan toimimaan, niiden sääntöjen on lakattava estämästä ihmisten aktiivisuutta. 

Opiskelun on oltava opiskelua, tai jossain pitää etukäteen ihan selkeästi ilmoittaa, mikä aktiivimallissa kelpaa ja mikä ei. Yrityskulttuurissa pitää lähteä mukaan siihen, että on tavallista palkata joku auttelemaan vain pariksi tunniksi silloin tällöin - ja ihannetavoite kai on työllistyä tätä kautta kokopäiväisesti.

Kun töitä ei ole tarjolla, ihminen kyllä keksii niitä - jos siitä on henki kiinni tai lasten leivänsaanti. Aktiivimallin pitääkin tehdä kekseliäästä, minimuotoisesta yritystoiminnasta oikeasti mahdollista, ilman että siitä heti heilahtaa jokin vero taikka sanktio. Tonttuovia myyvän nettikaupan voi perustaa kuka tahansa.

Suomalaisten on myös oltava selkeästi aiempaa valmiimpia muuttamaan sinne, missä niitä töitä on, olivatpa ne sitten koulutukseen ja kokemukseen sopivia tai eivät. 

Ja lopultakin, miksi tämä tyhmä malli nyt sitten on keksitty? Koska Suomessa, ymmärrettävästi, tehdään arvovalintoja. Yhteinen kassa näyttää olevan aina vain laihempi, ja päättävät tahot näyttävät ajattelevan, että yhteiset verovarat kuuluvat ensisijaisesti niille, jotka eivät voi itse auttaa itseään. Lapsille, vanhuksille, sairaille, työkyvyttömille. Kaikkien muiden on aika yrittää vähän kovemmin, vaikkei kenestäkään toki vieläkään lakata pitämästä huolta.

Kuulostaa humaanilta.

Haaveita ja toivomuksia

Vuoden alussa asetin itselleni kaksi toivomusta.

Muistan, että muutama vuosi sitten olin hyvinkin valoisa ja kiitollinen ihminen. Tämä nyt on tietysti täysin subjektiivinen arvio ja sekä lähi- että etäpiiri saattaa olla asiasta toista mieltä. Oli miten oli, halusin sen takaisin.

Tuolloin minulla oli tapana boostata mielialaa tietoisesti. Elin kivuliasta jaksoa ja saatoin käyttää tunteja päivästä siihen, että ohjasin tietoisesti ajatuksia ja huomiota itseni ja kolotusten ulkopuolelle. Luin inspiroivia meemejä. Kuuntelin mielialaa nostattavaa musiikkia. Tein kiitollisuusharjoituksia, vaikka täysin hölmöjä ja katteettomiakin.

Muutaman päivän tämän vuoden puolta elettyäni eksyin lukemaan ehkä Washington Postin (tai LA Timesin?) artikkelia siitä, kuinka voisi saada itsensä lukemaan enemmän. Siis kirjoja, ei vain puhelimen ruutua. Artikkeli kiehtoi niin paljon, että ymmärsin haluavani lukutoukkavaiheenkin takaisin.

Puoliso käyttää nuoremmat lapset kirjastossa ainakin kerran viikossa ja meidän molempien kirjastokortit ovat jatkuvasti "maxed out" näitten käyntien seurauksena. Eihän niille mahdu kuin hätäiset 50 kirjaa kerralla, korttia kohden.

Eräällä tällaisella reissulla hän etsi minulle Maan Lapset -sarjan ensimmäisen osan, Luolakarhun klaanin. Olen sen joskus vuosia sitten toki lukenut, jaa - siitä saattaa kyllä olla jopa vuosikymmeniä. Luen mielelläni uudestaan. Kirjassa vain on hankalaa sanastoa, kun sitä nyt englanniksi kahlaa. Luontoa kuvaillaan paljon ja rikkaasti, samoin muinaisia työkaluja ja työtapoja. Sellaista sanastoa ei kovin keskittyneesti englannin opinnoissa tarkasteltu.

Ruudusta minun on turha itseäni edes yrittää vieroittaa, sen huokaisten tunnustan. Niinpä aktivoin uudelleen Elisa Kirjan käyttäjätilini ja käytin hyväkseni tammikuun alennusmyynnit, jotka muuten jatkuvat vielä muutaman päivän. Olen nyt hankkinut aleista kolme suomenkielistä (juoksu)kirjaa, ja lukenutkin jo kaksi. On kivaa, kun puhelimessa on koko ajan tarjolla jotakin positiivista, kiinnostavaa sisältöä.

Sillä some ei aina ole sellaista, vaikka se jatkuvasti, koukuttavasti uutta sisältöä suoltaakin nähtäväksi. Erehdyin esimerkiksi osallistumaan poliittiseen keskusteluun kaverin seinällä. Sain huomata olevani toisinajattelija, ja sieltä tuli aika ilkeää tekstiä niskaani. Ja nyt ei siis ollut edes tuntemattomasta, nimettömästä tai kasvottomasta vihapuhetrollaajasta kyse.

Keskustelu muistutti, että olen täällä kaukana, ja että olen muuttunut. Se toi rumalla tavalla näkyviin myös sen, kuinka kaukana olemiseni voi satuttaa tai suututtaa jotakuta toista.

Työmatkoilla kuuntelen podcasteja, ja yksi suosikeistani tällä hetkellä on Wild Ideas Worth Living. Journalistitaustainen juontaja tekee hyvää työtä haastatellessaan ihmisiä, jotka ovat heittäytyneet villin ideansa varaan, muuttaneet kohtalonsa tai ainakin kokeneet ihmeellisen seikkailun. Kaikki eivät ole lähteneet reppureissulle Kambodzaan tai pelastaneet elefanttivauvoja Afrikassa, jotkut ovat vain juosseet jonkin mantereen halki tai perustaneet suuryrityksen. Kirjoittaneet kirjan. Surffanneet ilman toista jalkaa. Sanoneet monille, jotka eivät heihin uskoneet, että pitäkää pienet mielipiteenne.

Pitkään minua vaivasi se, että suurin osa näistä haaveiden tavoittelijoista on nuoria ihmisiä. He ovat seuranneet sovinnaisuuden rajat rikkovaa unelmaansa siinä kohdassa elämää, jossa he ovat olleet vastuussa lähinnä itsestään ja ehkä takkuisesta pienestä kissasta. Jos elämässä on ollut mukana jo rakas joku toinen, hän on ollut samanhenkinen nomadi tai salliva sielu. Mutta ei toki lapsia, tai asuntolainaa. Joku oli kyllä tainnut myydä kämppänsä ja useampikin irtisanoutunut vakituisesta työstä. Minkä villi amerikkalainen siis joutuu tekemään jo esimerkiksi kuuden viikon vaelluksen vuoksi.

"Haluaisin kuulla, kuinka joku joskus on tehnyt jotain tällaista lasten kanssa", valittelin miehelle, kun juttelimme - sekin tapahtuu aamuisin ja iltapäivisin automatkoilla, näiden podcastien lomassa tai sijaan. Ja sitten ihan oikeasti vasta monta, monta päivää myöhemmin: "Tiedätkö, tajusin, että tavallaanhan me eletään sitä meidän villiä unelmaa. Täällä. Nyt." Ja samassa näin, että sehän sitä suomalaista Face-kaveriakin niin jumalattomasti jurppi.

Mutta elämästä tulee arkea kaikkialla. Tulee sellaista, että pitää käydä ruokakaupassa ja ulkoiluttaa koiraa. Sietää kodin kaaosta, kun putket yhtäkkiä alkavat vuotaa kylpyhuoneen lattialle ja seiniin tehdään reikiä kuin sotatantereella viallisen muovinpätkän paikallistamiseksi. Pitää ehtiä töihin yhdeksäksi ja kotiin seitsemäksi. Kuin varkain villistä unelmasta tulee arkea. Ja sitten pitää vain koettaa muistaa olla kiitollinen pienistä asioista. Siitä, että aurinko kuitenkin paistaa palmunoksaan.

Ja että sunnuntaina me mennään katsomaan valaita. Se sentään tuntunee hetken taas seikkailulta. Puoliso ja pienin tapaavat kärsiä ankarasta matkapahoinvoinnista. Se yksityiskohta mukaanluettuna tästä saattaa tulla vielä jännä tarina, jota sitten joskus jollekin kertoa.

Jouluvieras

Meille tuli jouluvieras. Hän piti rauhallisesta yhdessäolosta ja pitkistä kävelyistä. Siinäpä ne ovatkin aika täydelliset perhejoulun ainekset.

Jouluvieras tykkäsi säkkituolista. Sohville ja sängyille emme häntä laskeneet, mikä ei selvästikään ollut tälle tohlopille ennestään tuttu sääntö.

Jouluvieras on oikeasti jonkun koira, jostain joskus ilmeisesti pelastettu. Nyt pelastaja on lähtenyt toiselle puolelle maata auttamaan äkillisesti sairastunutta ihmislastaan. Koiralapsi ja tämän kaksi koirasisarusta ovat sijaiskodeissa, kunnes tilanteeseen löydetään ratkaisu.

Sijaiskotiin oli tulossa joulunviettoon useita muitakin koiria ja ilmeisesti myös pieniä ihmislapsia. Työkaverini, joka tekee vapaaehtoistyötä pelastettujen koirien parissa, kyseli Jouluvieraalle muutaman päivän pakopaikkaa, koska tämä on vähän kohlopöhlö ja olisi saattanut aiheuttaa hässäkkää. Ajattelin, että okei, me ollaan kotona kumminkin.

Oma koira ei ihan hirveästi ihastunut siitä, että kotiin tuotiin tällainen vieras. Pari kertaa ne selvittelivät, kumpi heistä oikein on pomo. Lopputulos ei varsinaisesti ollut yllätys kenellekään muulle kuin omalle koiralle, jolla on pienen koiran fyysinen olemus ja suuren koiran ego. Jouluvieras on häntä moninkertaisesti suurempi - mutta onneksi sen verran ystävällinen ja lempeä, että kenenkään ihoa ei missään vaiheessa rikottu.

Öisin pikkukoiran sängystä on tosin peiton alta kuulunut kumeaa murinaa, jos toinen on uskaltanut huoneessa liikahtaa. Pikkukoira onkin varmasti tänään hyvin tyytyväinen, kun Jouluvieras illansuussa lähtee takaisin sijaiskotiin.

Levolla aurinkoisessa paikassa aamu-ulkoilun jälkeen.

Meille selvisi aivan saman tien, että Jouluvieras on sen lajin kohlotti, joka tarvitsee paljon liikuntaa. Paljon. Kahden mailin eli noin reippaan kolmen kilometrin kävelyn jälkeen hän ei enää vetänyt hihnassa aivan niin paljoa. Ja illalla alkoi aikamoinen juoksukohellus siinä vaiheessa, kun alkoi olla uuden kävelylenkin aika. Riittävästi liikutettuna ja hyvin ruokittuna Jouluvieras oli mitä hurmaavin tapaus. Puoliso nauroi, että hän kyllä tuntee jonkun ihmisenkin tätä tyyppiä - rauhoittuu vähän, jos saa tosi paljon liikuntaa.

Ensimmäinen yhteinen aamu opetti, että kävelylle pitää lähteä ihan sillä siunaaman sekunnilla, kun Jouluvieras saa silmänsä auki. Oma koirahan käy yleensä omalla pihalla siinä kohdassa ja odottaa sitten kärsivällisesti vaikka tunninkin tarvittaessa, että ihminen löytää hihnan käteensä. Tällä metodilla Jouluvieras päätyi pissimään sisätiloihin.

Arvelen, että omassa kodissa ja sijaiskodissa on oma, aidattu piha, jolle koirat pääsevät juoksentelemaan hyväksi toviksi heti aamutuimaan. Jouluvieras ei nimittäin ollut mitenkään tottunut hihnassa kävelijä meille tullessaan, joskin on muutamassa päivässä kehittynyt tässä huimasti.

Kävelyllä aamusumussa.

Herttainen ja ystävällinen koira oli mukava lisä meidän perhejouluun. Koira hengaili mukana ihmisten touhuissa aivan toisella tapaa kuin meidän arka pikkukoira, ja sopeutui siis olemaan täällä aivan sekunneissa. Saimme pusuja ja seuraa, mikä oli lapsistakin aivan ihanaa. Jouluvieras ryhtyi myös oitis suojelemaan meitä, ja haukkui ponnekkaasti kaikille oraville ja paketintoimittajille, jotka uskalsivat lähelle taloa.

Lapset osoittautuivat myös ihastuttavan järkeviksi. He osasivat olla varovaisia tuntemattoman eläimen kanssa, ja sitten toisaalta tämän tapohin tutustuttuaan myös komentaa sen, mitä komentaa tarvitsi.

Kaiken kaikkiaan tämä kokemus oli meille ihan loistava testikierros, koska olen puolisolle viime kuukausina usein puhunut siitä, kuinka kivaa olisi, jos meillä olisi isompi koira, joka jaksaisi juosta ja liikkua mun kanssa aivan toisin kuin pikkukoira. Kävi aivan kirkkaasti selväksi, etteivät rahkeet tässä elämäntilanteessa mitenkään riitä moiseen. Puoliso myös ilmoitti kokeilun aikana aivan selvästi olevansa pikkukoiraihminen - ellei sitten suorastaan pidäkin enemmän kissoista.

Nomnomnom. Jouluvieras oli kuulemma vegaanisella dieetillä, ilmeisesti iho-ongelmien vuoksi. Hyvin omat nappulat tuntuivat kelpaavan, ja juuri muuta emme hänelle tarjoilleetkaan.

Vinkkejä au paireille ja muille nuorille lapsenvahdeille

Hei nuori!

Oletko saanut kulkukärpäsen pureman ja haluat lähteä maailmalle? Aika sama minne, kunhan jonnekin lämpimään, missä olisi mieluusti myös jotain kivaa katseltavaa ja koettavaa? Raha on tiukassa, kuten nuorilla kautta maailman sivu, mutta hoksasit juuri, että lastenhoitohommissa rahaa saattaisi vaikka ansaita samalla, kun kokee ja katselee?

Omien ja kavereiden kokemusten pohjalta minulla olisi sinulle pari vinkkiä.

1. Mieti, onko nyt hyvä hetki lähteä.

Tämä on tosi tylsäntuntuinen ohje, myönnän sen heti. Mutta mieti silti, onko juuri nyt sinun elämässäsi hyvä hetki lähteä. Jos olet juuri saanut kivan opiskelupaikan ja hankkinut huoneen kimppakämpästä, oletko valmis missaamaan x kuukautta opintoja ja menettämään sen asuinpaikan tämän kokemuksen takia? Ehkä löysit juuri jonkun kiinnostavan ihmisen, johon haluat tutustua syvemmin?

Jonkun perheessä joskus on ollut nuori, jolta jäi kotiin tyttö-/poikaystävä. Yöt kuluivat FaceTimessa, päivät kuluivat FaceTimessa ja koko ulkomaankokemus oli lopulta vähän itkuinen ja samea. Perheen lapset oppivat yllättävän paljon asioita Skypen ja FaceTimen käytöstä sekä tyttö-/poikaystävän henkilökohtaisesta elämästä. Kenenkään mielestä se ei ollut hyvä asia.

2. Tutustu perheeseen etukäteen.

Hehei, perhe löytyi, ihan sama minkälainen, nyt mennään! Etenkin, jos lähdet matkaan omin päin, ilman järjestön tukea (kuten joihinkin maihin saa tehdä, kaikkiin ei), tutustu perheeseen etukäteen. Skypettele, FaceTimeta, ystävysty Facebookissa, seuraa Instagramissa, kirjoita sähköposteja, lähetä kuvia, mikä nyt sitten toimiikin. Voi olla ihan hyvä idea myös antaa vanhempiesi jutella perheen kanssa. Jos perheessä on ollut aiempia lastenhoitajia, kysy heidän yhteystietojaan.

Ja hei vastavuoroisesti, on ikävää seurata perheen äidin aktiivisia Facepäivityksiä, mutta asettaa hänet tilaan, jossa hän näkee vain, kun vaihdat profiilikuvasi kerran vuodessa. Perheenäiti saattaa olla nelikymppinen, mutta silti hän tajuaa, mitä teet - ja olettaa, että piilottelet bilekuviasi.

Luota vaistoihisi, jos ne tässä kohtaa sanovat, että kaikki ei ole kunnossa. Pistä suunnitelmat uusiksi tai kasaa vähintäänkin turvaverkko. Kenelle soitat, jos perhe on psyko? Jossain joskus joku nuori heitettiin pihalle yllättäen keskellä päivää, matkalaukku perään nurmikolle. Siinä tilanteessa pitää olla käytettävissä tukihenkilö, puhelin ja vähän rahaa.

3. Osallistu, välitä

Olet perillä ja perhe vaikuttaa normaalilta. Tutustu heihin! We get it, sinä olet tullut katselemaan maailmaa etkä viettämään aikaa lapsiperheen kanssa. Mutta he ovat juuri tehneet ison päätöksen, kun ovat ottaneet vieraan ihmisen kotiinsa asumaan. Ja let's face it, sinä tulet heille myös jossain määrin kalliiksi. Jos siis vaikuttaa siltä, että perhe on valmis ottamaan sinut yhdeksi heistä, anna heille se mahdollisuus. Ole ainakin joskus paikalla (oman huoneen ulkopuolella) ja osallistu perheen puuhiin.

Toki, keksi myös omia juttuja. Kun sinulla on vapaa-aikaa, tutustu muihin nuoriin. Netistä voi löytyä esim. alueen muita au paireja. Rannalla ehkä kokoonnutaan pelaamaan lentopalloa. Saatat löytää jotain harrastuksia. Ehkä haluat mennä kuntosalille? Ai niin, ja pitikö opiskella maan kieltä? Saat kokemuksestasi enemmän irti, kun irrottaudut kännykästä ja Netflixistä hetkeksi ja tutustut ympäristöösi.

Tasapainottele omien menojesi ja perheen menojen välillä. Monissa maissa on tavallista, että vanhemmat (ja ehkä vanhempien edustajana nyt sinä) osallistuvat lasten koulunkäyntiin paljon enemmän kuin Suomessa. Lapsetkin tietävät odottaa tätä. Jossain joskus joku nuori ilmoitti, ettei pääse seuraamaan lasten koulun tärkeän juhlapäivän paraatia, koska meinasi just nyt mennä kuntosalille. Tyrmistys. Voiko perheelle enää selvemmin sanoa, että "mua ei kiinnosta"?

Perheen vanhemmille kaikista tärkein juttu on se, että lapsilla on sinun kanssasi hyvä olla. Monet lapset puolestaan ovat valmiita kiintymään sinuun syvästi. Jos sinulla ei ole valmiuksia kumpaankaan, oletko oikeassa paikassa?

4. Ole kuin kotonasi.

Sinun oletetaan olevan perheenjäsen, älä siis käyttäydy kuin vieraisilla. Mene itse jääkaapille ja ota aamupalasi. Laita samalla lapsillekin. Keitä kahvia ja kysy, ottaako joku muukin. Kysy, jos et löydä jotain tai et tiedä miten tehdään. Vieraassa keittiössä voi tulla vastaan kummallisia juttuja, kuten vaikka hanavesi, jota ei missään nimessä saa käyttää.

Au paireilla on aina oma huone ja epävirallisilla lastenhoitajillakin usein. Monet perheet ajattelevat, että oma tilasi saa näyttää ihan miltä vain, saahan sen oven kiinni. Silti sinun henkilökohtainen tilasi kertoo perheelle jotakin sinusta. Perheen lapsille olet myös yksi aikuinen, ja esimerkki. Jos sinun likaiset vaatteesi saavat lojua pitkin huoneen lattiaa, olet heikoilla, kun komennat heitä viemään omansa pyykkiin.

Vaikka oma huoneesi olisi sotkumyrskyn ydin, ota vastuuta ainakin yhteisistä tiloista ja arjen sujuvuudesta. Jos perheen vanhempien pitää siivota välipalan jäljet iltakahdeksalta, he miettivät, mihin sinun aikasi oikein kului. Jossain joskus joku nuori otti hyvin kirjaimellisesti järjestön ohjeet siitä, että au pairille kuuluu vain lasten hoitaminen. Aamu- ja välipalan jälkeen lasten astiat olivat astianpesukoneessa, mutta kaikki muut edelleen pitkin pöytiä - mukaan lukien nuoren hoitajan omat astiat.

Yhtenä perheen aikuisista ota vastuuta myös yhteisen arjen sujuvuudesta. Mieti, miten sinun pienetkin valintasi ja päätöksesi vaikuttavat perheeseen. Jossain joskus joku nuori vietti aamuisin vessassa vartin meikkaamassa / siistiytymässä. Lapset odottelivat, että pääsisivät pesemään hampaitaan ennen kouluun lähtöä.

Perheet ottavat usein au pairin / lastenhoitajan, koska arvostavat järjestelyn joustavuutta - siis sinun joustavuuttasi. Kun lapset sairastuvat aamulla, se tarkoittaa, että jäät heidän kanssaan kotiin, vaikka olit aikeissa mennä taidemuseoon ja kaverisi odottavat. Kun perheelle tulee yllättävä meno viikonloppuna ja he pyytävät apuasi lauantai-aamuksi, he tarvitsevat sitä. Joskus jossain joku nuori ilmoitti töihin pyydettässä nukkuvansa lauantai-aamuna, koska tiesi perjantain venähtävän pitkäksi.

5. Älä ole kuin kotonasi.

Kun asuit kotona vanhempiesi kanssa, olit sellaisten aikuisten kanssa, jotka rakastavat sinua kaikesta huolimatta ja hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet. Isäntäperheen vanhemmat eivät ole sinun vanhempiasi, eivätkä he samalla tavoin anna kaikkia luonteesi viehättäviä pieniä virheitä anteeksi.

Älä siis syö yksinäsi kaikkia herkkuja kaapista, vaikka olisit kotona aina saanut tehdä niin. Älä oleta, että auto on käytössäsi aina kuin haluat. Älä jätä pyykkejäsi isäntäperheen pestäväksi. Ja samalla kun peset ne omat pyykkisi, heitä sinne koneeseen myös toisten vaatteet.

Joskus jossain joku perheen silmäteränä kasvanut ryhtyi osa-aikaruokavaliolliseksi, kun huomasi, että perheen kaapissa oli tarjolla siihen sopivia, herkullisia tuotteita. Ne olivat tosin kalliita erityistuotteita ja tarkoitettu perheenjäsenelle, jolla oli ruoka-aineallergia.

6. Muista olevasi töissä.

We get it! Sinä olet tullut katselemaan maailmaa ja ihmisen luonto nyt on sellainen, että jos töistä on mahdollista suoriutua aika helpolla, monet valitsevat aidan ali kulkevan reitin.

Jos kuitenkin päivittäiset hommasi olisivat hoidettavissa sillä, että joku lojuu sohvalla selailemassa puhelintaan, sinua ei tarvittaisi. Sinut luoksensa ottanut perhe on kokenut, että tarvitsevat apua jossakin asiassa. Ole siis avuksi.

Pienten lasten kanssa arki on perushoitoa, samojen asioiden tahkoamista - ja ihan oikeasti raskasta työtä. Ipanoita ei voi jättää silmistään hetkeksikään, ja heitä pitää syöttää, puhdistaa ja nukuttaa koko ajan. Tarkista, mitä perhe toivoo sinun tekevän, kun lapset nukkuvat. Onko päiväuniaika sinun taukosi (jokainen tarvitsee joskus tauon) vai onko se hetki, jolloin siivotaan keittiö ja kerätään lelut lattioilta?

Monet nuoret uskovat, että isompien lasten kanssa pääsee helpommalla. Ja toki, useimmat kouluikäiset eivät syöksy pää edellä takkaan heti, kun valvova silmä hetkeksi välttää. Mutta silti sinun oletetaan olevan töissä. Jos tuntuu, ettei ole mitään tekemistä, etsi tekemistä tai kysy, miten voisit auttaa. Tarvitaanko apua koulutehtävissä? Pitääkö lapsia viedä harrastuksiin? Oletetaanko, että laitat kodin kuntoon? Opetatko lapsia laittamaan itse välipalansa? Oletko tukena, kun lapsille tulee kaverin kanssa riitaa? Kannustatko teini-ikäistä lempeästi elämään todellisessa maailmassa internetin ulkopuolella?

Sinä et ehkä lähtenyt maailmalle palavasti innostuneena toisten lasten kasvattamisesta. Mutta perhe haluaa luotettavan, turvallisen hoitajan, joka myös kasvattaa lapsia. On tosi houkuttelevaa laittaa telkkari päälle ja lukea kirjaa iltapäivä toisensa perään. Mutta jos sinä teet niin, ja sinun jälkeesi tekevä hoitaja tekee niin, ja vielä seuraavakin - hei, se on näitten lasten lapsuus!

Monet nuoret ihmiset ovat tottuneet huolehtimaan ensin itsestään ja sitten vasta muista. Nyt olet kuitenkin perheessä aikuisen etkä lapsen roolissa. Ota mallia perheen aikuisista, jos kuvio tuntuu hankalalta. Jos he eivät istu aamuisin tuntia kahvikupin kanssa selaamassa sosiaalista mediaa, sinunkaan ei oleteta tekevän niin. Huolehtivan aikuisen roolissa omat tarpeet tulevat usein viimeisinä (ja siihen tottuminen kirpaisee).

7. Itsestäänselvyyksiä

Ja sitten vielä pari ihan itsestäänselvää juttua.

- Älä valehtele
Jossain joskus joku nuori sanoi auttavansa mielellään perheen koiran hoidossa (tätähän ei ainakaan järjestön kautta tulevalta au pairilta edellytetä) ja käyvänsä sen kanssa pitkillä kävelyillä tuon tuosta. Kun koira alkoi silminnähden lihoa ja pissiä pitkin mattoja, perhe alkoi miettiä, mistä muusta heille valehdellaan. Tee, mitä sinulta pyydetään / mitä olet luvannut tehdä.

- Pidä kiinni (ainakin tärkeimmistä) aikatauluista
Jossain joskus soitettiin vanhemmalle töihin kesken päivän, kun lapsia ei ollut haettu koulusta ajoissa. Totta kai jotain voi sattua tai voit vaikka jäädä jumiin liikenteeseen. Mutta noin yleensä, ole siellä missä sinun oletetaan olevan silloin, kun sinun oletetaan olevan. Suunnittele menosi niin, että ehdit varmasti ajoissa takaisin. (Koskee myös työaikaa kotona: jos päiväsi alkaa klo 8.00, se ei ole sama kuin 8.12.)

- Ole lapsille turvallinen aikuinen
Tämä on se iso juttu. Perheen vanhemmat antavat sinulle herkkujuustonsa syömisen monta kertaa anteeksi, jos tietävät, että lapsilla on kanssasi hyvä olla. Puhu lasten vanhempien kanssa, jos tarvitset apua tai tukea. Miettikää yhdessä, miten lasten käytösongelmiin voisi puuttua. Sopikaa pelisäännöt siitä, kuinka lasten onnistunutta käytöstä palkitaan. Porkkana toimii usein niin paljon paremmin kuin keppi! Jossain joskus jonkun nuoren kanssa lapset alkoivat yhtäkkiä oppia hämmästyttävää sanastoa. Selvisi, että iltapäivisin, kun perheen aikuiset eivät ole kotona, lastenhoitajalta paloi joskus päreet ja hän ilmaisi itseään karjuen ja kiroillen.

- Kasvata lapsia johdonmukaisesti ja yhteisten pelisääntöjen mukaisesti
Joskus on kivaa olla kivempi aikuinen kuin muut aikuiset ja sallia asioita, joita toiset eivät sallisi. Muista, että jokainen kerta nakertaa sinun arvovaltaasi. Jos annat lasten käyttää henkilökohtaista puhelintasi pelaamiseen, miksi he uskoisivat, kun koetat toisessa tilanteessa sanoa, että peliaika on nyt lopussa tai että sinun kännykkääsi ei saa luvatta koskea? Seiso perheen aikuisten kanssa yhteisessä rintamassa, niin he tukevat sinua ja sinä heitä.

***

Kun meillä on ollut joku nuori käymässä, olemme aina miettineet, kuinka voimme auttaa häntä alkuun meidän perheen kanssa ja mitä hänen olisi hyvä meistä tietää. Olemme aina ottaneet oppia entisistä kokemuksista. Mutta joka kerta jokin asia yllättää ja aina huomaamme, että kaikki kokemukset ovat erilaisia ja omanlaisiaan. Se, mikä on yhden nuoren kanssa iso juttu, on toiselle mitätön asia.

Yhteensopivuus on lopulta aivan mystiikkaa: me ollaan sama ja kai aika samanlainen perhe aina, mutta silti yksi tykkää meistä ja toinen ei. Esimerkiksi vaihto-oppilaistamme yksi pitää vuosien jälkeenkin meitä rakkaana suomalaisena perheenään, eräs toinen lähti muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen ovet paukkuen eikä taakseen katsonut.

Mitä unohdin mainita? Mikä kuulosti todelta ja mikä tarulta? Entä millaisia vinkkejä au paireilla ja muilla nuorilla lapsenvahdeilla olisi isäntäperheille? Kommentit ovat tervetulleita! :)