Häpeilemätön mainos

Public pool -reissun jälkeen hoidettiin puoli viikkoa puolison palanutta selkää. Olin suihkinut siihen pullon viimeiset aurinkorasvat, mutta ne eivät olleet vaalealle iholle kylliksi. Hän intoutui vielä uudelleen tutkimaan sisäallasvaihtoehtoja.

Soitto sinne yksityiseen uimaseuraan paljasti, että heidän palveluihinsa on puolen vuoden jono. Totta kai on. Kaliforniassa on ihan hirveästi ihmisiä. Täällä on niin paljon ihmisiä, että Disneyland nostaa vuosi vuoden jälkeen ennestäänkin taivaita huitelevia hintojaan, jotta huvipuistoihin ei tulisi niin paljon ihmisiä. Sillä ne, jotka tulevat, eivät tahtoisi jonottaa aivan niin pitkään. Jos siis sikakalliiseen Disneylandiin riittää menijöitä, niin totta kai siistiin, ylihinnoiteltuun uimaseuraankin.

Tänään sitten tehtiin se oikeastaan ainoa järkevä ratkaisu ja liityttiin paikalliseen Y:hin. Kahden ja puolen tunnin jäsenyyden jälkeen en ole enää ihan varma, miten koskaan saatettiin elää ilman. 

YMCA on ehkä niin lähellä kunnallista palvelua kuin täällä on mahdollista. Se on valtava voittoa tavoittelematon järjestö, joka järjestää yleishyödyllisiä asioita X, Y ja Z.

Lapsethan olivat YMCAn iltapäivähoidossa jo viime talven, ja menevät syksyllä koulun alkaessa uudestaan. Isoinkin pääsisi vielä mukaan, mutta annamme sen jo harjoitella itsenäisyyttä. Mitä pienempiin tulee, yksinolo kotona tai koulumatkojen kulkeminen ilman aikuista eivät luonnollisesti tule kuuloonkaan. 

Iltapäivähoito koulun yhteydessä on kuitenkin kaikista näistä muista jäsenyyssysteemeistä erillinen palvelu. Nyt, kun olemme täysjäseniä, YMCA tarjoaa suunnilleen kaiken, mitä kuvittelen perheeni voivan tarvita: Uima-altaan, kuntosalin, sisäjuoksuradan, kiipeilyseinän, jumppatunnit, joogan, saunan, lasten ja aikuisten taidetunnit, kokkikerhon, draamapajan, englannin kielen opetuksen ja lastenhoidon omien aktiviteettieni ajaksi. Noin päällimmäiset mainitakseni. Tämä on niin kuin nuorisotalo, työväenopisto ja kunnalliset liikuntapalvelut yhteen nidottuina. Heitetään sekaan sitten vielä muutama satunnainen Parents Night Out ja kotieläinpuiston vuohien vierailupäivä.

Mikä hulvattominta, suurin osa jutskista kuuluu perhejäsenyyden 80-jotain dollarin kuukausihintaan! Kaiken lisäksi jäsenyyden pitäisi teoriassa pelata suunnilleen koko Kaliforniassa melkein kaikissa toimipisteissä. Ihan uskomatonta! 

Pohjoismaalainen minussa ihastui syvästi tähän järjestöön. Jos olisin kotiäiti, muuttaisin heti maanantaina päiväasukiksi YMCAlle. Nyt lähinnä pelottaa, ettemme millään ehdi käydä siellä tarpeeksi. Ehkä voisin irtisanoutua töistä, jotta ehtisimme olla enemmän YMCAlla.

Pieni miinuspuoli tässä on ne Kalifornian monet ihmiset. Niistä suurin osa on jo ennen meitä löytänyt tämän kulta-arkun. Menimme siitä jäsenyystiskiltä suoraan sinne uima-altaaseen, ja olihan siellä sellainen perus ruuhka-aikaan Kalkuttan keskustassa -meininki. Monet altaat olivat opetuskäytössä ja lopuissa uitiin naapurin varpaat suussa. 

Meidän lapsia ei tuntunut haittaavan. Niiden personal space näyttäisi olevan merkittävästi pienempi kuin minun. Ipanat potkivat menemään ja räiskyttivät mennessään, eikä niille kukaan suuttunut, koska toisten lapset teki ihan samoin. Samalla varmaan oppivat jotain kalifornialaisesta liikennementaliteetista. Sellaista "minä olen tässä, olen isompi / nopeampi kuin sinä, väistä tai tulen päälle" -ajattelua.

Suihkuhuoneessa lapset kyselivät, miksi täällä on tuota saippuaa tarjolla. Pitäisikö peseytyä? Vieressä oli iso kyltti, joka kielsi uimapuvun riisumisen. Totesin, että eiköhän anneta saippuoiden olla, pestään sitten kotona.

Toisessa kyltissä luki, että alastomuus kielletty. Suomalaista vähän hihitytti. Pitää vielä selvittää, miten sen saunan kanssa sitten toimitaan. 

Julkisessa altaassa

Yksi tämän kesän toiveista oli, että ehtisimme käydä uimassa monta kertaa. Pienin ei vielä ui sujuvasti kellukkeitta, joten harjoitushan siihen auttaa.

Meressä uiminen ei meidän lähirannoilla ole oikeasti uimista. Aallot "lyövät selkään kuin kivi", sanoi teini, ja niin ne paikoitellen todella tekevät. Oli etsittävä uima-allas.

Uimahalleja Kaliforniassa ei juuri ole. Meidän lähellä olisi kuitenkin yksi. Se on yksityisen uimaseuran ylläpitämä uimala, jonka altaat on jostain syystä päätetty rakentaa sisätiloihin. Seura järjestää luonnollisesti kaikenlaista uimaopetusta ja -toimintaa, mutta tarjoaa tilojaan myös päivittäin virkistyskäyttöön aamukahdeksasta iltakahdeksaan. 

Nettisivuilta selvisi, että perheen vuosijäsenyys maksaisi noin viisisataa dollaria. Miten minusta tuntuu, että siihen hintaan perheen pitäisi olla aika hard core -uimareita?

Kaupungilla on myös julkinen ulkoallas, public pool. Sitä käyttää uimaseura ja siellä järjestetään maksullista uimaopetusta. Päivittäin se on yleisön käytössä maksua vastaan parin tunnin ajan. (Koska jos oikeasti tykkäät uimisesta, sinulla on varmaan oma allas.)

Me tutustuimme tähän palveluun ensimmäistä kertaa vasta tänään. Uimaan pääsi nettisivujen mukaan klo 13.30, mutta oikeasti se tarkoitti sitä, että hetkeäkään ennen ei virkistysuintiin saanut ostaa sisäänpääsyä. Kassatädin kanssa yhdessä seurattiin sekuntiviisaria.

Ostimme myös oikeuden käyttää pukuhuoneen lokeroa ja sen lukkoa. Olisi voinut tuoda myös oman lukon. Ilmeisesti vakituinen väki saa pitää nimikkolokeronsa jatkuvassa käytössä - niissä näkyi lukkoja ja nimilappuja.

Varmaankin näitä samoja vakkareita varten uimalan aulassa oli jonkin yksityisen tahon lahjoittama uimapuvun pesukone. Se pesi yhden uikkarin kerrallaan. Jos siis pesi mitään, vaikka ohjelapussa niin sanottiin - laite näytti minusta lähinnä minikokoiselta lingolta. Mutta onhan se varmaan kätevä, jos uimassa käy vaikka päivittäin.

Naisten pukuhuonetta valvoi erittäin ikävystynyt nuori neiti (miesten puolella kuulemma vastaava nuorukainen), jonka pääasiallinen tehtävä kirjan lukemisen ohella oli lokeroiden lukkojen avaaminen. Lukon mukana ei siis annettu asiakkaalle avainta, vaan hakaneula, jossa oli lukkoon mätsäävä numero. Neitokainen avasi lukon yleisavaimella, kun hänelle näytti hakaneulaa.

Ensi kerralla en ehkä vaivaudu vuokraamaan lokeroa, koska altaalle sai kuitenkin viedä mukanaan kassin. Jos sinne laittaa pyyhkeen ja mekon ja jättää arvotavarat autoon, niin ehkäpä kukaan ei sitä kassia nyysi. Tai jos voro kähveltääkin, vahinko ei ole iso.

Itse siellä naisten pukuhuoneessa ei muuten tietenkään puettu mitään. Sitä varten oli seinällinen pukukoppeja, joissa uikkarin saattoi vaihtaa siveellisesti muilta piilossa. Ja meidän lapsethan tahtoo mennä jo ihan omiin koppeihin, koska ovat tässä suhteessa kovin amerikkalaistuneet. (Näytin niille videon siitä naku-uinnin maailmanennätyksestä. Lapset tyrmistyivät ikihyviksi.)

Toisella seinällä oli rivi säälittävän alhaisella vedenpaineella toimivia suihkuja, joissa en nähnyt kenenkään tyttärieni ja itseni lisäksi käyvän. Enpä tosin tiedä, mitä niissä käyminen auttoikaan. Uikkarihan pidettiin suihkussa tietysti päällä, koska Amerikka.

Itse ulkoallas oli tilava, siisti, valvottu ja lämmitetty. Pienen immigranttihämmennyksen hälvennyttyä järjestelmä vaikuttaa aivan toimivalta. Mitä nyt iho vähän jälkeen päin punottaa, sillä betonista ja vedestä heijastuva Kalifornian aurinko on kuuma ja säälimätön - uimaan opetteleva lapsi sen sijaan innokas ja sinnikäs.

Lupasin, että kun tämä julkinen palvelu on nyt kerran testattu, mennään vaikka heti ensi viikonloppuna uudestaan.

Ylläri!

Perjantai-iltana en jaksanut ajatella juuri muuta kuin sohvaa. Takana oli taas yksi intensiivinen työviikko.

Kotimatkalla töistä kuitenkin keksin, että lapsille voisi viikonlopun kunniaksi järjestää pienet jätskijuhlat ja kummastelin, kun puoliso pontevasti vastusteli aiettani käydä kaupassa.

Kotiovella kaikki lapset ryntäsivät yllätyksekseni halaamaan. Kyllähän meillä halitaan lähtiessä ja tullessa, mutta yleensä sitä saa ottaa kenkänsä ensin pois. "Me halutaan hali, ennen kuin sä...", aloitti pienin, ja siihen puoliso jo ehtikin väliin: "No niin, siinähän sä olet, eiköhän lähdetä?"

Mutta kun se sohva ja ne mukavat kotihousut? Lähdetään minne?

Matkalaukku oli pakattu mun puolesta ja  hotellihuone varattu. Lapsille oli tilattu pitsaa ja lastenhoitajan kanssa koko homma sumplittu ilmeisesti jo viikkoja sitten.

Niin me sitten ajettiin ensin syömään. Sitten hotelliin ja jacuzziin rentoutumaan. Ikkunan takana välkkyi jokin neonvalokyltti ja kaskaat sirittivät tummuvassa yössä.

Näin levotonta unta siitä, ettei herätyskello soinut ja että meillä oli mukana kaikki lapsetkin, ja joku lastenhoitajan kaveri mukamas apuna, vaikkei tästä apua ollutkaan. Ja sitten hätäiltiin, että ehditäänkö ja jos ei, niin olisiko parempi olla edes yrittämättä.

Niinpä oli vallan helpotus, kun kello kuudelta soi ihan niin kuin sitä oli pyydetty. Hotellin aamiaispöytä oli vehnää täynnä, mutta sain siitä tilkan kahvia ja toisen appelsiinimehua. Ja sit me ajeltiin rannalle 5K-juoksukisaan.

Joka meni ihan hyvin nähtynä siihen, ettei viime viikolla päässyt yhtään treenaamaan. Puoliso jaksoi ottaa loppukirin ja mä juoksin sitkeästi maaliin omaa tahtiani. 

Joku umpiluuidiootti siellä joukossa oli päättänyt, että kaikki varmaan haluaa kuunnella musiikkia niin kuin oltais rock'n'roll-maratoonilla. Hän juoksi sitten kännykkä kädessä soittaen sitä musiikkia kaikille. Piti ottaa vähän spurttia, että päästiin kaverista kauemmaksi, koska mähän en siis osaa hengittää ja juosta, jos musiikki soi. 

Mutta muuten siis ihanaa, kaunis ranta, puoliviileä aamu ja hyvä fiilis!

Lihakset lepyteltiin siellä jacuzzissa, ja sit me kiepautettiin vielä romanttinen kaksinkävely Aquarium of the Pacificissa, jonne hankittiin joskus kauan sitten kausiliput. Kalojen katsominen oli oikeasti aika meditatiivista, jos zonasi jotenkin ulos lukuisat lapset, jotka laumassa kiljuivat juuri löytäneensä Nemon.

Talvella näitä viikonloppuylläreitä ei sitten enää niin tapahdukaan, kun lastenhoitaja lähtee taas itärannikolle omiin maisemiinsa. Mutta onpas ihanaa, että joskus perjantai-ilta on jotain ihan muuta kuin siltä odottaa.

Vaaroja paratiisissa

Helsingin Sanomien toimittaja oli käväissyt kahden viikon lomalla Kaliforniassa, ja kirjoittanut siitä lehteen varsin sensaatiohenkisen jutun. "Kalifornia on paratiisi, joka voi tuhoutua minä päivänä hyvänsä" (HS 16.7.2017) - ja tällä tietysti viitattiin siihen suureen / niihin suuriin maanjäristyksiin, joita täällä odotetaan.

Toimittaja oli ilmeisen ankarasti pelännyt maanjäristyksen tai tsunamin sattuvan omalle kohdalle. Ehkäpä hiukan jet lagista tokkuraisena hän raportoi kauhistuneensa heiluvilta tuntuneita vessanpönttöjä. Hän tuntuu myös pohtineen sekä hotelliensa että loma-aktiviteettiensa maanjäristysturvallisuutta. Toimittaja kertoi kyselleensä natiiveilta, kuinka he elävät sen tiedon kanssa, että paikallinen maailmanloppu voi koittaa koska tahansa.

Siis ilmeisesti sen lisäksi, että se maailmanloppu voi hyvinkin koittaa meille kaikille. Varsinkin, kun maailmassa on vallassa ihmisiä, joiden mielestä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarkoitetuilla rahoilla voisi rakentaa vähän lisää hiilivoimaloita. Antaa merivesien nousta, otsonikehien ohentua ja kylvömaiden kuivua.

Haastatellut paikalliset tuntuvat pohtineen toimittajalle, että voihan sitä kuolla johonkin muuhunkin. Ja että missä se sitten olisi se turvallisempi paikka. Tornadoalueella? Tai hurrikaanien keskellä?

Suomessa muuten kuulemma eletään historiallisen kylmää kesää. Tällaista ei ole ollut vuosikymmeniin. Ei se viimevuotinenkaan tainnut olla kummoinen. Ja sitä edellinenkö se oli, kun juhannuksena satoi lunta? Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että Golf-virta hiipuu tai kääntyy muutamassa vuosikymmenessä. Sitten Suomessa koittavat ympärivuotiset Siperian pakkaset ja iänkaikkiset nälkävuodet - etenkin, kun hyvinvointiyhteiskunnasta on siihen mennessä tehokkaasti hankkiuduttu eroon. Kuinka ihmiset voivat elää sen tiedon kanssa?

Tai mitenkähän itärajan tuntumassa nukutaan, kun historiallisesti katsoen on ihan todennäköistä, että ison naapurin kanssa taas joskus soditaan? Nukkuvatko kaikki terävä puukko tyynyn alla ihan satunnaisten partisaanien varalta? Juurihan ne "vihreät miehet" Suomessa lailla kiellettiin, ja toki aivan sattumalta vain tämä kansankielinen nimitys lain sisällölle viittaa itänaapurin armeijan maastovarusteiden väriin.

Voisinkohan minäkin käväistä kesälomalla pohjoisessa lintukodossa ja kirjoittaa jutun, jossa kertoisin sen voivan tuhoutua "hetkenä minä hyvänsä"?

Suureen maanjäristykseen on tietysti kalifornialaisten järkevää varautua. Kyllä se joskus tulee. Minne, milloin, millaisena - emme me tiedä. Lapset harjoittelevat koulussa, miten toimia. Töissä siitä lähetetään aina välillä muistutukseksi sähköposti. Nämä ohjeet kertaamme kaikkien kaukaisten vieraidenkin kanssa.

Pidämme kotona kaiken aikaa varaston pullovettä ja kuivamuonaa, autoissa on aina vähintäänkin vettä. Autot pidetään tankattuina, alle 100 mailin tankki alkaa jo vähän ahdistaa. Ja tuntuu ihan kivalta asua kukkulan päällä, kun tuo valtameri potentiaalisine tsunameineen on tuossa varsin likellä. Välissä on vielä toinen, vähän isompi kukkula, mikä tuntuu vielä kivemmalta. Se toivottavasti vähän vaimentaisi mahdollisen ison aallon iskua.

Varautumisesta huolimatta pelätä ei pidä, eikä kauhuun ole aihetta - ja siksi tämä HS:n toimittajan uutisointi minua niin kovasti ärsyttääkin. Tilastollisesti ottaen Suur-L.A:n alueella on merkittävästi todennäköisempää kuolla liikenteessä kuin maanjäristyksessä. Silti me autoilemme joka ikinen päivä. Onhan täällä myös ilmansaasteita, ja niistä voi seurata vaikka syöpä - silti aivan jatkuvasti syömme ja hengitämme. Ihan vähän aikaa sitten pienlentokone tipahti sille moottoritielle, jota tapaan ajaa töistä palatessani. Sitä voi siis vaikka saada lentokoneesta päähänsä keskellä kirkasta päivää! Riskejä on kaikkialla. "Ei elämää pakoon pääse", sanoo toimittajan lähde Hesarin jutussa, ja niin se on.

Välimeren rantamilla tiedettiin jo vuosisatoja sitten, että meri on vaarallinen elementti. Laivoja katosi ja upposi, mutta niiden varassa oli elintärkeä kaupankäynti ja sen myötä kaikkinainen vauraus. "Navigare necesse est", totesivat roomalaiset kylmästi: "vivere non est."*) Kaliforniassa ei kenenkään liene pakko asua, mutta jossakin ihmisen pitää olla. Missä hyvänsä sitä sitten onkin, lopullisen selviämisen mahdollisuutta siellä ei ole.

Miksei siis viettäisi aikaansa paratiisissa, jos kerran voi?


_______________________________________
*) "Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei."

4th of July ja Suomi 100

Kun me kolme vuotta sitten tultiin, hämmästelin sitä, kuinka ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä me kohdattiin. Paikalliset ulkosuomalaiset menivät hyvinkin ylimääräisen mailin auttaakseen meitä asettumaan, sopeutumaan, asumaan ja kalustamaan. 

Piilaaksossa toimiva luterilainen kirkko St. Luke oli uskomaton yhteisö. Kun olimme siellä perheenä ensimmäisen kerran, he kuulivat, että olemme muuttamassa, ja järjestivät keskuudestaan puolessa tunnissa sekä muuttoauton että -avun.

Tietysti täällä moninaisessa maassa riittää ihmisiä, joilla ei ole voimia tai kiinnostusta toisten ihmisten huolille ja vaikeuksille. On sellaista kylmäsydämisyyttä, että huh. Mutta yhä edelleen myös löytyy hyökyinä aivan poikkeuksellista lämpöä ja välittämistä.

Seurailen netin yli erään suomalaisen juoksijan kertomuksia seikkailuistaan. Hänelle juoksu on jo ammatti ja elämäntapa, joka vie eri mantereille ja äärikokemuksiin. Nyt hän juoksee Suomi 100 -juoksua Nuorgamista Helsinkiin. 

Parin etapin jälkeen hän kaipaili toisenlaisia kenkiä edellisessä seikkailussa harmistunutta kantapäätään hellimään. Hän on itse vielä monta päivää aivan keskellä erämaata, eikä siellä ole juuri muuta kuin paikoitellen heikohko nettiyhteys. Edessä ainakin kolme päivää ja toista sataa kilometriä ennen ensimmäistäkään kenkäkauppaa.

Huhuilin juoksijan puolesta muutamassa ryhmässä. Jos joku nyt sattuisi olemaan siellä päin (edes samassa maassa) ja haluaisi auttaa. Oikeasti ehkä odotin sometarinaa, jossa joku juoksija nappaa kengät kaupasta, myyjä lahjoittaa ne ilmaiseksi kuultuaan mihin niitä tarvitaan, ja sankari ajaa yötä myöten umpi-Lappiin, julistaa kaveria-ei-jätetä -henkeä ja postaa Instaan kuvia juoksijan ja Suomen lipun kanssa.

Se taisi olla vähän amerikkalaistunut ajatus. Suomalaiset toivottelivat somessa juoksijalle kovasti tsemppiä ja lähettelivät virtuaalisia jaxuhaleja. Yksi juoksija olisi ollut valmis tuomaan kengät reitille, mutta keneltäkään ei löytynyt kenkiä eikä halua niitä hankkia.

Viis kaverista! Huolehtikoon itsestään. Mitäs läksi? Olisi pakannut paremmin. Hullun hommaa joka tapauksessa. Siinäpähän oppii?

Huomenna juhlitaan USAn itsenäisyyspäivää. Menen aamulla lähirannalle juoksemaan viiden kilometrin pyrähdyksen noin kolmen tuhannen muun juoksijan kanssa, ja illalla perheen kera katsomaan ilotulitteita. 

Huomaan, että juhlin asuinmaatani mielelläni. Heinäkuun neljäs ei ole minulle enää vain vapaapäivä eikä ainoastaan kiva ja eksoottinen kokemus. 

Politiikasta ja byrokratiasta viis, tässä maassa on paljon upeita ihmisiä. Tai ehkä juuri siksi? Kun kansalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan, että joku muu hoitaa, ei ole mun ongelma, me näemme paljon välittämistä, lämpöä, yrittämistä, sitkeyttä, sankaritarinoita ja kaveria ei jätetä -henkeä.

Suomalaiset lukevat niitä samoja tarinoita somestaan. Tarjoilijalle annettiin tonnin tippi, eläinten suojelijat pelastivat lähes nääntyneen koiran, proteesien tekijä lahjoitti pikkupojalle tuhansien dollarien arvoisen jalan.

Jossakin sellaisessa tarinassa haluaisin joskus nähdä suomalaisen päähenkilön.