Vaaroja paratiisissa

Helsingin Sanomien toimittaja oli käväissyt kahden viikon lomalla Kaliforniassa, ja kirjoittanut siitä lehteen varsin sensaatiohenkisen jutun. "Kalifornia on paratiisi, joka voi tuhoutua minä päivänä hyvänsä" (HS 16.7.2017) - ja tällä tietysti viitattiin siihen suureen / niihin suuriin maanjäristyksiin, joita täällä odotetaan.

Toimittaja oli ilmeisen ankarasti pelännyt maanjäristyksen tai tsunamin sattuvan omalle kohdalle. Ehkäpä hiukan jet lagista tokkuraisena hän raportoi kauhistuneensa heiluvilta tuntuneita vessanpönttöjä. Hän tuntuu myös pohtineen sekä hotelliensa että loma-aktiviteettiensa maanjäristysturvallisuutta. Toimittaja kertoi kyselleensä natiiveilta, kuinka he elävät sen tiedon kanssa, että paikallinen maailmanloppu voi koittaa koska tahansa.

Siis ilmeisesti sen lisäksi, että se maailmanloppu voi hyvinkin koittaa meille kaikille. Varsinkin, kun maailmassa on vallassa ihmisiä, joiden mielestä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarkoitetuilla rahoilla voisi rakentaa vähän lisää hiilivoimaloita. Antaa merivesien nousta, otsonikehien ohentua ja kylvömaiden kuivua.

Haastatellut paikalliset tuntuvat pohtineen toimittajalle, että voihan sitä kuolla johonkin muuhunkin. Ja että missä se sitten olisi se turvallisempi paikka. Tornadoalueella? Tai hurrikaanien keskellä?

Suomessa muuten kuulemma eletään historiallisen kylmää kesää. Tällaista ei ole ollut vuosikymmeniin. Ei se viimevuotinenkaan tainnut olla kummoinen. Ja sitä edellinenkö se oli, kun juhannuksena satoi lunta? Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että Golf-virta hiipuu tai kääntyy muutamassa vuosikymmenessä. Sitten Suomessa koittavat ympärivuotiset Siperian pakkaset ja iänkaikkiset nälkävuodet - etenkin, kun hyvinvointiyhteiskunnasta on siihen mennessä tehokkaasti hankkiuduttu eroon. Kuinka ihmiset voivat elää sen tiedon kanssa?

Tai mitenkähän itärajan tuntumassa nukutaan, kun historiallisesti katsoen on ihan todennäköistä, että ison naapurin kanssa taas joskus soditaan? Nukkuvatko kaikki terävä puukko tyynyn alla ihan satunnaisten partisaanien varalta? Juurihan ne "vihreät miehet" Suomessa lailla kiellettiin, ja toki aivan sattumalta vain tämä kansankielinen nimitys lain sisällölle viittaa itänaapurin armeijan maastovarusteiden väriin.

Voisinkohan minäkin käväistä kesälomalla pohjoisessa lintukodossa ja kirjoittaa jutun, jossa kertoisin sen voivan tuhoutua "hetkenä minä hyvänsä"?

Suureen maanjäristykseen on tietysti kalifornialaisten järkevää varautua. Kyllä se joskus tulee. Minne, milloin, millaisena - emme me tiedä. Lapset harjoittelevat koulussa, miten toimia. Töissä siitä lähetetään aina välillä muistutukseksi sähköposti. Nämä ohjeet kertaamme kaikkien kaukaisten vieraidenkin kanssa.

Pidämme kotona kaiken aikaa varaston pullovettä ja kuivamuonaa, autoissa on aina vähintäänkin vettä. Autot pidetään tankattuina, alle 100 mailin tankki alkaa jo vähän ahdistaa. Ja tuntuu ihan kivalta asua kukkulan päällä, kun tuo valtameri potentiaalisine tsunameineen on tuossa varsin likellä. Välissä on vielä toinen, vähän isompi kukkula, mikä tuntuu vielä kivemmalta. Se toivottavasti vähän vaimentaisi mahdollisen ison aallon iskua.

Varautumisesta huolimatta pelätä ei pidä, eikä kauhuun ole aihetta - ja siksi tämä HS:n toimittajan uutisointi minua niin kovasti ärsyttääkin. Tilastollisesti ottaen Suur-L.A:n alueella on merkittävästi todennäköisempää kuolla liikenteessä kuin maanjäristyksessä. Silti me autoilemme joka ikinen päivä. Onhan täällä myös ilmansaasteita, ja niistä voi seurata vaikka syöpä - silti aivan jatkuvasti syömme ja hengitämme. Ihan vähän aikaa sitten pienlentokone tipahti sille moottoritielle, jota tapaan ajaa töistä palatessani. Sitä voi siis vaikka saada lentokoneesta päähänsä keskellä kirkasta päivää! Riskejä on kaikkialla. "Ei elämää pakoon pääse", sanoo toimittajan lähde Hesarin jutussa, ja niin se on.

Välimeren rantamilla tiedettiin jo vuosisatoja sitten, että meri on vaarallinen elementti. Laivoja katosi ja upposi, mutta niiden varassa oli elintärkeä kaupankäynti ja sen myötä kaikkinainen vauraus. "Navigare necesse est", totesivat roomalaiset kylmästi: "vivere non est."*) Kaliforniassa ei kenenkään liene pakko asua, mutta jossakin ihmisen pitää olla. Missä hyvänsä sitä sitten onkin, lopullisen selviämisen mahdollisuutta siellä ei ole.

Miksei siis viettäisi aikaansa paratiisissa, jos kerran voi?


_______________________________________
*) "Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei."

4th of July ja Suomi 100

Kun me kolme vuotta sitten tultiin, hämmästelin sitä, kuinka ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä me kohdattiin. Paikalliset ulkosuomalaiset menivät hyvinkin ylimääräisen mailin auttaakseen meitä asettumaan, sopeutumaan, asumaan ja kalustamaan. 

Piilaaksossa toimiva luterilainen kirkko St. Luke oli uskomaton yhteisö. Kun olimme siellä perheenä ensimmäisen kerran, he kuulivat, että olemme muuttamassa, ja järjestivät keskuudestaan puolessa tunnissa sekä muuttoauton että -avun.

Tietysti täällä moninaisessa maassa riittää ihmisiä, joilla ei ole voimia tai kiinnostusta toisten ihmisten huolille ja vaikeuksille. On sellaista kylmäsydämisyyttä, että huh. Mutta yhä edelleen myös löytyy hyökyinä aivan poikkeuksellista lämpöä ja välittämistä.

Seurailen netin yli erään suomalaisen juoksijan kertomuksia seikkailuistaan. Hänelle juoksu on jo ammatti ja elämäntapa, joka vie eri mantereille ja äärikokemuksiin. Nyt hän juoksee Suomi 100 -juoksua Nuorgamista Helsinkiin. 

Parin etapin jälkeen hän kaipaili toisenlaisia kenkiä edellisessä seikkailussa harmistunutta kantapäätään hellimään. Hän on itse vielä monta päivää aivan keskellä erämaata, eikä siellä ole juuri muuta kuin paikoitellen heikohko nettiyhteys. Edessä ainakin kolme päivää ja toista sataa kilometriä ennen ensimmäistäkään kenkäkauppaa.

Huhuilin juoksijan puolesta muutamassa ryhmässä. Jos joku nyt sattuisi olemaan siellä päin (edes samassa maassa) ja haluaisi auttaa. Oikeasti ehkä odotin sometarinaa, jossa joku juoksija nappaa kengät kaupasta, myyjä lahjoittaa ne ilmaiseksi kuultuaan mihin niitä tarvitaan, ja sankari ajaa yötä myöten umpi-Lappiin, julistaa kaveria-ei-jätetä -henkeä ja postaa Instaan kuvia juoksijan ja Suomen lipun kanssa.

Se taisi olla vähän amerikkalaistunut ajatus. Suomalaiset toivottelivat somessa juoksijalle kovasti tsemppiä ja lähettelivät virtuaalisia jaxuhaleja. Yksi juoksija olisi ollut valmis tuomaan kengät reitille, mutta keneltäkään ei löytynyt kenkiä eikä halua niitä hankkia.

Viis kaverista! Huolehtikoon itsestään. Mitäs läksi? Olisi pakannut paremmin. Hullun hommaa joka tapauksessa. Siinäpähän oppii?

Huomenna juhlitaan USAn itsenäisyyspäivää. Menen aamulla lähirannalle juoksemaan viiden kilometrin pyrähdyksen noin kolmen tuhannen muun juoksijan kanssa, ja illalla perheen kera katsomaan ilotulitteita. 

Huomaan, että juhlin asuinmaatani mielelläni. Heinäkuun neljäs ei ole minulle enää vain vapaapäivä eikä ainoastaan kiva ja eksoottinen kokemus. 

Politiikasta ja byrokratiasta viis, tässä maassa on paljon upeita ihmisiä. Tai ehkä juuri siksi? Kun kansalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan, että joku muu hoitaa, ei ole mun ongelma, me näemme paljon välittämistä, lämpöä, yrittämistä, sitkeyttä, sankaritarinoita ja kaveria ei jätetä -henkeä.

Suomalaiset lukevat niitä samoja tarinoita somestaan. Tarjoilijalle annettiin tonnin tippi, eläinten suojelijat pelastivat lähes nääntyneen koiran, proteesien tekijä lahjoitti pikkupojalle tuhansien dollarien arvoisen jalan.

Jossakin sellaisessa tarinassa haluaisin joskus nähdä suomalaisen päähenkilön.

Unelmista ja juhannuksesta

Eka kerta, kun en juhannuksena kaivannut kaihoisasti Suomeen. Facen feedi täyttyi taas kokkokuvista ja järvimaisemista. Mut mä muistin, että saattaisin katsella niitä ruudulta, vaikka olisinkin Suomessa.

Aika monta juhannusta tuli skipattua. Ei tehty yhtään mitään. Joskus grillattiin kotosalla. Mutta montako vietin jollain mökillä? Lapsuuden jälkeen en ehkä yhtään.

Työkavereiden kanssa puhuttiin viime viikolla tästä lounaslautasten äärellä. Kuinka kukin ulko-minkämaalainentahansa kaipaa nostalgisia asioita, jotka ei sellaisenaan kuuluneet omaan arkeen mitenkään merkittävästi siellä kotimaassa. Eli suuri osa koti-ikävästä on suunnilleen samaa kuin kaipaus Rooman lomalle vuoteen 1999.

Mut ekaa kertaa me myös jollain tavalla vietettiin juhannusta tässä maassa. Kutsuttiin kylään kummankin työkavereita, saatiin kokoon kivat pienet illanistujaiset, vaikka aika moni jätti tulemattakin. Muutama ilmoitti aika suoraan, että menee mieluummin pongaamaan julkkiksia / sellaisiin bileisiin, joihin voi itsensä tägätä Instagramissa. L.A:n lieveilmiöitä vissiin. 

Me siis grillailtiin, tehtiin s'moreseja ja juteltiin. Oli kivaa. Illalla, kun lapset olivat kaikki jo nukkumassa ja vieraat lähteneet, istuttiin puolison kanssa vielä nuotiolla paahtamassa vaahtokarkkeja. Muistin, että avotulen katseleminen on musta tosi rauhoittavaa. Pääsee hetkessä vuosien taakse, hyviin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Mökille isovanhempien kanssa ja partioretkille ystävien ympäröimänä.

Nyt sunnuntai-aamuna paistan perheelle pancakeseja. Pienintä paleltaa, ja hän kirmaa avonaisesta ovesta terassille aurinkoon lämmittelemään. Kohta patistellaan lomalapsia hiljalleen vaatteisiin ja lähdetään koko perhe mailin päähän merenrannalle kävelylle.

Jos olisin jossakin muualla, ehkäpä kaipaisin juuri näihin hetkiin, tällaisiin paikkoihin, tähän elämään. I might be living a dream.

Työkaverin tuomia juhannuskukkia.

Vaahtokarkkihetki. Oli muuten toppatakki päällä jo tässä vaiheessa.

Kotikunnaat.

Honeymoon @ Big Bear Lake

Me ollaan oltu puolison kanssa yhdessä pian yhdeksän vuotta ja naimisissa yli seitsemän. Aikoinaan haaveiltiin häämatkaa Pariisiin, mutta meillä oli paljon pieniä lapsia ja vain vähän aikaa tai rahaa. Niinpä Pariisiin ei koskaan tullut lähdettyä eikä häämatkaa tehtyä.

Nyt lapset ovat jo aika isoja ja meidän luottolastenhoitaja (vanhan blogin teksteissä mainittu Arkienkeli) tuli meille kesäksi. Olen aina välillä puhunut siitä, että olisi ihanaa viettää aikaa kahden kesken, joten nyt sen teimme. 

Myöhäisessä honeymoonissa on etunsa. Puolison tuntee tosi hyvin, joten yhteisen ohjelman suunnitteleminen on helppoa. Toisen piirteet ja toimintatavat ovat tuttuja. Tietää, milloin pitää saada ruokaa, ettei tule turhaa kinaa.

Oltiin alunperin ajateltu jotakin rantakohdetta, kävelyjä merenrannalla ja loikoilua palmunlehväpedillä, mutta toisaalta, me asutaan siellä. Päädyttiin siis matkaamaan vuorille. 

Me haikattiin. Se oli yllättävän rankkaa, kun lähtijäisiksi oltiin jonkusen kilometrin korkeudessa ja siitä kiivettiin sitten jokunen kilometri ylemmäs. Hengästytti kummasti ja puoliso sai aika helposti mut ymmärtämään, ettei me haluta juosta tässä korkeudessa ja maastossa sunnuntai-aamuna tarjolla ollutta 7 mailin polkujuoksua. (Ks. edellinen teksti urheilusta ja hulluudesta. Mä en olisi ollut siihen kisaan valmis, vaikka se kiinnostikin.)

Sitten rentouduttiin. Katsottiin elokuva, ja juteltiin.

Syötiin hyvin. Ensin etsittiin romanttista ravintolaa, mutta sitten todettiin, että ihan yhtä hyvin voidaan syödä lähellä. Pienen kävelyn ja etsiskelyn jälkeen löydettiin nepalilainen ravintola keskellä amerikkalaista korpea, ja se kontrasti oli jo aika kutkuttava. Lisäksi me ei lasten kanssa koskaan voida syödä mausteista ruokaa, koska se ainoa heistä, joka nauttii aterian tulisuudesta, suosii sitä meksikolaista chiliä. 

Käytiin ostoksilla. Löydettiin lapsille tuliaiset, katseltiin tuulikelloja ja hankittiin vihdoinkin unisieppari, jollaista olen jo pitkään meidän makuuhuoneeseen tahtonut. Tuikitarpeellisia juttuja.

Mentiin parihierontaan. Puolisolla on toimistotyöläisen kestojumeja ja mä taas juoksin viime viikolla pohkeeni rikki uusilla five fingers -paljasjalkatossuilla. Ambient-musiikki ja eteeriset öljyt rentouttivat ja rauhoittivat! Mietin, miksi me ei tehdä tämmöistä useammin. Muistin, että meillä ei yleensä ole aikaa tällaiseen.

Sitten alkoikin olla jo ikävä kotiin ja lasten luokse. Vuoristotie Big Bear Lakelle on aika jännä ja mutkikas, mutta maisemiltaan kaunis ja hyvässä kunnossa. Jos lähtiessä ei L.A:n puolella juutu ruuhkaan (aina juuttuu), niin matka olisi meiltä vain 2,5 tuntia. Tänne voisi tulla uudestaan muksujen kanssakin, vaikka talvisaikaan... Ai mut lunta ja pakkasta. Hrrrr.

Me ei olla puolison kanssa koskaan oltu näin pitkään yhdessä ihan kahdestaan. Oli ihanaa huomata, vaikka se kyllä tavallaan ihan tiedettiin, että toisen kanssa on hyvä olla myös silloin, kun mikään ei meidän yhdessäoloa häiritse eikä suodata.

Pus!