Aktiivimalli ulkosuomalaisen silmin

Tänään joukkoliikenne on ollut Suomessa pysähdyksissä aktiivimallia vastustavien lakkoillessa. Miljoonien ihmisten liikkuminen ja arki on ollut vähän tai merkittävästi tavallista hankalampaa. Yritykset ovat tehneet taloudellista tappiota. Jossain joku on jättänyt käymättä kaupassa. Toivottavasti jokainen avuntarvitsija on päässyt lääkäriin eikä yksikään lapsi ole yksin tai nälkäinen.

Aktiivimallin suunnitelleita ja hyväksyneitä poliitikkoja ja virkamiehiä mahtaa turhauttaa. Lakkoilun täytyy näyttää heistäkin järjettömältä. ”Jos vain saisimme ihmiset ymmärtämään”, he miettivät. Onnea vain sen kanssa.

Olen somessa muutaman kerran yrittänyt keskustella tästä aiheesta. Tietysti se on ollut valtava virhe. Olen saanut niskaani aikamoista kuraa, enkä tämän tekstin tiimoiltakaan mitään muuta odota. Tästä asiasta ei suomalaisten kanssa voi keskustella.

Ja se syy miksi ei voi, on yhteiskunnallinen, kollektiivinen sokeus. Suomalaisista on pidetty niin tavattoman hyvää huolta niin pitkään, että suurelta osalta on ihan kokonaan - siis aivan täysin - kadonnut yhteys todellisuuteen. Kun aktiivimallista alkaa keskustella, suomalaisten vastaukset ovat mallia ”mutta kun se tuki sitä ja se toinen tuki tätä”.

Sinänsä tietysti ihan vaikuttavaa. Suomalaiset ovat hyvin perillä äärimmäisen monimutkaisesta yhteiskunnallisesta tukirakenteestaan, sen solmuista, päällekkäisyyksistä ja pullonkauloista. Ymmärrettävää ehkä on, että turhauttaa tavallista tallaajaakin, kun kaiken edellisen päälle taas lisätään uusi rakenne. Pitää oppia, että miten tämä uusi juttu toimii. Ja vähän aikaa joudutaan hiomaan ja tutkimaan, että saadaan kaikki osaset toimimaan yhteen. 

Sitähän ihmiset pelkäävät: että ovat itse se koekaniini, jonka kohdalla vasta huomataan, että ai niin tätä sun erityistapaustasi me ei muuten mietitty ollenkaan. Saattaa toki olla hetken hankalaa. Saattaa olla, että joltain vähennetään viekkaudella ja vääryydellä 4,65 prosenttia korvausjaksolta - se on siis yhden päivän etuus. Pitää ehkä ihan tapella byrokratiaa vastaan, että sen saa takaisin.

Sillä välin tukirakennelman muut osaset huolehtivat tosin edelleen siitä, ettei keneltäkään peruselämänhallintaan kykenevältä puutu asuntoa, ruokaa tai terveydenhuoltoa. Joo kyllä huolehtii. Kukaan ei tämän aktiivimallin takia Suomessa kuole onnettomana sillan alla, jos vain muuten elämä pysyy hanskassa.

Se todellisuus, minkä sitten väitän olevan totta suurimmalle osalle muuta maailmaa? Se on tämä: Terve, työkykyinen ihminen elättää itse itsensä. Monin paikoin elättävät myös sairaat ja työkyvyttömät. Ja nyt unohda tässä kohtaa ihan kokonaan ne tuet, niitä ei ole tai niillä ei elä. Niillä ei hankita ruokaa kuin muutamaksi päiväksi. Niillä ei ole varaa pyykinpesuaineeseen. Niillä ei hankita lapselle lääkkeitä.

Tällaisessa todellisuudessa ihmisestä tulee nopeasti hyvin neuvokas ja kykenevä. Sanoisinko, aktiivinen. 

Joku lukija on jo hetken pohtinut, mitäs hittoa tämä ilmiselvästi etuoikeutettu ulkosuomalainen työttömyydestä tai vähäosaisuudesta tietää? Taitaa olla korkeakoulutettu, kultalusikka siellä minne aurinko ei paista ja varsin hyvin varaa aukoa päätään?

Taidan tietää vähäosaisuudesta paljonkin, mutta rajaan kertomuksen tähän: Viimeisin kokemus työttömyydestä meillä on täältä maailmalta.Toivottavasti silmiä avaavaksi kontrastiksi kerrottakoon.

Kymmenen päivää siitä, kun olimme muuttaneet yli 500 km miehen mahtavan uuden työn perässä, tätä työtä ei enää ollutkaan. Olimme juuri käyttäneet tuhansia (kyllä, tuhansia) dollareita omaisuuden ja perheen siirtämiseen. Olimme maksaneet vuokravakuuden uudesta kodista ja allekirjoittaneet vuoden vuokrasopimuksen (niistä ei täällä pääse irti kuin maksamalla vuoden vuokrat tai hankkimalla itse korvaavan vuokralaisen). Olimme asuneet viikon hotellissa uuden kodin viivästyneen remontin takia. Me emme ole rikkaita. Luottokortti oli siis hurvitellut jo ihan liian kanssa paikassa jos toisessakin.

Miehen uuden työn myötä meni tietysti koko perheeltä myös terveysvakuutus, jota ilman emme uskaltaneet olla. Ensinnäkin lasten rokotukset piti taas päivittää, että he pääsivät kouluun (kolme lasta, satoja dollareita per pistos). Ja jos tässä kohdassa joku meistä olisi vakuutuksettomana jäänyt auton alle, murtanut nilkkansa tai saanut syöpädiagnoosin, hän olisi jäänyt ilman hoitoa / tehnyt perheelle satojatuhansia dollareita velkaa / lähtenyt sukulaisten rahoilla Suomeen. 

Ai niin, omasta pussista maksettuina vakuutukset olivat perheelle noin neljä tuhatta dollaria kuussa, vain vähän enemmän kuin se talon vuokra. Tuloja? Ei penniäkään.

Puoliso istui aamusta iltaan koneella etsimässä työpaikkoja ja kirjoittamassa hakemuksia. Aivan tauotta. Samoin minä. Selvää oli, että minun mahdollisella työlläni ei perhe eläisi (koska maahanmuuttajana minun koulutuksellani ei tee täällä mitään), mutta ehkä se voisi edes joillakin satasilla vähentää jatkuvasti kertyvän velan määrää. Nyt, kun näistä tapahtumista on pian kaksi vuotta, niitä silloin peruselämisen kuluista kertyneitä velkoja maksellaan edelleen.

Silloin keskusteltiin pelisäännöt selviksi: puolisolla oli kuukausi aikaa etsiä koulutusta vastaavaa työtä kohtuullisen työmatkan päästä. Sitten hänen olisi pitänyt yrittää saada ihan mitä tahansa työtä ihan mistä tahansa.

Jos joku olisi siinä kohdassa tarjonnut hyvää työpaikkaa vaikka Bostonista, olisimme lähteneet ilman muuta. Se olisi muuten suunnilleen sama etäisyys, kuin jos eteläsuomalainen etsisi töitä Irakin tietämiltä.

Meillehän kävi lopulta hyvin. Puoliso löysi ensin lyhyen projektin vain tunnin matkan päästä, ja minä sain läheltä osa-aikatöitä minimipalkalla. Pian puoliso sijoittui pysyvämpään hommaan, työmatka kolmisen varttia suuntaansa, ja sittemmin minäkin sain kunnollisen työn. Kulutan tosin työmatkoihin kolme, joskus lähemmäs neljä tuntia päivässä, ja näen lapsia puolisen tuntia aamulla ja ehkä tunnin illalla.

Mutta se on täällä aivan tavallista. Ihmiset asuvat kaukana, kimppakämpissä, pitkien työmatkojen takana, jopa eri osavaltioissa kuin perheensä, jotta voisivat käydä töissä, elättää lapsensa, ihan vain yksinkertaisesti selvitä.

Tällaista todellisuutta Suomeen ei tietenkään haluta, eikä se ole tavoiteltavaakaan. 

Suomeen nyt suunniteltu Aktiivimalli siis edellyttää, että työtön 

• tekee 65:n päivän aikana 18 tuntia palkkatyötä
• ansaitsee 65:n päivän aikana yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI
• on 65:n päivän aikana viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussa

TE-keskuksen sivujen mukaan työllistymistä edistäviin palveluihin lasketaan omaehtoinen opiskelu, maahanmuuttajan omaehtoinen opiskelu, työvoimakoulutus, työnhakuvalmennus ja uravalmennus, työkokeilu ja koulutuskokeilu sekä kuntouttava työtoiminta.

Malli ei koske työnhakijaa, joka 

• saa työkyvyttömyyden tai vamman perusteella myönnettyä etuutta
• työskentelee omais- tai perhehoitajana
• on hakenut työkyvyttömyyseläkettä ja odottaa päätöstä

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan pohditaan jo, kuinka alle kouluikäiset lapset saavat kunnallisen hoitopaikan, jotta heidän vanhempansa voivat täyttää nämä ehdot. Kuulostaa kohtuulliselta. Kuulostaa järkevältä. Kuulostaa - lempeältä.

Ja siis tämän takia suomalaiset ovat barrikadeilla? Ei sori, ei mene mun ymmärrykseen.

Suosikkivastalauseeni? ”Mitäs teet, kun työllistävään toimintaan ei kaikki pääse ja niitä töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla?”

Myönnän ja ymmärrän, että se sama tukiviidakko, joka on tehnyt Suomesta oleskeluyhteiskunnan ja suomalaisista oleskelukansalaisia, kantaa mukanaan järkyttävää sääntöviidakkoa. Jotta tämä aktiivimalli saadaan toimimaan, niiden sääntöjen on lakattava estämästä ihmisten aktiivisuutta. 

Opiskelun on oltava opiskelua, tai jossain pitää etukäteen ihan selkeästi ilmoittaa, mikä aktiivimallissa kelpaa ja mikä ei. Yrityskulttuurissa pitää lähteä mukaan siihen, että on tavallista palkata joku auttelemaan vain pariksi tunniksi silloin tällöin - ja ihannetavoite kai on työllistyä tätä kautta kokopäiväisesti.

Kun töitä ei ole tarjolla, ihminen kyllä keksii niitä - jos siitä on henki kiinni tai lasten leivänsaanti. Aktiivimallin pitääkin tehdä kekseliäästä, minimuotoisesta yritystoiminnasta oikeasti mahdollista, ilman että siitä heti heilahtaa jokin vero taikka sanktio. Tonttuovia myyvän nettikaupan voi perustaa kuka tahansa.

Suomalaisten on myös oltava selkeästi aiempaa valmiimpia muuttamaan sinne, missä niitä töitä on, olivatpa ne sitten koulutukseen ja kokemukseen sopivia tai eivät. 

Ja lopultakin, miksi tämä tyhmä malli nyt sitten on keksitty? Koska Suomessa, ymmärrettävästi, tehdään arvovalintoja. Yhteinen kassa näyttää olevan aina vain laihempi, ja päättävät tahot näyttävät ajattelevan, että yhteiset verovarat kuuluvat ensisijaisesti niille, jotka eivät voi itse auttaa itseään. Lapsille, vanhuksille, sairaille, työkyvyttömille. Kaikkien muiden on aika yrittää vähän kovemmin, vaikkei kenestäkään toki vieläkään lakata pitämästä huolta.

Kuulostaa humaanilta.